Latinakin on aikanaan ollut elävä, puhuttu ja kirjoitettu kieli. Quis hoc nesciat? Latinasta on myös ollut eri aikakausina ja eri käyttöyhteyksissä useita eri versioita ja rekistereitä (kuten mistä tahansa elävästä kielestä), ja jo antiikin aikana kiisteltiin oikeakielisyys- ja oikeinkirjoitusasioista. Olen viime vuosina saanut tutustua yhteen  varsin omalaatuiseen latinaan, jossa sekoittuvat latinan syntaksi ja varhaiset romaaniset rakenteet.

Väitöskirjani käsittelee latinan syntaksin kehitystä ja muutoksia 800-luvun asiakirjakielessä. Tutkimuksen korpuksen muodostavat Pohjois-Italian Piacenzan kaupungin ja sen ympäristön vuosilta 816–899 säilyneet asiakirjat (noin 320 kpl), jotka sisältyvät laajaan Chartae Latinae Antiquiores  -julkaisuun. ChLA-aineisto

Piacenzan tuomiokirkko, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=519075

käsittää yksityisoikeudellisia, esimerkiksi maankäyttöön liittyviä, useimmiten pergamentille kirjoitettuja asiakirjoja 600–800-luvuilta. Valtaosaa ”omista” asiakirjoistani säilytetään yhä Piacenzan tuomiokirkon uumeniin kätkeytyvässä pienessä arkistossa, ja ne on julkaistu vasta 2000-luvulla.

Suuri osa asiakirjojen tekstiä on sidoksissa toistuviin, fraasimaisiin asiakirjaformuloihin (mikä tosin ei takaa ns. oikeakielisyyttä). Asiakirjoissa on säilynyt erilaisiin ilmauksiin ja lainauksiin kiteytyneinä kielellisiä elementtejä, jotka ovat peräisin 400–600-lukujen juridisesta ja hallinnollisesta latinasta. Lisäksi niissä on vaihtelevissa yhteyksissä esiintyviä tietoja, jotka liittyvät yksittäisiin tapahtumiin ja yksittäisten asioiden, paikkojen ja henkilöiden kuvaamiseen. Juuri näissä vaihtelevissa tekijöissä voi tavoittaa kirjurin pyrkimyksen ilmaista latinaksi sellaisia puhekielen tekijöitä, jotka voi jo määritellä romaanisiksi. Erilaiset formulat taas heijastelevat perinnettä eli näitä asiakirjoja varhaisempaa aikakautta. Keskityn tutkimuksessani syntaksin eroihin ja muutoksiin kaavamaisten ilmausten ulkopuolelle jäävissä vapaammin muotoilluissa, tapauskohtaisissa kohdissa, joskin niiden syntaksi on usein varsin suppeaa.

Asiakirjojen latina heijastelee sellaista kielen kehitysvaihetta, jossa fonologia, morfologia ja syntaksi eivät enää noudata klassisen latinan järjestelmää mutta kouluissa opittava ja varhaisempien tekstien välittämä kielioppi vaikuttaa latinanpuhujien ja -kirjoittajien kieleen. Tekstit ovat kielitieteilijälle erityisen kiinnostavia, koska niissä näkyy jo lukuisia romaanisia piirteitä, kuten kaksiosaisen perfektin (data abeo) muodostus tai de-preposition genetiivinen käyttö. Myös italian da-prepositio on jo käytössä. Ääntämys vaikuttaa välillä huomattavasti kirjoitustapaan: inn omnibus, amme facta. Palatalisoitunutta äännettä yritetään usein ilmentää tj-kirjoitustavalla: tjves (cives).

Latinan ad– ja ab-prepositio menevät 800-luvun asiakirjakielessä iloisesti sekaisin ja limittäin; akkusatiivi ja ablatiivi eivät morfologisesti enää eronneet toisistaan, koska fonologinen vokaalipituus ja loppu-m olivat hävinneet ääntämyksestä jo vuosisatoja aiemmin ja kumpikin prepositio ääntyi siten pelkkänä /a/:na. Voidaankin puhua pikemminkin kirjoitustavoista kuin tietyn sijamuodon käytöstä. Kirjoitustapa ad on paljon yleisempi, ja sitä on usein käytetty ab-preposition sijaan: livello ad me facto, ad presenti die. Myös datiivimaisen muodon ja prepositiorakenteen yhdistelmiä esiintyy: ad heredibus meis. Aineistoa tarpeeksi pitkään kahlattuani sekamuotoinen verkkokaupan nimi Adlibris ei vaikutakaan enää niin oudolta… Kirjoitustapa ab taas näyttäisi esiintyvän ainoastaan vakiintuneissa, toistuvissa formuloissa ja olisi siten pelkkä arkaismi: defendere ab omni hominem. Myös pelkkää ääntämyksen mukaista a-muotoa esiintyy, joskus em. kirjoitustapojen kanssa samassa lauseessakin: sicut ad genitore meo vel a me posesa est. Voidaankin kysyä, kuinka sattumanvaraista kunkin kirjoitustavan käyttö on – onko kirjuri kenties tavoitellut vain jotenkuten latinan näköistä kieltä? Tutkijan on välillä vaikeaa päästä ”kielioppivirheitä” kyttäävän koulumestarin asenteestaan…

Hyperkorrektismit tuovat tähän omalaatuiseen latinan kieleen oman lisävivahteensa. Oikeasta kirjoitusmuodosta tietämättömät kirjurit saattoivat kehittää ”väärin korjattuja” muotoja yllättävän yleisistäkin latinan sanoista (esim. adque, jopa adquem < atque, tamtum < tantum) ja jopa asiakirjakieleen kuuluvista kiinteistä ilmauksista (constad <

Lothar I
Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=189282

constat). Nykyitalialaisellekin vaikeasti ääntyvä /h/ saattaa ilmestyä välillä yllättävien sanojen alkuun: hanni < anni.  Homnia (< omnia) taas on voinut saada vaikutteita homines-sanasta. Välillä kirjoittaja tuntuu lisänneen johonkin sanaan alku-h:n ja varsinkin loppu-m:n ikään kuin varmuuden vuoksi, saadakseen tekstiin jonkinlaista aidomman latinan tuntua. (Alkuperäisistä asiakirjoista voisi ehkä huomata, mikäli tällainen alku- tai loppukirjain on lisätty sanaan erikseen, kenties eri käsialallakin.)  Joskus myös kirjurin germaanitausta taitaa paljastua, kun /v/:n sijaan onkin kirjoitettu /f/. Ja pitäisiköhän siitä päätellä jotain kirjurin ajatuksista, että Piacenzan aluetta tuolloin hallinnoineen Lotharin, Kaarle Suuren pojanpojan, nimi kirjoitetaan johdonmukaisesti ja monipuolisesti väärin?

Tällainen tutkimusaineisto on monessa mielessä kiinnostava. Nuoruuteni toiveammatti oli arkeologi, joten tällainen suoraan menneisyydestä eikä myöhempinä kopion kopioina säilynyt kirjoitettu materiaali on jo sellaisenaan kiehtova. Minuun myös vetoaa, niin sisällöllisesti kuin kielellisestikin, menneisyyden yksittäisen, tavallisen ihmisen viesti. Viestin voi tavoittaa Pompejin seinälle raapustetusta puhekieltä heijastelevasta rakkausrunosta, roomalaiseen hautakiveen hakatusta tahattoman koomisesta hyperkorrektista toivotuksesta BIBAT IN PACE, tai sitten näistä 800-luvun pohjoisitalialaisten kirjurien muistiinpanoista, joissa sekoittuvat puhekielen värittämä latina ja varhaiset italian piirteet.

Aulikki Vuola

Tutkijan elämään ja arkeen liittyy muutamia varsin sitkeitä myyttejä ja mielikuvia. Yksinäisyys, esoteerisuus, kumarat selät ja paksut linssit. Pölyiset kirjat ja hiljaiset huoneet. Tutkijanuraa harkitsevan kannattaa heittää nämä mielikuvat romukoppaan. Nuoren tutkijan työstä, tutkimuksen konkretiasta ja tulevaisuuden haaveista keskustelimme JUNOn tohtorikoulutettava Mari Tannisen kanssa Turun yliopiston humanistipäivän paneelissa. Paneelimme keskustelut keskittyivät neljään nuoren tutkijan

By Carl Spitzweg – Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=159097

työn arkea kuvaavaan kysymykseen. Keskustelimme motiiveistamme jatko-opintojen aloittamisessa, tutkimusaiheesta sekä tyypillisen työpäivän rakenteesta, motivoivista ja ikävistä seikoista tohtorikoulutettavan työssä, sekä suunnitelmistamme tohtorikoulun jälkeiselle ajalle. Alla joitain paneelikeskustelun herättämiä ajatuksia.

Aloitin jatko-opintoni vuonna 2013 UTULING-tohtoriohjelmassa graduohjaajani rohkaisemana. Graduni olin kirjoittanut kirjan evaluaatiosta renessanssiajan Englannissa. Koska gradun jälkeen koin että tutkimusta olisi voinut syventää ja tarkentaa, päätin jatkaa väitöskirjaan.

Kyseessä ei suinkaan ollut itsestään selvä päätös. Harkitsin jatko-opintojen aloittamista varsin pitkään. Harkinta perustui kokemuksiin ja itsetuntemukseen, jota oli karttunut gradunkirjoitusprosessin aikana. Punnitsin aihetta kohtaan kokemaani kiinnostusta ja koetin kuvitella tutkimustyön arkea. Millaista olisi ollut gradun kirjoittaminen, jos intensiivisin tutkimus- ja kirjoitusjakso olisi kestänyt neljästä viiteen vuotta? Riittäisikö intoa niin pitkälle aikavälille? Punnitsin hyviä ja huonoja puolia. Jahkasin. Lopulta väitöskirja veti puoleensa.

Myöhemmin selvisi että graduprosessi ajatusleikin perustana tuotti parhaimmillaankin epämääräisen mielikuvan siitä, mitä jatko-opintoihin todella kuuluu. Oma gradunkirjoitusprosessini oli lopulta varsin yksipuolista sahaamista kirjaston ja tietokoneen välillä. Ja vaikka kuva tutkijasta kirjastossa hiihtävänä köyryselkänä sopii etenkin allekirjoittaneeseen erinomaisesti, tämä ei ole riittävä kuvaus tohtorikoulutettavan tehtävästä.

Tyypillinen työpäiväni saattaa sisältää verkosta löytyvän primäärimateriaalin läpikäyntiä ja evaluaation esiintymien kirjaamista, sekundaarilähteiden lukemista ja väitöskirjatekstin kirjoittamista (ja toivottavasti myös vähän miettimistä), mutta myös matkustamista, hakemusten sommittelua, raportointia ja erinäisiin hallinnon asiakirjoihin tutustumista (mikä onkaan yliopiston matkustussääntö ja koskeeko se minua), koulutuksia, tapaamisia väitöskirjaohjaajien ja muiden tutkijoiden kanssa, konferenssi- ja seminaariesityksiä, tapahtumien suunnittelua, keskusteluja muiden tohtorikoulutettavien kanssa asiasta, aasinsillasta ja kaikesta siltä väliltä. Ja saan tietysti paljon sähköpostia. Opetustehtäviä minulla ei ainakaan vielä ole. Jotkut tohtorikoulutettavat paitsi opettavat, myös ohjaavat kandeja ja graduja, kirjoittavat kirja-arvosteluja ja auttavat tutkimusjulkaisujen toimittamisessa. Päivittäiset työtehtäväni voisivat siis olla monimuotoisempiakin.

Työpäivien vaihtelevuus – voisi miltei sanoa rikkonaisuus – ei sovi kaikille. On kuitenkin erinomaisen tyydyttävää, että puuduttavan primäärimateriaalin koodaustehtävän voi hyvällä omallatunnolla lykätä ensi viikkoon, koska John Lyonsin Semantics tai työtoverin kanssa suunniteltu artikkeli ja sitä koskevat keskustelut ovat aivan yhtä oleellisia

By Pete O’Shea – Flickr: https://www.flickr.com/photos/peteoshea/5600161625/

tutkintoni kokonaisuuden ja lopputuloksen kannalta. Loputtomiin tylsiä työtehtäviä ei toki voi lykätä. Tohtorintutkinto, samoin kuin väitöskirja, koostuvat monista vastaavista mikrokokonaisuuksista, ja näiden osatekijöiden hallinta on tutkinnon kohtuuaikaisen valmistumisen kannalta oleellista.

Tohtorikoulutettavan tehtävään kuuluu myös paljon vapautta. Vapaus onkin mielestäni samanaikaisesti paras ja pelottavin asia tohtorikoulutettavan arjessa. Väitöskirjan etenemistä toki seurataan ohjaustapaamisissa ja erinäisissä raporteissa, mutta perusoletus on, ettei tohtorikoulutettavaa tarvitse – saati pidä – valvoa kellon ympäri. Vapaus tarkoittaa myös että omaan tutkimukseen ja tutkijanuraan liittyviä päätöksiä saa ja tulee tehdä itse. (Kannattaa kuitenkin olla valmis vastaamaan väitöskirjaohjaajan tiukkoihin kysymyksiin näiden päätösten motiiveista.) Vapaus saattaa joskus tuntua ahdistavalta; onhan se pelottavaa ja raskastakin olla yksin vastuussa omista tekemisistään. Mutta samalla vapaus viestii luottamuksesta, jota tutkimustyön rahoittajalla tai tohtorikoulutettavan työnantajalla on nuoren tutkijan taitoja kohtaan.

Paneelin viimeinen kysymys, tutkinnon jälkeisestä työllistymisestä ja suunnitelmista, oli kaikkein vaikein. Itse toivon tutkinnon jälkeen työllistyväni joko tutkijaksi tai erikoiskirjastoon. Tohtorikoulutettavan ei kuitenkaan kannata liikaa henkisesti sitoutua yksittäisiin tulevaisuuden skenaarioihin. Tulevaa ammattiaan nykyisessä taloustilanteessa ja poliittisessa ilmapiirissä arvaileva nuori tutkija joutuu luultavasti viiden vuoden kuluttua toteamaan olleensa kerta kaikkiaan väärässä. Optimistisesti tulevaisuuteen suhtautuva tohtorikoulutettava haaveilee politiikan koulutusmyönteisyydestä, humanististen arvojen paluusta yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön, elinkeinoelämästä joka arvostaa tohtoreita ja yliopistoista joilla olisi varaa palkata tutkijoita.

Tiivistäen voisi todeta että nuoren tutkijan arki on monimuotoista. Työtä tehdään yksin ja ryhmässä, oman pään sisällä tai muiden kanssa keskustellen. Sosiaaliset taidot ovat työyhteisössä yhtä tärkeitä kuin tutkimuksellisetkin. Työtehtävät ovat ajoittain vaativia ja muuttuvat päivittäin. Paineensietokyly ja joustavuus ovat nuorelle tutkijalle elintärkeitä. Kammiotutkijan ura ei ole nykytutkijalle mahdollinen, ja parempi niin.

Sirkku Ruokkeinen