TUCEMEMSin luentosarja Kirkko keskellä muutosta. Reformaation vaikutus kulttuuriin ja kirkkoon jatkui 20.3.2017 luennolla, jonka piti Kulttuurihistorian dosentti Riitta Laitinen. Hänen otsikkonaan oli Turun 1600-luvun piispat kirkkotilan uudistajina.

Reformaatio ei ollut monilta osin kovin nopea tapahtumasarja, vaan jotkin muutokset veivät hyvinkin pitkään. Esimerkiksi kirkkotila muotoutui vähitellen ”luterilaisemmaksi”. Varsinaisella reformaatiokaudella 1500-luvulla kirkkojen sisätiloihin ei edes kiinnitetty hirveästi huomiota – suurin muutos lienee ollut arvoesineiden poisvieminen Kustaa Vaasan toimien seurauksena, sekä pyhimyspatsaiden osittainen poistaminen ja niiden aseman muuttuminen. Kirkkotila oli kuitenkin monilta osin ”katoliseksi” mielletty vielä 1627, kun Isaacus Rothovius saapui Turkuun piispaksi (piispana 1627–1652).

Laitisen mukaan Rothovius oli ensimmäinen piispa, joka todella paneutui kirkkotilan

Isaacus Rpthovius, Turun piispana 1627-1652.

uudistamiseen Suomen puolella. Rothovius saapuessa Turun tuomiokirkko oli huonossakunnossa ja hiippakunnassa noudatettiin hänen mielestään katolisia tapoja, jotka tekivät kirkkotilasta liian katolisen. Hän alkoi ohjeistaa seurakuntia hiippakuntaohjeissaan, jotka olivat yleisesti tunnettu tapa koko Ruotsin kirkossa. Piispat julkaisivat ohjeistuksia hiippakuntansa seurakunnille noudatettaviksi, ja näissä ohjeissa Rothovius käsitteli myös kirkkotilaan liittyviä kysymyksiä.

Rothovius kiinnitti aluksi huomiota erityisesti siihen, miten tilaa käytettiin. Esimerkiksi normaalisti alttarilla sai olla vain yksi pappi toimittamassa messua, eikä esimerkiksi tekstien lukemista varten pitänyt liikkua pois alttarilta, vaan papin tuli lukea tekstit paikaltaan alttarilta. Hieman myöhemmin Rothovius nosti esille kirkon sisustukseen liittyviä asioita. Tärkein näistä oli kirkonpenkkien hankkiminen. Keskiajallakin kirkoissa oli ollut penkkejä, mutta ne olivat yksityisten ihmisten, sukujen tai kiltojen omia penkkejä ja niiden muoto ja järjestys vaihteli. Luterilaisessa kirkossa penkkien haluttiin olevan hyvässä järjestyksessä ja samalla tavalla tehtyjä.

Johannes Gezelius vanhempi, Turun piispana 1664-1690.

Myöhemmin 1600-luvulla hiippakunnan piispana toimi Johannes Gezelius (piispana 1664–1690), joka hänkin ohjeisti seurakuntiaan kirkkotilan oikeasta käytöstä ja koristelusta. Hän halusi yhtenäistää kirkon toimintoja ja hän painotti erilaisia kirkkotilan sisustuksen käytäntöjä. Se, että hän ei puuttunut liturgian oikeaan kulkuun, kertoo siitä, että asiat oli siltä osin saatu jo aiemmin järjestykseen, eikä ongelmia enää ollut.

Gezelius keskittyi kirkkotilan uudistamiseen. Alttarin ympärille tuli hankkia pehmustettu polvistumispenkki ehtoollisella käyntiä varten, ja kirkkosali oli pidettävä siistinä ja kaikki sinne kuulumaton ylimääräinen tavara tuli siirtää erilliseen varastoon kirkkomäelle. Gezelius myös puuttui ajalle tyypillisten aatelissukujen näyttävien hautajaisvaakunoiden

Hautajaisvaakunat olivat suosittuja 1600-luvulla. By Htm – Oma teos, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=34125157

sijoitteluun. Vaakunoita ei saanut sijoittaa kirkossa niin, että ne estäisivät seurakuntalaisia näkemästä alttarille tai saarnastuoliin, eivätkä ne saaneet peittää valonlähteitä kirkossa.

Laitisen mukaan kirkkotilan pyhyys oli vaikea kysymys luterilaisen puhdasoppisuuden aikana. Luterilaisen opin mukaan nimittäin kirkko itsessään, rakennuksena, ei voinut olla pyhä, toisin kuin katolisessa ajattelussa. Käytännössä kuitenkin rakennusta haluttiin kunnioittaa, ja esimerkiksi ehtoollista sai lähtökohtaisesti viettää vain kirkkorakennuksessa, mikä viittaa siihen, että kirkkorakennuksen on ajateltu olleen kuitenkin parempi paikka kohdata Jumala kuin jokin maallisempi paikka.

Kirkkorakennukset olivat joka tapauksessa todella tärkeitä ja keskeisiä paikkoja seurakunnan ja koko yhteisön toiminnalle, ja 1600-luvun piispat halusivat ymmärrettävästi tehdä näistä tärkeistä julkisista tiloista mahdollisimman luterilaisia ja oikeaoppisia. Tällä tavoin reformaation aloittamat muutokset saatettiin jonkinlaiseen päätökseen vasta 1600-luvun loppupuolella.

Miika Norro

P.S. TUCEMEMSin luentosarja jatkuu taas huhtikuussa, tässä koko luentosarjan ohjelma:

23.1. Professori Mia Korpiola: Sovintoon Jumalan ja seurakunnan kanssa’: kirkkokuri reformaatioajan Ruotsissa
20.2. Apulaisprofessori Kirsi Salonen: Reformaation myytit
20.3. Dosentti Riitta Laitinen: Turun 1600-luvun piispat kirkkotilan uudistajina
24.4. Dosentti Liisa Seppänen: Kirkollisten kiinteistöjen ja kaupunkikuvan muutokset uuden ajan alussa
15.5. Filosofian maisteri Tanja Toropainen​: Monipuolistuvat tekstilajit, yhdenmukaistuvat tekstit – kirkollisen kielen muutoksia reformaatioaikana. 

Reformaatio kulttuurin ja yhteiskunnan muokkaajana -seminaarin toinen päivä alkoi sessiolla, jonka teemana oli Reformaatio, kieli ja kansallinen identiteetti. Sen aloitti Kaisa Häkkisen (Turun yliopisto) esitelmä, jossa hän kertoi Suomen kirjakielen synnystä reformaation aikana. Häkkisen mukaan suomea käytettiin messuissa jo keskiajalla opetuksessa ja keskeisten rukousten ja uskontunnustusten kohdalla. Todennäköisesti näitä myös kirjoitettiin muistiin, mutta näitä muistiinpanoja ei vain ole säilynyt meille asti.

Mikael Agricolan Uuden Testamentin nimiösivu vuodelta 1548. Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=259399

Reformaation myötä tarvittiin yhä enemmän kirjoitettua suomea, kun kansankieltä alettiin käyttää koko messun kielenä. Aluksi muistiinpanoja tehtiin käsin joko olemassa olevien kirjojen rivien väliin tai marginaaleihin tai omiksi käsikirjoituksikseen. Mikael Agricola ei tässä prosessissa ollut ainut tai ensimmäinen, mutta hänen työllään on ollut laajin vaikutus kirjakielen kehittymiseen, sillä hänen teoksiaan painettiin ja ne levisivät siten hyvin laajalle Suomen eri seurakuntiin, luoden siten pohjaa yhtenäiselle kirjakielelle, jonka kieliasu yhtenäistettiin vasta Biblian myötä vuonna 1642, ja yleiskieli syntyi vasta 1800-luvulla kun kirjallisuutta ja tieteen sanastoa alettiin luoda suomeksi.

Toisen esitelmän piti Kaius Sinnemäki Helsingin yliopistosta. Hän esitteli teorian siitä, että eräs reformaation piilovaikutus olisi ollut kansallisen ”pyhän” kielen synty. Reformaation myötä näet kansankielestä tuli uusi pyhä kieli, kun Raamattu käännettiin Suomeksi. Samalla syntyi yleiskieli, kirjakieli, joka ei ole suoraan kenenkään suomalaisen äidinkieltä, eli puhuttua kieltä, vaan se täytyy erikseen opetella. Myöhemmin, 1800-luvulla kansallisaate korvasi uskonnon kansallisidentiteetin perustana, jolloin myös Suomen kielestä tuli vähitellen sekulaarissa mielessä ”pyhä”, erilleen asetettu ja kunnioitettu kieli.

Anneli Portman Helsingin yliopistosta taas puhui siitä, kuinka Suomi – abstraktina ajatuksena yhtenäisestä kansakunnasta – syntyi osittain Venäjän keisarien julkilausumien myötä. Keisarit antoivat Suomen kansalle rukouspäiväjulistuksia, joissa puhuttelivat suomalaisia luterilaiseksi, suomalaiseksi kansaksi. Samalla keisari, joka itse oli ortodoksi, korosti

Aleksanteri I antoi ensimmäisen rukouspäiväjulistuksen vuonna 1812. By Franz Krüger – http://album.foto.ru/photos/8169/23#table, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=404196

suomalaisten luterilaisuutta ja ”isien uskontoa”, tehden itsestään retorisesti ”yhden meistä”, isän ja johtajan suomalaiselle kansalle. Portmanin mukaan nämä julistukset synnyttivät suomalaisissa ajatuksen yhdestä kansakunnasta, jonka jäseniä kaikki eri puolilla laajaa maata asuvat ihmiset ovat, ja joka jakaa tietyt arvot, kuten luterilaisuuden. Kun sitten keisari Nikolai II kavensi Suomen autonomiaa vuonna 1899 ns. Helmikuun manifestilla, hän samalla tuli asettuneeksi kansan yläpuolelle ja sitä vastaan, jolloin hän ei enää ollut ”yksi meistä”. Tämän jälkeen keisarilla ei enää ollut samanlaista arvostusta johtajana. Kehitys kulminoitui lopulta lokakuun vallankumouksen myötä Suomelle annettuun itsenäisyyteen.

Iltapäivän aloitti Antti Laato Åbo Akademista esitelmällään Toledot Jeshu -traditio ja Lutherin juutalaisvastaiset kirjoitukset. Laaton mukaan on selvää, että Lutherin juutalaisvastaiset kirjoitukset ovat järkyttäviä, eivätkä nykylukijat voi hyväksyä hänen juutalaisvastaista ajatteluaan. Laaton esitelmän tarkoituksena oli kuitenkin tehdä ymmärrettäväksi, vaikkei hyväksyttäväksi, näiden kirjoitusten taustaa. Taustalla oli Laaton mukaan ensinnäkin Lutherin syvä huoli siitä, että jotkut reformaation kannattajat olivat osoittaneet suurta kiinnostusta juutalaisuutta kohtaan. Lisäksi Luther oli hyvin todennäköisesti tutustunut juutalaiseen Toledot Jeshu -traditioon, joka esittää Jeesuksesta pilkkaavia ajatuksia, ja ajatteli näiden perusteella juutalaisen kansan paaduttaneen itsensä. Tämä sai Lutherin provosoitumaan ja

Antti Laato pitää esitelmää.

kirjoittamaan hyvin vihamielisiä tekstejä juutalaisia vastaan. Laato kuitenkin muistutti, että Lutherin juutalaisvastaiset näkemykset eroavat natsien juutalaisvastaisuudesta, vaikka nämä toki käyttivätkin Lutherin tekstejä oman propagandansa välineenä. Luther nimittäin kirjoituksissaan toivoo ja rukoilee, että juutalaiset voisivat kääntyä kristinuskoon. Vaikka tämä meille suvaitsevaisuuden ja uskontojen välisen dialogin aikana saattaakin kuulostaa tylyltä, on siinä suuri ero siihen, että natsit halusivat hävittää juutalaiset riippumatta näiden uskonnollisesta vakaumuksesta.

Niko Huttunen Helsingin yliopistosta puhui luterilaisen esivaltaopin kehityksestä Suomessa. Hänen mukaansa esivaltaopin juuret ovat Raamatussa, erityisesti Roomalaiskirjeen 13. luvussa, jossa Paavali kehottaa kristittyjä suostumaan esivallan alaisuuteen. Käsitys esivallasta kuitenkin muuttuu eri historiallisissa tilanteissa. Esimerkiksi Luther ei painottanut esivaltaoppia sattumalta, vaan esimerkiksi Talonpoikaiskapinat saivat Lutherin korostamaan laillisen esivallan tärkeyttä yhteiskuntarauhan takaajana. Tulkinta alkaa Huttusen mukaan jo käännösvalinnoista: luterilaiset raamatunkäännökset tekevät esivalta-käsitteestä abstraktimman kuin esimerkiksi englannin powers-sana. Ruotsissa ja Suomessa esivaltaan viitattiin usein sanalla ”hän”, jolloin käsite viittasi monarkin persoonaan, kuninkaaseen. Kristillisessä perinteessä lain on kuitenkin nähty sitovan myös hallitsevaa monarkkiakin, jolloin laillisuuden ajatus on ollut keskeinen esivaltaopissa. Lain taas on nähty olevan jollain tavalla ilmentymä kansan (ja Jumalan) arvoista. Näin ollen esimerkiksi sortovuosien aikana Suomessa venäläistämistoimet nähtiin nimenomaan lain ylitse astumisena, jolloin sortotoimia voitiin vastustaa laillisuusperiaatteella, vaikka tämä tarkoittikin kirjoitetun lain kirjaimen hylkäämistä. Nykyisin esivalta nähdään edelleen jonkinlaisena abstraktina asiana, joka on erillinen kansalaisista, vaikka meillä ei enää olekaan kuningasta tai keisaria, joka personifioisi esivaltaa.

Sini Mikkola Helsingin yliopistosta piti esitelmän naiseudesta Lutherin ajattelussa. Hän lähestyi aihetta kolmen eri näkökulman avulla: käsitykset naiseudesta ennen Lutheria, Lutherin teoreettinen ajattelu naiseudesta ja Lutherin käytännön suhtautuminen naisiin. Luther itse ajatteli teoreettisesti naisen olevan erinomainen Jumalan luomus, mutta ei aivan yhtä erinomainen kuin mies. Hän siis asetti naisen hierarkkisesti miestä alemmas, vaikka molemmat olivat pelastuksen näkökulmasta täysin yhdenvertaisia Jumalan

Argula von Grumbachin muotokuva mitalissa noin vuodelta 1520.
By Hans Schwarz – http://www.heiligenlexikon.de/BiographienA/Argula_von_Grumbach.html, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=5624742

edessä. Samalla naisen ihanteena Lutherilla oli hurskas ja nöyrä vaimo – vastapainona katolisen ajan neitsyyden ihannoinnille. Käytännön elämässä Luther kannusti ja arvosti monia naisia. Esimerkiksi hän kannusti Argula von Grumbachia, aatelisnaista, joka otti aktiivisesti osaa reformaation tapahtumiin ja kirjoitti reformaatiota tukevia teoksia. Omassa avioliitossaan Luther puolestaan luotti hyvin paljon vaimoonsa Katharina von Boraan ja antoi tälle ”hallintavallan kaikissa kodin asioissa”. Sini Mikkola pitää yhdessä Päivi Räisänen-Schröderin kanssa blogia Reformaation rajapinnoilla.

Seminaarin viimeisessä sessiossa puhui aluksi Liisa Seppänen Turun yliopistosta. Hänen aiheenaan oli reformaation vaikutus Turun kaupunkikuvaan. Hänen mukaansa Turussa oli hyvin paljon kirkollisia rakennuksia keskiajalla, joista suurin osa otettiin kruunun haltuun reformaation myötä. Tämä oli suuri muutos kaupunkikuvalle, kun iso osa kaupungista sekularisoitui. Moni merkittävä rakennus kuten tuomiokapitulin talo, katedraalikoulu ja piispantalo otettiin vähitellen uuteen käyttöön, ja useat näistä rakennuksista pääsivät jostain syystä rapistumaan, niin että 1600-luvulla ne eivät enää olleet kovin loisteliaita. Kuusiston linnan purkaminen oli symbolisesti ehkä merkittävin tapahtuma, jossa konkreettisesti hajotettiin piispan vallan symboli, ja kiviä käytettiin Turun linnan, kuninkaan vallan symbolin, korjaamiseen.

Seminaarin päätti emeritus arkkipiispa Jukka Paarman esitelmä reformaation tuomat muutokset Suomen kirkolliseen elämään. Paarman mukaan Suomessa luterilaisen kirkon itseymmärrys on aina lähtenyt siitä, että luterilaisuus on jatkumoa keskiajan katoliselle kirkolle – kirkko ei siis missään kohtaa muuttunut toiseksi, vaan sitä uudistettiin ja muovattiin sisältäpäin. Kirkon elämässä tapahtui suuria muutoksia, erityisesti piispojen ja kirkon auktoriteetin merkittävä lasku Kustaa Vaasan siirtäessä valtaa ja rikkauksia itselleen. Muut, teologisemmat muutokset tapahtuivat paljon hitaammin. Eräs merkittävä muutos oli pappilakulttuurin syntyminen, kun papit saivat mennä virallisesti naimisiin ja saada laillisia lapsia. Tällä oli pitkäaikainen vaikutus pitäjien kulttuuriin. Samalla syntyivät ensimmäiset pappissuvut Suomeen. Muilta osin muutoksia tehtiin maltillisesti, siten ettei oltaisi turhaan järkytetty kansaa.

Edit. Seminaarin järjestäjien puolesta haluamme kiittää kaikkia esitelmöitsijöitä ja Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymää ja Turun kaupunkia seminaarin järjestämistä varten saadusta apurahasta, jota ilman seminaaria ei olisi voitu toteuttaa!

Seminaarin tunnelmia ja kuvia seminaarista myös SKHS:n blogissa!

Kaikki toisen seminaaripäivän esitelmät ovat katsottavissa videotallenteina:

Miika Norro (TUCEMEMS): Tervetuloa!
Professori emerita Kaisa Häkkinen (Turun yliopisto): Suomen kirjakielen synty reformaation aikana 
FT Kaius Sinnemäki (Helsingin yliopisto): Suomi – Pyhä kieli? 
VTT Anneli Portman (Helsingin yliopisto): Suomi tsaarien suussa – luterilaisen kansallisen identiteetin rakentumisesta 1800-luvulla
Professori Antti Laato (Åbo Akademi): Toledot Jeshu -traditio ja Lutherin juutalaisvastaiset kirjoitukset  
TT dosentti Niko Huttunen (Helsingin yliopisto): Luterilaisen esivaltaopin kehitys Suomessa 
TM, tohtorikoulutettava Sini Mikkola (Helsingin yliopisto): Moninainen naiseus Lutherin ajattelussa 
FT dosentti Liisa Seppänen (Turun yliopisto): Reformaation vaikutus Turun kaupunkikuvaan  
TT, arkkipiispa emeritus Jukka Paarma: Reformaation tuomat muutokset Suomen kirkolliseen elämään 

Miika Norro

TUCEMEMS järjesti maaliskuussa kaksipäiväisen seminaarin (15.-16.3.2017), jossa pohdittiin reformaation merkitystä ja vaikutusta erityisesti suomalaiselle yhteiskunnalle ja kulttuurille. Seminaarin ensimmäinen päivä pidettiin englanniksi sillä osa puhujista oli kansainvälisiä asiantuntijoita, ja toinen päivä oli suomenkielinen.

Ensimmäisen päivän aloitti sessio, jonka teemana oli The roots and reasons of the Reformation, eli reformaation juuret ja syyt, ja tarkoituksena oli suunnata katse aluksi

Bertil Nillson pitää esitelmää seminaarissa.

aikaan ennen reformaatiota. Bertil Nilsson Göteborgin yliopistosta puhui ensin kirkon asemasta ennen reformaatiota Ruotsissa. Hänen mukaansa kirkon johto osallistui tiiviisti myrskyisään valtakunnan politiikkaan. Kalmarin unioni, johon Ruotsi (ja Suomi) kuului yhdessä Tanskan ja Norjan kanssa, rakoili koko 1400-luvun ajan, ja poliittiset valtasuhteet muuttuivat joskus nopeastikin. Yksi seuraus tästä oli se, että Ruotsin kirkon johto, eli piispat, olivat suureksi osaksi maanpaossa tai teloitettu, kun Kustaa Vaasa nousi valtaistuimelle ja aloitti reformaation 1527 Västeråsin valtiopäivillä. Näin ollen kirkko oli heikossa asemassa, mikä saattoi osaltaan edesauttaa reformaation onnistumista.

Ilmari Karimies Helsingin yliopistosta piti esitelmän, jossa hän käsitteli keskiaikaisen augustinolaisen teologian ja reformaation suhteita. Karimiehen mukaan Lutherin ajattelun taustalla on keskiaikainen augustinolainen ajattelu. Hänen mukaansa erityisesti Augustinuksen teoria järjen valosta selittää Lutherin ajattelun piirteitä. Augustinus ajatteli, että samalla tavalla kuin silmät tarvitsevat näkyvää valoa voidakseen nähdä, niin järki tarvitsee jumalallista järjen valoa voidakseen ajatella ja hahmottaa erilaisia käsitteitä. Lutherin ajattelussa tämä sama malli on Karimiehen mukaan läsnä ainakin siten, että Luther ajattelee uskon olevan se väline, jolla ihminen voi tuntea Jumalan.  Tämä uskon valo on tullut Jumalalta lahjana – ei tekojen tai oman ajattelun avulla, kuten jotkut skolastiset ajattelijat olivat ajatelleet. Karimiehen tuore väitöskirja aiheesta on vapaasti luettavissa E-thesis palevlussa.

Toinen sessio tarkasteli kristinuskon historiaa kansallisen identiteetin yhtenä lähteenä. Kurt Villads Jensen Tukholman yliopistosta piti esitelmän, jossa hän pohti kristinuskoa ja kulttuurisia kontakteja pohjoisessa Euroopassa keskiajalla ja reformaation aikana. Hänen mukaansa pohjoismaiden kristillistymistä tulisi tarkastella pitkänä prosessina, jossa kontakteja kristinuskoon on ollut useiden vuosisatojen ajan, esimerkiksi Bysanttiin (missä pohjoisen asukkaita palveli Varjagi-kaartissa) ja Englantiin, joka oli kristillistynyt kauan

Odin-jumaluudessa voi olla piirteitä kristillisestä mytologiasta. Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1654032

ennen pohjoismaita. Näistä kontakteista kertovat erityisesti monet arkeologiset löydöt.Kristinuskon myötä pohjoiseen saapui uusia kulttuurisia vaikutteita. On jopa mahdollista, että Skandinaaviset jumaluudet ovat osittain muotoutuneet sellaisiksi kuin me ne tunnemme kontaktissa kristinuskon kanssa. Esimerkiksi Thorin ja Odinin palvonnasta ei ole paljon lähteitä ennen 500-lukua, mikä voisi viitata siihen, että pohjoiseen uskonnollisuuteen on otettu aineksia kristinuskon Jumalasta, enkeleistä ja pyhimyksistä. Reformaatio taas saavutti pohjoisen Euroopan osittain siksi niin nopeasti ja tehokkaasti, että täältä oli tiiviit yhteydet Saksaan, mistä muutos lähti liikkeelle.

Neljännen esitelmän piti Jason Lavery Oklahoman valtion yliopistosta. Hän puhui siitä, kuinka reformaatio on nähty ja tulkittu suomalaisessa historiankirjoituksessa. Hänen mukaansa Suomessa keskiaika on nähty positiivisena perustana kansalliselle identiteetin rakentamiselle, sillä aikakauden on katsottu liittäneen Suomen läntiseen Eurooppaan ja sen sivistykseen. Kirkon on ajateltu yhdistäneen hajanaiset suomensukuiset heimot yhdeksi kansaksi. Reformaatio on tässä ajatustavassa nähty ikään kuin vain kirkon ”piristysruiskeena”, joka teki hyvästä kirkosta Suomessa entistä paremman. Katolista aikaa ei ole haluttu kytkeä kirkon korruptioon ja harhautuneisuuteen, kuten muualla protestanttisessa maailmassa, sillä esimerkiksi keskiaikaiset kivikirkot ovat lähes ainoa meille asti säilynyt monumentti Suomen varhaisemmasta historiasta. Sen sijaan on ajateltu, että kirkko oli Pohjolassa vielä liian nuori ollakseen harhautunut. Verrattuna katoliseen aikaan reformaation aikakausi onkin todellisuudessa jonkinlaisen taantuman aikaa, 1500-luvulla ei rakenneta uusia kirkkoja, kouluja lakkautettiin luostarien sulkemisen vuoksi ja nuorten yliopisto-opintoihin oli Kustaa Vaasan toimien takia vähemmän rahaa kuin ennen.

Margot Kässmann puhuu seminaarissa.

Päivän päätti Margot Kässmann, joka toimii Saksan Evankelisen Kirkon (Evangelische Kirche in Deutschland) reformaation erityislähettiläänä. Hän puhui reformaation merkityksestä nykypäivänä, ja nosti esille kymmenen reformaatioon liittyvää kysymystä, jotka ovat ajankohtaisia meille nykyaikana. Esimerkiksi nyt viettäessämme reformaation merkkivuotta, meidän täytyy osata katsoa kriittisesti omaan menneisyytemme, ja myöntää virheet, joita historiassa on tehty.  Erityisesti meidän pitäisi pyrkiä välttämään vastakkainasettelua ja aktiivisesti toimia vuoropuhelun ja yhteisymmärryksen puolesta. Samalla meidän tulisi pyrkiä myös kirkkokuntien väliseen vuoropuheluun, ekumeniaan. Reformaation historia osoittaa surullisella tavalla, että pahimmillaan vastakkainasettelu johtaa jopa väkivaltaan ja toisin ajattelevien vainoon. Muita keskeisiä asioita ovat vapauden puolustaminen. Luther nosti esille kristityn vapauden yhtenä keskeisenä asiana, ja reformaatio vaikutti osaltaan siihen, että uskon- ja ajattelunvapaudesta tuli keskeisiä eurooppalaisia arvoja. Näitä vapauksia on puolustettava, erityisesti silloin kun toisten vapautta halutaan rajoittaa.

Kässmannin mukaan myös reformaation keskeisin sanoma, sovitus yksin uskosta, eli armo, voisi olla hyvin vapauttava ja voimaannuttava yhteiskunnallemme, jossa menestys

Turun tuomiokirkko kuvattuna Turku – a city of Reformation -kierroksen aikana.

ja suorittaminen ovat niin keskeisiä arvoja. Armon sanoma, se että ihminen riittää ja on arvokas ilman tekoja, voisi olla hyväksi tälle ajalle. Tämä sanoma pitäisi kuitenkin osata sanoittaa tämän ajan kielelle, käyttäen myös tämän ajan mediaa. Kässmannin mukaan tämä onkin yksi aikamme haasteista: kuinka hyödyntää sosiaalista mediaa, joka liian usein on kaikkea muuta kuin sosiaalista?

Ensimmäisen päivän lopuksi Liisa Seppänen johdatti halukkaat kuulijat opastetulle kierrokselle Tuomiokirkkoon, sen lähiympäristöön ja Pyhän Hengen kappeliin, ja kertoi reformaation tuomista muutoksista Turun kaupunkikuvaan arkeologisen tiedon valossa.

Kaikki ensimmäisen päivän esitelmät ovat katsottavissa videotallenteina alla olevien linkkien kautta:

FM Miika Norro (TUCEMEMS): Welcome! 
Professori emeritus Bertil Nilsson (Göteborgin yliopisto): Church before the Reformation in the Northern Countries
TT Ilmari Karimies (Helsingin yliopisto): Medieval Augustinian theology and the Reformation​
Professor Kurt Villads Jensen (Tukholman yliopisto): Christianity and Cultural encounters in the North during the Middle Ages and in the Reformation era  
Professori Jason Lavery (Oklahoman valtionyliopisto): Agents of the National Project? Historians and Finland’s Reformation 
Professori Margot Kässmann (Special Envoy of the Council of the Evangelical Church in Germany (EKD) for the Anniversary of the Reformation 2017): The significance of the Reformation today  

Miika Norro

Kirjoittaminen on historiantutkijan ensisijainen työväline. Ilman tekstiä ei ole tutkimustakaan. Historiantutkimus on yhtä kuin siitä kirjoitettu ja julkaistu tutkimusteksti. Se ikään kuin ”lihallistaa” tutkijan ajatteluprosessin. Jokainen tutkija on siten kirjoittamisen ammattilainen, mutta vuosien harjaantuneisuus ei välttämättä tee kirjoittamisprosessista yhtään sen helpompaa.

Tiedekirjoittamisen pakkopulla?

Kävin hiljattain Facebookissa keskustelua tutkijakollegoiden kanssa kirjoittamisesta, erityisesti tiedekirjoittamisesta. Useissa kommenteissa kävi ilmi, että kirjoittaminen on, joskus useimmiten, melkoista pakkopullaa, tikistämistä ja väkisin vääntämistä. Kirjoittaminen tuottaa ahdistusta ja paras hetki on, kun tekstin saa valmiiksi.

Ulkopuolisesta tämä voi kuulostaa aivan karmealta. Miksi tehdä sitten tällaista hommaa, josta ei yhtään pidä? Kuten monet kirjailijatkin ovat haastatteluissa todenneet, kirjoittaminen on raakaa työtä. Kirjoittamisen ammattilainen ei voi jäädä odottelemaan inspiraatiota, vaikka tutkimuksen tekeminen ja aihe sinällään olisivat kiinnostavia ja niihin suhtautuu intohimoisesti. Joskus on vain kirjoitettava vaikka väkisin, varsinkin kun deadlinet lähestyvät. Tapoja tuottaa tekstiä on monia: joku ottaa tavoitteekseen tietyn päivittäisen liuskamäärän, joku rivimäärän. Itselläni on tapana varata tietty tuntimäärä, jonka käytän vain ja ainoastaan kirjoitustyöhön. Ja kyllä: deadlinen lähestyminen kummasti nostaa kirjoitusintoa.

Tekstilaji varmasti vaikuttaa siihen, millaisena kirjoittamisen kokee. Tieteellisen tekstin formaatti on kuitenkin hyvin tarkkaan rajattu, ja siinä on huomattavasti vähemmän liikkumatilaa toteuttaa yksilöllisiä, luovia ratkaisuja. Kulttuurihistoria tosin sallii tutkijan oman äänen kuulua, mutta silti dialoginen keskustelu itsen, aiemman tutkimuksen ja

Kirjoittaminen on tutkijan perustyötä.

lähdeaineiston kanssa luo tietyt raamit. Minulla ainakin eräänlainen pakottomuus helpottaa. Jos tiedän, ettei tekstiä ole pakko saada valmiiksi tietyssä aikataulussa tai että sitä ei ole pakko näyttää kenellekään, jos koenkin kirjoittaneeni täysin puuta heinää, voin suhtautua tekstin tuottamiseen paljon rennommin. Esimerkiksi tämä blogiteksti syntyi sutjakammin kuin yksikään artikkeli!

Eroottinen flow-tila?

Samaisessa some-keskustelussa tuotiin esiin Pälvi Rantalan ja Veera Kinnusen Kide-lehdessä (4/2016) julkaistu artikkeli ajattelun (ja kirjoittamisen) ruumiillisuudesta. Tekstissä verrattiin kirjoittamista parhaimmillaan eroottiseen hurmostilaan. Tämä väittämä herätti mielenkiintoisia ja innostuneita puheenvuoroja. Ihan vastaavia kokemuksia itselläni ei ole, mutta allekirjoitan täysin sen, että kirjoittaminen on sekä fyysinen että psyykkinen tapahtuma. Tutkija ei ole koskaan täysin objektiivinen tutkimusaiheensa suhteen. Hänen omat kokemuksensa ja kiinnostuksen kohteensa vaikuttavat siihen, miten hän aineistoaan tulkitsee. Tutkija on mukana koko persoonallaan, joten ei ole mikään häpeä myöntää, että omaan tekstiin kohdistettu kritiikki tuntuu joskus inhottavalta. Kirjat, tekstit, ovat kirjoittajiensa rakkauslapsia aivan kuten laulut ovat muusikoiden.

Mutta takaisin hurmokseen. Parhaimmillaan kirjoittamiseen syntyy flow-tila, jossa aika yksinkertaisesti katoaa. Voin istua tuntitolkulla tietokoneen ääressä niin etten huomaakaan ympäristöäni, mikä tietysti saattaa ärsyttää lähipiiriä. Siinä kun saattaa helposti kulua illat ja viikonloputkin. Mutta tällaisessa tilassa syntyy tekstiä, ja paljon. Aina se ei ole täysin julkaisukelpoista, mutta onpahan materiaalia, mistä muokata jälkeenpäin. Sellaisen tripin jälkeen olo on voitonriemuinen, mutta en sanoisi, että ylen hurmioitunut. Ehkä pikemminkin tyhjä.

Kirjoittamisen tavat ovat muuttuneet Christine de Pisanin ajoista, mutta edelleenkään kirjoittaminen ei ole aina helppoa.
Wikimedia commons.

Kirjoittaminen on ehdottoman fyysistä työtä. Jokainen ammatikseen kirjoittaja tietää sen sietämättömän tuskan hartioissa ja niskassa, jonka istuminen tietokoneen äärellä aiheuttaa, olkoonkin, että kaikenlaisia ergonomisia apuvälineitä onkin runsaasti saatavilla. Ja kirjoittamisen ruumiillisuus on tunnettu jo pitkään. Tuomas Heikkilän Piirtoja ja kirjaimia. Kirjoittamisen kulttuurihistoriaa keskiajalla (2009) teoksesta löytyy seuraavanlainen luonnehdinta kirjoittamisesta:

Una lingua loquitur
duo oculi vident
tres digiti scribunt
totum corpus laborat
Scribere qui nescit
nullum putet esse laborem.

Voin täysin allekirjoittaa kyseisen luonnehdinnan. Enää meidän ei toki tarvitse raapustaa sulkakynällä ja tuhria pergamenttia musteeseen, mutta raskasta kirjoittaminen on edelleen. Ajattelutyö on kuluttavaa. Pitkän kirjoitussession jälkeen olen usein sekä fyysisesti että henkisesti väsynyt. Haluan vain olla ja levätä. Ja olen kuullut lukuisia kertoja kommentteja siitä, että istun vain kaiket päivät tietokoneella. Eihän sen pitäisi olla raskasta. Ja varsinkin ihmettelyä aiheuttaa sen, jos en ole saanut kovin paljon tekstiä aikaan.

Vanhan ystävän paluu

Joskus käy niin että, syystä tai toisesta, kirjoittamiseen tulee täydellinen pysähdys. Ei vain pysty. Minulle kävi näin vuosi sitten keväällä. En pystynyt kirjoittamaan enää riviäkään. Siitähän se varsinainen tuska syntyikin. Kun pitäisi saada tämä väitöskirja valmiiksi, tuskastelin ohjaajani työhuoneessa. Koen, että tutkijantyö on elämäntapa-ammatti. Siihen uppoutuu helposti täysin, niin ettei huomaakaan, jos kuormittaa itseään liikaa. Työpöydälle alkaa vaihvihkaa kertyä yhtä jos toista projektia, joihin aika ei enää riitäkään. Siksi pakotettukin tauko on hyväksi. Ehtii vähän hengähtää ja tajuta, ettei työ ole kaikki kaikessa.

Viiden kuukauden taon jälkeen sain väitöskirjasta taas otteen. Tunne siitä, että kirjoittaminen on jälleen kivaa, oli aivan mahtava. Olin kaivannut sitä fiilistä niin paljon! Vaikka sainkin aluksi kirjoitettua vain muutaman rivin. Tutkiminen (kirjoittaminen) on intohimo. Uuden tiedon etsiminen on tavattoman jännittävää. Ajankulu katoaa, kun etsii kuumeisesti yhtä palaa lisää historialliseen palapeliin. Ja sitten olo on haltioitunut ja jopa lapsellisen innostunut kun viimein, lukuisien työtuntien ja vielä lukuisampien läpikäytyjen sivujen jälkeen, sen pienen palasen löytää. Ja kun saan sen havainnon vielä muotoiltua timanttiseksi lauseeksi. Sillä tunteella jaksaa jatkaa eteenpäin.

Henna Karppinen-Kummunmäki
Kirjoittaja on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava, joka viimeistelee väitöskirjaansa 1700-luvun eliitin tyttöydestä

Perjantaina 10.3. TUCEMEMS järjesti pienimuotoisen seminaarin, jossa puhujina olivat Suomessa vierailevat Professori Ian Woods ja FT Ann Christys Leedsin yliopistosta. Esitelmiä yhdisti kiinnittyminen ajallisesti varhaiskeskiaikaan ja maantieteellisesti Välimeren ympäristöön.

Ian Woods aloitti oman esitelmänsä yhdestä historian kiistellyimmästä kysymyksestä,

Ian Woods puhuu seminaarissa.

Rooman valtakunnan tuhosta. Hän käsitteli varhaiskeskiaikaa aikakautena, jolloin kirkko otti vähitellen keisarikunnan roolin julkisena laitoksena, joka muun muassa huolehti köyhistä ja työllisti virkamiehiä.

Ann Christys puolestaan puhui viikingeistä Välimerellä. Viikinkien vierailuista Iberian niemimaalle on hänen mukaansa paljon tarinoita, mutta ne on kirjoitettu ylös vasta pitkän ajan jälkeen siitä, kun viikingit ovat

Ann Christys pitää esitelmää.

hyökkäilleet alueelle. Lähteissä onkin välillä liioittelua ja vääristymiä, mutta ne kertovat siitä, että viikingit olivat tärkeä aihe sekä arabiaksi että latinaksi kirjoittaville historioitsijoille sydänlkeskiajalla, satoja vuosia viikinkien vierailujen jälkeen.

Miika Norro

Apulaisprofessori Kirsi Salonen piti TUCEMEMSin kevään toisen yleisöluennon Turun tuomiokirkossa maanantaina 20. helmikuuta. Hän puhui otsikolla Reformaation myytit. Aihe keräsi paikalle noin 130 ihmistä kuuntelemaan luentoa.

Salonen käsitteli luennolla useita erilaisia reformaatioon liitettyjä uskomuksia, ja tarkasteli miten hyvin ne vastaavat nykytutkimuksen antamaa kuvaa todellisista tapahtumista. Luento käsitteli myös reformaation historiografiaa, eli sitä miten reformaatiota on tulkittu historiantutkimuksessa. Salosen mukaan on tärkeää ymmärtää, että historiantutkimuksen tulkinnat menneisyydestä ovat syntyneet tietyssä tilanteessa, jolloin tulkintoihin on vaikuttanut vallalla ollut ajattelutapa ja tutkijan omat aatteet.

Lähtökohtana suomalaisille näkemyksille reformaatiosta voidaan pitää tulkintoja, jotka on luotu aikana, jolloin vastakkainasettelu protestanttien ja katolisten välillä oli selvempi kuin nykyään. Esimerkiksi Daniel Juslenius teoksessaan Aboa vetus et nova (1700) kuvaa katolista keskiaikaa pimeäksi ja synkäksi aikakaudeksi, josta evankeliumin valo vapautti

Kirsi Salonen puhumassa luennolla.

Suomen kansan reformaation myötä. Tämä kärjistetty näkemys vaikuttaa edelleen ainakin jossain määrin reformaatioon liittyvien käsitystemme taustalla.

Reformaation historiografiaan on vaikuttanut myös kansallisromanttinen historiankirjoitus, joka nosti suomalaisia suurmiehiä esille, ja vaikutti esimerkiksi Mikael Agricolan persoonan korottamiseen ”Suomen reformaattoriksi” ja ”Suomen kielen isäksi”.  Samalla, Suomen ollessa Venäjän vallan alla, haluttiin korostaa maamme läntisiä yhteyksiä, jolloin myös katolinen aika nähtiin positiivisena asiana siksi, että se liitti Suomen läntiseen kristikuntaan. Koska protestanttiseen ajatteluun ei kuitenkaan sopinut katolisuuden varaukseton ihailu, asia esitettiin siten, että katolinen kirkko oli korruptoitunut muualla, paitsi Suomessa. Tässä asiassa Salosen mukaan suomalainen historiankirjoitus eroaa selkeästi esimerkiksi muista pohjoismaista.

Toki Suomessakin protestanttinen historiankirjoitus on ollut lähtökohta tulkinnoille, ja reformaatio on aina nähty lähtökohtaisesti positiivisena asiana, toisin kuin esimerkiksi Italiassa tai muissa katolisissa maissa. Protestanttinen historiankirjoitus on pyrkinyt legitimoimaan vallitsevan tilanteen ja on siksi mustamaalannut tai ainakin korostanut katolisen kirkon ja paavin rappiota keskiajalla. Nykyisin historiantutkijat suhtautuvat kuitenkin kriittisesti tähän yksipuoliseen näkökulmaan, ja eroa katolisen ja protestanttisen ajan välissä ei nähdä enää niin jyrkkänä kuin ennen.

Salonen käsitteli useita reformaatioon liitettyjä uskomuksia, joista toiset pitivät paikkansa nykyisenkin historiantutkimuksen valossa, mutta toiset vaativat jonkinlaista uudelleen tarkastelua. Esimerkkinä paikkansa pitävästä ”myytistä” voidaan pitää ajatusta siitä, että kirjapainotaidolla oli aivan keskeinen merkitys reformaation onnistumiselle. Salonen toi esille, että painotaidon vaikutus reformaatioon oli kaksinainen, mitä ei olla tavallisesti

Anekirje vuodelta 1516.
Von de:Benutzer:Klugschnacker – Eigenes Werk, CC BY-SA 2.5, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1771840

totuttu ajattelemaan. Painaminen nimittäin mahdollisti anekirjeiden nopean ja lähes teollisen valmistuksen, mikä aikaansai sen että kirkko saattoi myydä aiempaa enemmän aneita. Tämä puolestaan tietysti lisäsi väärinkäytöksiä, mitä Luther lopulta 95 teesissään nousi vastustamaan. Tietysti kirjapainotaito mahdollisti myös sitten teesien ja muiden reformaation kirjoitusten nopean levityksen, mitä ilman reformaatio olisi todennäköisesti voinut kuivua kasaan tai jäädä paljon paikallisemmaksi muutokseksi.

Sen sijaan esimerkiksi kuva Agricolasta Suomen kirjakielen isänä kaipaa jonkinlaista päivittämistä. Vaikka Agricola on toki keskeinen ja hyvin merkittävä hahmo Suomen kirjakielen kehityksessä, ei hän suinkaan ollut ainoa tai edes ensimmäinen joka kirjoitti suomeksi reformaation aikana, hän vain oli ainut joka sai teoksensa painatetuksi ja saavutti siten merkittävämmän aseman kuin aikalaisensa. Toiseksi on syytä muistaa, että Agricolakaan ei kääntänyt teoksiaan yksin, vaan hänellä mitä todennäköisimmin oli ainakin muutamia yhteistyökumppaneita, jotka auttoivat häntä esimerkiksi Uuden Testamentin

Ekmanin maalaus vuodelta 1853 edustaa kansallisromanttista näkemystä menneisyydestä, jossa Agricola on nostettu suurmiehenä jalustalle. Todisteita siitä, että Agricola olisi henkilökohtaisesti luovuttanut Uuden Testamentin suomennoksen kuningas Kustaa Vaasalle ei ole. Robert Wilhelm Ekman, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=32787921

kääntämisessä.

Toinen päivitystä kaipaava käsitys on, että reformaation myötä saarnat olisivat muuttuneet kansankielisiksi, sillä nykyisen tietämyksen valossa myös keskiajalla jo saarnattiin kansankielellä. Ainoastaan liturgia oli kirkoissa latinaksi, mutta saarna eli opetus tapahtui kansankielellä, samoin myös Isä Meidän- ja Ave Maria-rukoukset luettiin kansankielellä, jotta ihmiset oppisivat ne ulkoa.

Salosen luento kiinnitti hyvin huomiota historiallisen ymmärryksemme ja tietoisuutemme rakentumiseen ja siihen, että helposti pidämme historiallista tietoa lopullisena totuutena jostakin asiasta, vaikka todellisuudessa tutkimus päivittää ja tarkentaa kuvaa menneisyydestä koko ajan. Lisäksi luento toi esille hienosti sen, että historiankirjoitus ei tapahdu tyhjiössä, vaan siihen vaikuttaa väistämättä vallalla olevat aatteet, koulukunnat tai tutkimussuuntaukset. Siksi historialliseen tietoon ei tule suhtautua kritiikittömästi.

Miika Norro