Just another UTU Blogs site

Kuukausi: joulukuu 2019

Millainen on äärimmäisyysihminen?

Mitä eroa on radikaalilla ja radikalismilla? Voiko kasvissyönti olla radikaalia tai voiko se olla radikalismia?

Mikä on radikaalia?

Iltapäivälehtiä lukiessaan saattaa usein törmätä radikaali-sanan monikäyttöisyyteen. Esimerkiksi suomalainen iskelmälaulaja on vähentänyt juomistaan radikaalisti, vegaaniksi ryhtyminen on radikaalia, samoin kuin kasvisruokapäivien lisäämisen kannattaminen on radikaalia. Kielitoimiston sanakirjan mukaan radikaali tarkoittaa yleiskielessä ”perinpohjaisia muutoksia vaativaa, äärimmäisyyshenkistä, jyrkkää ja kumouksellista. Radikaali kannattaa radikalismia ja on äärimmäisyysihminen.” Kuka sitten on äärimmäisyysihminen, ja kuka saa päättää mikä on äärimmäistä, jyrkkää tai kumouksellista?

Radikaalius ei ole mitään käsin kosketeltavaa ja konkreettista. Sitä ei voi nähdä, koskettaa tai syödä. Se on näkymätön konsepti, joka määrittyy sitä käsittelevän puheen ja tarinoiden kautta. Jollekin toiselle kasvissyönti voi olla äärimmäistä, kun taas jollekin toiselle se on arkista. Onko joku vastakkaista mielipidettä, eri kulttuuria tai tapoja edustava henkilö automaattisesti radikaali? Entä onko jokin vieras helpommin radikaalia kuin jokin tuttu, mutta äärimmäinen? Yleiskielessä radikaali-sanaa voi käyttää vapaasti, sillä voi viitata jonkin asian jyrkkään vähenemiseen tai suurenemiseen sekä oman arjen tai ajatusten vastakkaisuuteen, äärimmäisyyteen. Se mikä on radikaalia, johtuu silloin paljon ilmaisun käyttäjästä. Lukija yleensä ymmärtää mistä on kyse.

Kuvituskuva: Unsplash, Daniel von Appen.

Mikä on radikalismia?

Radikalismista tai radikalisoitumisesta puhuttaessa sävy muuttuu vakavammaksi. Silloin pyritään usein jo määrittelemään, mikä on ”mielipiteiden jyrkkyyttä, äärimmäisyyskantaa tai olojen jyrkkään muuttamiseen pyrkivä suunta.” Enää kyse ei ole pelkästään yksittäisen ihmisen mielipiteistä tai teoista, jotka eivät saavuta jonkun toisen hyväksyntää. Katse on siirtynyt ryhmiin, samalla keveys ja huolettomuus jäävät pois kyydistä.

Tutkijana tarkoitan radikalisoitumisella prosessia, jonka läpi käytyään ihminen on omaksunut jonkin ideologian, liittynyt kyseistä ideologiaa kannattavaan ryhmään, ja on valmis tekemään väkivaltaa saavuttaakseen ryhmänsä päämäärän. Kasvisruokavalio voi siis olla jonkun mielestä radikaalia, mutta radikalismin tai radikalisoitumisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Puheen merkitys

Radikalisoituminen ja radikalismi ovat yhtä näkymättömiä, puheen ja tarinoiden muovaamia, kuin radikaaliuskin. Siinä, missä radikaalius voi olla puhdas mielipide jostakin, on radikalismi jotain vakavampaa. Väkivaltaisen ideologian omaavista ryhmistä tai henkilöistä puhuttaessa, puhutaan usein myös vaarasta. Ei ole yhdentekevää määritellä mitä radikalismi on. Samalla määritellään myös sitä, mitä tarvitsee pelätä, miltä täytyy suojautua tai mihin varautua. Vaaran elementti saattaa  tuoda myös omia ulottuvuuksiaan tähän keskusteluun. Arjen mielekkyyden kannalta, on kivempaa, jos jonkin pelottavan, väkivaltaisen uhan, voisi ennalta tunnistaa. Arkielämän uhka olisi ideaalitilanteessa jotakin vierasta ja tunnistettavan näköistä. Näin ei kuitenkaan useinkaan ole.

Radikalismikeskustelussa puhutaan myös turvasta. Ei olekaan yhdentekevää, mikä mielletään radikalismiksi. Samalla määritellään mahdollisia uhkakuvia ja vaikutetaan yhteiskunnan toimintaan: Mihin varaudutaan ja miten? Miten radikalismiin voidaan puuttua? Millainen toiminta nähdään kuuluvan radikalismiin? Miten radikalisoitumassa oleva ihminen käyttäytyy? Mistä täytyy olla huolissaan, ja mihin täytyy puuttua? Kun radikalismi saa yhteiskunnassa sopivan napakan, mutta kattavan määritelmän, on se myös helpompi tunnistaa.

Median valta määrittelijänä

Pro gradussani tutkin, miten Suomen kaksi suurinta mediaa, Ilta-Sanomat ja Yle Uutiset käsittelevät radikalismia ja ääriliikkeitä vuonna 2019. Medialla on suuri valta sekä määrittelijänä että huomion kiinnittäjänä. Tutkimiani medioita lukee kuukausittain noin 80 % suomalaisista Internetin käyttäjistä. Ilta-Sanomien paperiversiot ja Yle Uutisten tuottama sisältö tavoittaa kuitenkin vielä suuremman osan suomalaisista joka kuukausi. Nämä artikkelit vaikuttavat siis huomattavan monen suomalaisen arkeen, kahvipöytäkeskusteluihin sekä käsitykseen siitä, millainen on äärimmäisyysihminen.

Kuvituskuva: Unsplash, Elijah O’Donnell.

Paholainen ihmisten keskellä

Kristinuskon Paholainen, Raamatullinen pääpiru, Helvetin valtias, joka tunnetaan myös nimillä Lucifer, Belzebub, Diabolus, Asmodeus, Belial tai Satan, on kiehtonut ihmisiä monien vuosisatojen ajan. Ajatellessamme tätä synkeää hahmoa liitämme siihen Helvetin lieskat ja viekkaan pukinpartaisen ihmisten kiusaajan. Näin ei kuitenkaan aina ollut! Myöhäiskeskiajalla, tarkemmin 1300 -luvulla käsitys kyseisestä hahmosta kasvoi aggressiiviseksi pahuuden voimaksi, jonka tavoitteena oli piinata mahdollisimman montaa ihmistä maanpäällä.

Devil in middle ages, Michael Pacher (PD)

Kolme demonologista kirjaa

Tuleva gradu – tutkielmani tulee käsittelemään IV Lateraanikonsiilin kaanonin (1215), Dialogus miraculorumin (1219-1223) ja Malleus Maleficarumin (1486) sisältämiä demonologisia paholaiskäsitysiä ja niiden mahdollista suhdetta myöhäiskeskiajan noitavainoihin Keski-Euroopassa. Demonoligialla tarkoitetaan teologian dogmaattista suuntaa, joka tutkii paholaista, demoneita ja pahoja henkiä.

Tutkimukseni aineistoksi olen valinnut vuonna 1215 pidetyn neljännen Lateraanikonsiilin kaanonin, jossa muun muassa määriteltiin ensimmäistä kertaa Paholaisen ja demonien asema kristinuskossa . Toiseksi aikalaislähteekseni valitsin Dialogus miraculorumin (1219-1223), sillä sitä pidetään yhtenä merkittävimmistä lähteistä keskiajan kansankäsityksiin ja oppineiden viralliseen määritelmään uskosta ja paholaisen roolista. Kolmanneksi valitsin vuonna 1486 laaditun Malleus Maleficarumin, jonka demonologinen kuva Paholaisesta ja hänen kätyreistään noidista, sai äärimmäisen muodon, joka jäi voimaan kolmeksi vuosisadaksi Euroopassa.


Witches gifting wax dolls to the devil, (PD)

Paholaiskäsityksen muutos

Paholaisen rooli muuttui myöhäiskeskiajalla merkittävästi. Varhaiskeskiajalla Paholaisen rooli muistutti enemminkin hänen kuvaustansa Vanhassa testamentissa, joka oli Jumalan vastustajan rooli, muttei kuitenkaan aktiivinen vihollinen. Keskiajan edetessä Paholaisen rooli muuttui vähitellen aggressiiviseksi pahuuden voimaksi, jonka tavoitteena oli piinata mahdollisimman montaa ihmistä maanpäällä.

Myöhäiskeskiajalla kirkon virallinen dogmi opetti, että Paholainen ja demonit oikeasti olivat olemassa, eivätkä ne olleet ainoastaan kansanuskon taikauskoisia näkemyksiä, vaan kirkon teologien virallisesti määrittämiä ilmiötä. Paholainen ja pahuus olivat todellinen sekä olennainen osa keskiaikaista järjestystä sekä maailmankuvaa. Virallinen uskomus määritteli Paholaisen päässeen ”elävien maailmaan”, josta hän onnistui houkuttelemaan mahdollisimman monta sielua mukaansa helvettiin.

”Euroopan noitavainot kuvataan kauheana tapahtumasarjana, jossa paholainen – olkoon sitten todellinen tai kuviteltu – sai poikkeuksellisen sijan ihmisen toimissa ja siis myös historiassa. Nähtävästi koskaan aikaisemmin tai myöhemmin paholaisen ei ole uskottu puuttuneen samalla voimalla ja kiihkeydellä ihmisten elämään kuin noitavainojen aikana. Monet uskoivat, että noitien liittokuntansa avulla paholainen oli aloittanut viimeisen ja pahimman hyökkäyksen kristikuntaa vastaan.” (Olli 2004, 244)

Lähteet:

Olli, Soili-Maria: ”Paholainen on minun veljeni”- Kirkon ja kansan Paholaiskuva uuden ajan alussa. Katajala-Peltomaa, Sari; Toivo, Raisa Maria (Toim.) Paholainen, noituus ja magia – kristinuskon kääntöpuoli: pahuuden kuvasto vanhassa maailmassa. (2015) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki.

Tutkimusaukon nielaisemana

Varoituksen sana ja johdannoksi: Vaikka voisi luulla tämän selonteon kuuluvan avaruustieteen alaan, on se tarkemmin ottaen kuitenkin lyhyt kuvaus yhdestä uskontotieteen gradun työstöprosessin kohdasta.

Tutkimusaukko on yksittäisen tutkimuksen paikka laajemmassa tutkimuskentässä. Se on tutkijan asettamien kysymysten ja menetelmien myötä saatujen uusien näkökulmien paikantuminen aikaisempaan tutkimukseen, tai kokonaan uusi tai vähän tunnettu tutkimuskohde, joka perustellusti ansaitsee tulla tutkituksi.

Tutkimusaukon käsitettä maiskutellessani mielikuva lennättää minut ylös läpi ohenevan ilmakehän aina avaruuteen saakka. Leijun siellä kyydissäni Bnei Baruchin kabbalan oppeihin kohdistuva tutkimukseni. Leijailen liepeillen mustan aukon ammottavaa vetovoimaa. Esoterisista ja posthumanistisista teorioista rakentamani alus on vielä hauras ja huokoinen, ei tiivis ollenkaan, joka suuntaan liian hajallaan ollakseen vankka. Se ei ole vielä valmis.

Alukseni kyljistä singahtelee hylättyinä käsitteinä kaikenlaisia komponentteja, ruuveja johtolankoina (joita ei pidä seurata) ja muita rakennusosasia epäoleellisina sivujuonteina. Haluaisin pitää niistä kiinni, ja yritänkin. Pienellä toppuuttelulla ja opastuksella saavutan kuitenkin jokseenkin stabiilin ja selkeän hetkisen, ja käännän alukseni kohti tutkimusaukkoa.

Musta aukko

Kun musta aukko on sulkenut alukseni lohduttavaan pimeyteensä, fokusoidun, priorisoin, syvennyn, syvennyn ja taas syvennyn aukkoon, jossa tehtäväni on pimeydestä huolimatta selkeä. Tutustu aineistoon!

Tätä mahdollisimman autenttisesti simuloidakseni hankin silmälaput – kiitos ohjaajalle viimeisimmästä ohjauksesta – etten muuta näkisi. Jätin taakseni raskaat taakkani ja onnistuin välttämään valheellisen kiintoisat galaksit ja vilpillisesti kiehtovat linnunradat, jotka viekoittelivat muka-tärkeillä, oikein muka-sopivilla ja muka-oleellisilla näkökulmillaan ja koukeroillaan.

Joskus joku epäilevä ajatus sinkoutuu avaruusromuna kolisten kojeeni kylkeen: ”Katsoitko varmasti kaikki tärkeät tietokannat?”, ”Entä ne Academian vihjaavat tuhat paperia, joihin et päässyt käsiksi?, ”Yrititkö tarpeeksi?”, ja mehevimpänä tömpsähdyksenä: ”Luuletko että tästä tulee ikinä mitään?”.

Kuvaus eräästä sivupolusta

Aina ei selkeys seuraa itseään ja stabiilius on vain ohimenevä olotila. Seuraavana käyn toimeni läpi aidossa tapahtumajärjestyksessä kun tässä juuri paljastin itseni tekemästä jotain, mitä ei nyt pitäisi: Kaikkihan lähti siis etenemään tämän blogitekstin hahmottelusta. Päädyin epätoivoisena huomaamaan täyden rakennettomuuden, joten tartuin toiveikkaana Kimmo Svinhufvudin Gradutakuuseen – josko sieltä jotain tarttuisi.

kuva: https://torange.biz/fx/open-dictionary-book-deep-blue-futuristic-177710

Gradutakuun innoittamana huomaan raapustavani muistikirjaani sivukaupalla gradun tutkimussuunnitelmaa. Pääsin siinä hyvään vauhtiin ja tuotosta tulikin useampi sivu. Tapauksessani on kyse toisesta, hiotummasta ja harkitummasta tutkimussuunnitelmasta, sillä ensimmäinen versio on jo jokin aika sitten siirretty tukikohtaan reilulla kädellä karsittavaksi ja paranneltavaksi.

Sain aikaiseksi ainakin omasta mielestäni siistimmän ja ehomman, mahdollisesti käyttökelpoisen tutkimussuunitelman hahmotelman, jota olin heti aikeissa lähteä lähettelemään ja esittelemään – kunnes viime hetkellä taas muistin velvoitteeni tutkimusaukossa.

Ja tämän blogitekstin.

Ennen olennaiseen palaamista syvennyin kuitenkin vielä tutkielmanteko-oppaisiin, piirsin tutkimusavaruudesta havainnollistavia kuvia aukkoineen, aluksineen ja käsitteineen, ja laadin tutkimusaikataulua varten päivyrin huhtikuulle saakka. Vaikka sivupolkuja on syytä fokusoinnin ja tehokkuuden nimissä välttää, saattaa niistä toisinaan olla jotain hyötyäkin.

Intressin keskiössä kaunokirjallisuus, esoteerisuus, taide ja kulttuuri

Kun keväällä 2019 ilmoittauduin graduseminaariin, olivat ajatukseni graduni aihetta koskien vielä hyvin hajanaisia. Suunta oli kuitenkin jo selvä: halusin tutkia jotain, jota pystyisin tarkastelemaan länsimaisen esoterian näkökulmasta, ja kaikkein mieluiten tutkisin myös jotain kirjallista aineistoa. Olen aina ollut kiinnostunut tekstintutkimuksesta, ja Helsingin yliopistossa opiskellessani perehdyinkin melko laajasti eksegeettiseen tutkimusperinteeseen.

Akateemisesta perspektiivistä tutustuin esoteriaan ja okkultismiin ensimmäistä kertaa osallistuessani Länsimainen esoteria– nimiselle kurssille keväällä 2017. Kurssi oli hyvin monipuolinen, ja ennen kaikkea sain huomata, että monet minua kiinnostavat ilmiöt ja asiat, kuten esimerkiksi gnostilaisuus, magia, alkemia ja yleisesti usein valtavirrasta marginaalissa kulkevat ilmiöt, voitiin niputtaa yhteisen akateemisen käsitteen alle: Länsimaisen esoteerisuuden tutkimus. 

Opaslehtinen Turun Esoteeriselle kävelykierrokselle. Kuva: Katriina Marjamäki

Gradun varsinainen fokus alkaa hahmottua

Toinen varsinainen askel esoterian suuntaan tapahtui, kun järjestimme opiskelijaporukalla Esoteric and Occult Turku -nimistä kävelykierrosta kesäkuussa 2019 järjestetylle Approaching Esotericism and Mysticism -symposiumille. Tällöin esoteerisuuden historiallinen merkitys sekä suosio populaarikulttuurissa konkretisoituivat minulle aivan erityisellä tavalla.Viimeistään nyt alkoi vahvistumaan se ajatus, että tämä on se ”minun juttuni”. Gradua varten tulisi vain vielä löytää aineisto, jonka parissa jaksaisin pakertaa ja josta löytäisin inspiraatiota silloinkin, kun kirjoittamismotivaatio tuntuu olevan hukassa.

Kesäisin minulla on aina tavoitteena lukea mahdollisimman paljon kaunokirjallisuutta. Yliopiston lukuvuoden aikana minulla onkin tapana kerätä listaan kiinnostavia kirjoja, joihin en opiskelukiireiden vuoksi pysty juuri sillä hetkellä syventymään, mutta joihin mukava palata keväisin, kun opiskelukiireet viimein hellittävät ja aikaa alkaa jäämään vähän vapaammalle lukemiselle. Kevät 2019 ei ollut tässä poikkeus, ja marssin ostamaan kirjakaupasta Heikki Kännönkirjoittaman Sömnö romaanin. Kyseinen kirja oli ilmestynyt lukulistalleni, kun kirjailija oli syksyllä 2018 vierailijana kurssilla nimeltä Moderni Esoteerisuus taiteessa, tieteessä ja populaarikulttuurissa. Luento sai minut kiinnostuman siitä, miten kaunokirjallisuudessa hyödynnetään esoteerista tematiikkaa ja jätti minulle sellaisen käsityksen, että kaunokirjallisuutta on esoteerisuuden näkökulmasta tutkittu vähemmän kuin muita populaarikulttuurin tuotoksia. Lukiessani kirjaa aloin tekemään siihen lähes vaistonomaisesti alleviivauksia huomatessani yhtäläisyyksiä esimerkiksi G.I. Gurdjieffin ajatuksiin. Lisäksi aloin kirjoittamaan sivujen laitaan mieleeni nousseita kysymyksiä: ”mihin kirjailija mahdollisesti viittaa tällä?”, ”Tällainen ajattelu tuntuu tutulta, kenties kirjailija viittaa tällä teosofiseen perinteeseen? ” 

Elokuussa 2019 graduni aihe lopulta fokusoitui Turun taiteiden yö-tapahtumassa, ollessani Sammakon kirjakaupassa kuuntelemassa Heikki Kännön haastattelua. Samassa tilaisuudessa käsiteltiin myös Nina Kokkisen Totuuden Etsijät (2019) -teosta, josta erityisesti etsijän (seeker) ja okkulttuuri -käsitteet jäivät kiinnostamaan minua vielä tilaisuuden jälkeenkin. Kyseinen tilaisuus opetti myös sen, että kaunokirjallisuus on eräänlainen väline, jonka avulla on mahdollista välittää ja tuoda tutuksi esoteerista käsitteistöä laajalle lukijakunnalle, ja parhaimmillaan se voi myös avata uudenlaisia näkemyksiä okkultismin ja modernismin moninaisista vuorovaikutuksista. Lisäksi omasta mielestäni kaunokirjallisuus muun taiteen ohella heijastaa ja peilaa sitä, miten esoteerisuus on tällä hetkellä hyvinkin pinnalla populaarikulttuurissa. Graduni tarkoituksena on siis tarkastella ja analysoida sitä, miten kirjailija käyttää Sömnö romaanissa esoteerista tematiikkaa. Lähden rakentamaan analyysiani erityisesti etsijyydestä käsin, ja sidon tutkimukseni uskontososiologian kenttään okkulttuuri -käsitteen kautta. Olen siis ensisijaisesti kiinnostunut siitä, miten kirjailija rakentaa etsijyyden teemaa Sömnö -teoksessa. Näin tulen gradussani yhdistämään kaikki minua erityisesti kiinnostavat tekijät, eli kirjallisen aineiston, esoteerisuuden, taiteen sekä kulttuurintutkimuksen.

Turun taiteiden yö 2019. Kuvassa vasemmalla Nina Kokkinen, keskellä haastattelijana toiminut Hippo Taatila ja oikealla Heikki Kännö. Kuva: Katriina Marjamäki

Rockia ja rituaaleja

Uskontotieteilijänä huomaan usein kiinnostuvani tutkimaan aiheita, jotka eivät ensi silmäykseltä vaikuta uskonnolliseen käyttäytymisen liittyviltä. Ainakaan jos uskonto ymmärretään traditionaalisiksi uskonnollisiksi liikkeiksi. Uskontotiede onkin siitä palkitseva ja kiinnostava ala, että se taipuu moneen. Hyvä osoitus tästä on myös tämän blogin sisältö. Omalla kohdallani gradun ideoiminen osui samaan ajanjaksoon, kuin kiinnostukseni herääminen kulttuuritapahtumien tuottamista sekä tutkimista kohtaan. Lähdin pohtimaan, kuinka voisin yhdistää nämä kaksi. Halusin graduni kautta päästä syventymään omaan kiinnostuksen kohteeseeni. Turkulaistuneena kulttuurintutkijana, tuli ensimmäisenä mieleeni Ruisrock.

Ruisrock – 50 vuotta kulttuuria

Ruisrock tuntui myös suuremmassa mittakaavassa mielekkäältä tutkimuskohteelta, eikä ainoastaan kotipaikkakuntaedun vuoksi. Ruisrock täytti tänä vuonna 50-vuotta, mikä tekee siitä Suomen vanhimman yhtäjaksoisesti järjestetyn musiikkifestivaalin. Se on viime vuosien aikana onnistunut nostamaan kävijämääränsä yli sataantuhanteen sekä myynyt toistuvasti lippunsa loppuun ennen festivaaliviikonlopun koittamista. Ruisrock on siis kesästä toiseen lukuisille suomalaisille yksi kesän kohokohdista, vetäen puoleensa vierailijoita ympäri Suomea. Toisille Ruisrock on yksi mahdollinen vaihtoehto kesän festivaaliksi, toisten saapuessa joka vuosi omaa perinnettään noudattaen juuri Ruisrockiin. 

Kiinnostuin itse nimenomaan niistä kävijöistä, jotka vuodesta toiseen palaavat Ruissaloon heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna. Gradussani haluan lähteä selvittämään syitä, jotka saavat vakituiset kävijät palaamaan festivaaleille. Tähän kysymykseen päätin lähteä etsimään vastausta festivaalien ympärille muodostuneista rituaaleista, jotka motivoivat festivaalikansaa palamaan Ruissaloon. Tällöin aion gradussani pureutua muun muassa siihen, kuinka festivaaleille osallistumista suunnitellaan ja miten siihen valmistaudutaan? Mitä valmisteluja tehdään jo varhain ennen festivaaleja, mitä festivaaliviikolla ja mitä itse festivaalien aikana? Mikä merkitys on vaatteilla tai ruoalla ja juomalla, entä sosiaalisella medialla? Mitä puolestaan tapahtuu itse festivaalialueella?

Kuva: Aurora Millasnoore

Yhdessä ystävien kesken

Festivaaleille osallistuminen, kuten myös rituaalit, ovat usein yhteisöllistä toimintaa, joten tutkimuksessani päätin lähestyä aihetta tästä näkökulmasta. Tarkoitukseni on kerätä tutkimusaineistoni kahdella tai korkeintaan kolmella ryhmähaastattelulla sekä mahdollisesti havainnoimalla haastatteluryhmieni toimintaa festivaalien aikana. Haastatteluryhmät tulevat koostumaan vähintään kolmesta ystävästä, jotka ovat vierailleet festivaaleilla yhdessä useamman vuoden ajan. Toivon saavani haastatteluryhmieni välille vaihtelua. Olisi esimerkiksi mielenkiintoista, jos toinen haastatteluryhmistä koostuisi nuorista aikuisista ja toinen vanhemmasta, Ruisrockissa mahdollisesti jo monena vuosikymmenenä vierailleesta, ystäväporukasta.

Uskontotiede tienä uusiin havaintoihin

Tutkimuksestani mielenkiintoisen ja tärkeän, tekee nimenomaan se moneen taipuva uskontotieteellinen näkökulma. Ruisrockia on toki tutkittu aikaisemminkin, mutta lähes kaikki aikaisemmat tutkimukset ovat vähintään kymmenen vuotta vanhoja, jolloin ne eivät ole voineet pureutua nykyaikaisiin ilmiöihin, kuten sosiaaliseen mediaan. Lisäksi niistä missään ei hyödynnetä rituaaliteorioita tai laajemmin uskontotieteellistä näkökulmaa. Kaiken ihmisten tekemän toiminnan on kuitenkin todettu olevan rituaalista. Toiset teot ovat sitä enemmän ja toiset vähemmän. Tämän vuoksi myös festivaalikäyttäytymisen tarkasteleminen rituaalinäkökulmasta on perusteltua. Gradussani pääsen paneutumaan festivaalikansan käyttäytymiseen tavalla, jossa monipuolinen uskontotieteellinen näkökulma, yhdistyy kiinnostukseeni kulttuuritapahtumia kohtaa

Walt Disney yhtiön kuoleman representaatiot ja rituaalit

Kuten miljoonat muutkin, olen pienestä saakka katsonut Disneyn elokuvia. Bambin äidin ampuminen ja Lumikin ilkeän äitipuolen tippuminen alas kielekkeeltä jäivät vahvasti lapsena mieleen, joten kun lopulta päädyin Turun yliopistoon opiskelemaan uskontotiedettä ja sivuaineena mediatutkimusta, löytyi mielenkiintoinen gradun tutkimuskohde nopeasti.  Pro gradu -tutkielmani aiheena on Walt Disney yhtiön animaatioelokuvien kuoleman representaatiot ja niihin liittyvät rituaalit. Hyödynnän tutkimuksessani myös Pixarin tuotantoa, sillä Walt Disney osti Pixarin vuonna 2006. 

Tarkoitukseni on selvittää, miten Walt Disney -yhtiön elokuvissa käsitellään kuolemaa, sillä Walt Disney on yksi maailman suurimmista ja laajimmin vaikuttavimmista mediayhtiöistä, jolla on merkittävä vaikutus jopa maailmankulttuurissa. On lisäksi huomioitavaa, että kuoleman representaatiot ovat poikkeuksellisen tärkeä tutkimuksen kohde, sillä median rooli kuolemaan liittyvien käsitysten rakentumisessa on merkittävä. Tämä johtuu siitä, että kuolema on muun muassa sairaskotien ja sairaaloiden kautta laajalti poistunut julkiselta alueelta median representaatioita lukuun ottamatta.

Elokuvien kuoleman esitys vaikuttaa siihen, miten hahmotamme ja käsittelemme kuolemaa. Käytöstavat, normit ja maailmankuvat muokkaantuvat osittain median vallan alla mediayhteiskunnissa, mistä johtuen näiden representaatioiden tutkiminen ja analysointi on oleellista. 

Tutkimuksessani keskeistä on myös se, kuka hahmoista kuolee ja millä tavalla, miten kuolemaan reagoidaan ja kuvataanko sen jälkeen olevan elämää. Esimerkiksi Pixarin vuoden 2017 elokuvassa Coco päähenkilö Miguel päätyy seikkailemaan kuolleiden maailmaan. Heti elokuvan nähtyäni tiesin, että kyseessä olisi aiheeni kannalta erittäin antoisa elokuva.

Päädyin yhteensä kymmeneen elokuvaan, joissa kuolema ja sen käsittely on silmiinpistävää. Coco -elokuvan lisäksi analysoin Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937), Bambi (1942), Leijonakuningas (1994), Notre Damen kellonsoittaja (1996), Mulan (1998), Karhuveljeni Koda (2003), Big Hero 6 (2014), Up – kohti korkeuksia (2009) ja Vaiana (2016) -elokuvia. Juuri näihin elokuviin päädyin tarkan juonitiivisteiden lukemisen perusteella, jossa kävin läpi kaikki Disneyn virallisen kaanonin 58 elokuvaa ja kaikki 15 Pixarin tuottamaa elokuvaa vuoden 2006 jälkeen. Olen nähnyt kaikki aineistoni elokuvat jo aiemmin, joten tiedän tarkemminkin niiden sisältävän monipuolista aineistoa kuolemasta. 

Kuoleman representaatioiden ohella toisena keskeisenä osana tutkimuksessani ovat elokuvien kuolemaan liittyvät rituaalit. Uskontotieteen opiskelijana rituaalit ovatkin kiehtoneet minua jo pidempään ja niiden yhdistäminen kuoleman representaatioon tuntui luontevalta sekä toimivalta ratkaisulta. Näitä rituaaleja etsiessäni hyödynnän Johanna Sumialan vuoden 2010 teoksen Median rituaalit: Johdatus media-antropologiaan kuoleman rituaalien määrittelyä. Sumialan mukaan näihin lukeutuvat esimerkiksi kuolemaan valmistavat rituaalit, hyvästelyt, papin toimittama viimeinen ehtoollinen, hautajaisrituaalit, suru- ja muistorituaalit, muistokirjoitukset, vuosipäivät sekä muistotilaisuudet. 

Tutkimusmenetelminäni puolestaan hyödynnän lähilukua ja sisällönanalyysia, minkä avulla analysoin läpi elokuvat ja pystyn yksityiskohtaisesti löytämään kaikki tärkeät kohtaukset. Näin saan selville, minkälaisia representaatioita ja rituaaleja kuolemaan Walt Disney yhtiön elokuvissa tarkemmin on. Odotankin jo innolla elokuvien katsomista ja sitä, kuinka tutuista elokuvista kuoriutuu esille kuoleman teemat aivan uudella tavalla.

Uskonpuhdistajan ulosteista

Graduni aiheena on (todennäköisesti) Martti Lutherin alatyylinen, erityisesti skatologinen (tässä; merkityksessä ’ulosteisiin liittyvä’), kieli hänen Pöytäpuheita-kokoomateoksessaan. Etsin kyseisestä teoksesta Lutherin käyttämää alatyylistä kieltä ja sitä, millaista alatyylistä kieltä siitä löytyy, millaisissa yhteyksissä tuo kieli esiintyy ja onko osa alatyylisestä kielestä luokiteltavissa skatologiseksi. Tämän alatyylisen/skatologisen kielen analyysin tuloksia tulkitsen vielä varovaisesti suhteessa Lutherin oletettuun pakko-oireisen häiriön (englanniksi obsessive-compulsive disorder, josta yleisesti käytetään lyhennettä OCD) diagnoosiin.

Aiheeni voi vielä mahdollisesti kokonaan vaihtua, tai muovautua. Aihetta pitää vaihtaa, mikäli aineistoa ei kerry riittävästi gradua varten. Aiheen muokkaaminen tulee kyseeseen, jos Pöytäpuheita ei yksistään sisälläkään tarpeeksi alatyylistä kieltä, vaan mukaan on otettava muitakin Lutherin tekstejä.

Miksi tämä aihe?

Graduni aihe on ikään kuin jatkoa kanditutkielmalleni. Sen tein Lutherin, sekä kahden muun uskonnollisen (kristillisen) merkkihenkilön – John Bunyanin ja Pyhän Thérèsen – uskonnollisista pakko-oireista. Gradussa keskityn vain Lutheriin ja hänen oletettuun OCD:nsä hieman toisenlaisesta näkökulmasta.

Lutheria on tutkittu todella paljon. Hän on myös erittäin kuuluisa ja merkittävä, historiallinen vaikuttaja. Kaikki tietävät Lutherin ja hänen tekonsa. Mutta Lutherin alatyylinen/skatologinen kieli ei ole tunnettu, ainakaan suuren yleisön keskuudessa. Skatologinen kieli ei ollut 1500-luvulla sellainen tabu, mitä se on nykyaikana. Sama koskee myös myöhäiskeskiajan ruumiintoimintojen kuvailua, josta Luther myös kirjoitti. Hän kärsi pahasta ummetuksesta. Luther käytti skatologista kieltä häntä kiusannutta paholaista kohtaan. Tuohon aikaan yliluonnollinen oli osa ihmisten arkielämää, sillä esimerkiksi taikuuteen uskottiin ja magiaa käytettiin yleisesti paljon ja Kristus ja paholainen olivat Lutherille konkreettisia toimijoita.

Lutherin oletettu OCD on samoin ainakin suurelle yleisölle tuntematon aihe. Lutherin OCD:n ”diagnosoi” satoja vuosia myöhemmin psykologi Erik H. Erikson, teoksessaan Nuori Luther. Erikson tekee siinä psykoanalyysia Lutherin lapsuudesta ja nuoruudesta. Tällainen kuoleman jälkeinen diagnoosi ei ole tietenkään tieteellisesti pätevä.

Pakonomainen kiroilu eli koprolalia liittyy Touretten oireyhtymään, joka on neuropsykiatrinen häiriö, ja niin sanotusti sukua OCD:lle. Samalla henkilöllä voi esiintyä sekä Tourette että OCD, ja näiden diagnoosien kesken voi tällöin olla vaikeaa tehdä eroa. Onkin mielenkiintoista pohtia Lutherin oletetun OCD:n ja hänen skatologisen kielensä yhtäläisyyksiä.

Miksi aihe on tärkeä?

Kuten edellä jo mainitsinkin, vaikka Luther itse on hyvin tunnettu ja paljon tutkittu, ei hänen skatologinen kielensä, eikä mahdollinen OCD-diagnoosinsa kuitenkaan ole yleisessä tiedossa. OCD on yleinen mielenterveyden häiriö, jota sairastaa noin kaksi–kolme prosenttia Suomen ja koko maailman väestöstä. Kyseessä on yleinen, mutta kuitenkin huonosti tunnettu sairaus; myös psykiatrien ja psykoterapeuttien keskuudessa. OCD on yleensä krooninen, ja aiheuttaa sitä sairastavalle paljon ahdistusta ja kärsimystä. WHO:n mukaan se on neljänneksi invalidisoivin sairaus. On tärkeää lisätä OCD-tietoutta ja tuoda esiin kyseisen sairauden moni-ilmeisyyttä. 

OCD:stä on tehty muutamia opinnäytetöitä eri aloilta, mutta tämän hetkisen tietoni mukaan siitä ei toistaiseksi olla tehty uskontotieteen gradua. Kuitenkin uskonto on eräs OCD:n ”ilmenemismuoto”. Tällöin oireina ovat esimerkiksi uskonnolliset pakkoajatukset, pelko siitä, että sanoo tai tekee jotakin rienaavaa, ja/tai pakonomainen rukoilu. Yksi tunnetuimmista ja yleisimmistä OCD:n teemoista on kammo likaa, eritteitä ja bakteereita kohtaan.

Tätä taustaa vasten tarkasteltuna on mielestäni tärkeää ja hyödyllistä tutkia gradussani Martti Lutherin mahdollista OCD:tä ja hänen käyttämäänsä alatyylistä/skatologista kieltä.

Kristillisdemokraattisten Nuorten arvoja tutkimassa

Olen aina pyrkinyt seuraamaan päivän politiikkaa melko aktiivisesti, ja pyrkinyt pitämään itseni ajan tasalla Suomen poliittisella kentällä tapahtuvasta keskustelusta. Uskontotieteenopiskelijana, huomioni tietysti kiinnittyy useimmiten uskonnon ja politiikan yhteenkietoutumista ilmentäviin seikkoihin, sekä uskontoa koskevaan poliittiseen keskusteluun. Ehkäpä juuri tästä syystä pohtiessani tulevaa graduaihettani koin, että Suomen Kristillisdemokraattisen puolueen tutkiminen voisi olla hyvinkin varteenotettava graduaihe. Minua erityisesti kiinnosti se, millaisia vaikutuksia Suomessakin tapahtuvalla yhteiskunnan sekularisoitumisella sekä moniarvoistumisella on Suomen Kristillisdemokraattisiin arvoihin. Näistä lähtökohdista käsin ryhdyin rakentamaan tulevaa graduani ja sen näkökulmaa.

SKL, KD ja KD- Nuoret

Vastalauseena vallitsevalle sotien jälkeiselle kulttuurinmuutokselle kirkon kulttuurisen valta-aseman heikentyessä perustettiin 6.5.1958 Suomen Kristillinen Liitto (SKL). Omien jäsentensä mukaan SKL perustettiin puolustamaan niin kutsuttuja perinteisiä arvoja, kun Suomen muu poliittinen kenttä alkoi irtautua kristillisten arvojen perustalta. Vuonna 2001 Jyväskylän puoluekokouksessa puolueen nimi vaihdettiin Suomen Kristillisdemokraateiksi (KD).

Samoihin aikoihin Suomen Kristillisen Liiton kanssa myös innostus nuorisopolitiikkaa kohtaan kasvoi SKL:n nuorempien kannattajien keskuudessa. Vuonna 1971 SKL saikin oman nuorisojärjestönsä, joka kantoi nimeä Suomen Kristillisen Liiton Nuoret. Myöhemmin järjestö vaihtoi Jyväskylän vuoden 2001 puoluekokouksen jälkeen nimensä Suomen Kristillisdemokraattisiksi Nuoriksi (KD Nuoret). KD Nuoret on nuorisojärjestö, johon voivat liittyä kaikki alle 33-vuotiaat kristillisdemokraattisista arvoista kiinnostuneet nuoret. Jäseniä järjestöllä on yli 1500 ja järjestön nuorisopiirit toimivat ympäri Suomea.

Mikä ihmeen sekularisaatio ja moniarvoistuminen?

Vuoden 2018 lopussa Kirkon tutkimuskeskus raportoi Suomen tekevän historiaa. Ensimmäistä kertaa Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvien osuus putosi alle 70 prosentin kirkkoon kuuluvien määrän ollessa enää vain 69,7 prosenttia koko Suomen väestöstä. Tämän kirkon tutkimuskeskuksen teettämän tutkimuksen mukaan, evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä on ollut tasaisessa laskussa jo 70-luvun puolivälistä lähtien, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana kirkosta eronneiden määrä on selkeästi kasvanut. Tämä on yksi esimerkki Suomessakin tapahtuvasta sekularisaatiosta, jossa uskonto menettää asemaansa yhteiskunnassa.

Samalla, kun evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä on laskussa, Suomen uskonnollinen kenttä monimuotoistuu muun muassa maahanmuuton seurauksena. Tämä uskonnollisen kirjon kasvaminen vaikuttaa kasvattavasti myös yhteiskunnan arvopohjaan, jolloin voidaan puhua moniarvoistumisesta. Nämä edellä mainitut muutokset tuovatkin automaattisesti omat haasteensa Suomen Kristillisdemokraattiselle puolueelle, joka perustaa arvomaailmansa ennen kaikkea länsimaiselle kristinuskolle.

Miten ja miksi tutkia KD:n arvojen mahdollista muutosta?

Pohtiessani sitä, miten tutkisin Suomen Kristillisdemokraattien määrittämien arvojen muutosta, päätin lähestyä aihetta KD Nuorten näkökulmasta. Tulevan graduni aiheena onkin tutkia Suomen Kristillisdemokraattisten (KD) Nuorten käsityksiä heille tärkeistä arvoista verraten niitä Suomen Kristillisdemokraattisen puolueen julkilausuttuihin arvoihin. Mielestäni on ajankohtaista tutkia, onko yhteiskunnallinen muutos vaikuttanut KD Nuorten arvomaailmaan ja sitä kautta pohtia myös Kristillisdemokraattisen puolueen arvojen suuntaa tulevaisuudessa. Tutkimukseni rajaus kohdistuu nimenomaan KD Nuoriin, sillä katson heidän edustavan puolueensa tulevaisuutta ja tuoreempia näkökulmia KD:n merkityksestä ja pyrkimyksistä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Vaikuttavat eläimet

Eläimen ja ihmisen suhde on hyvin kiehtova. Suhteen taustalla vaikuttaa tuhansien vuosien historia, kulttuurit, uskomukset ja asenteet. Siihen liittyy paljon kerroksellisuutta, vastakkainasettelua, samaistamista, erottelua, lajittelua, kumppanuutta, kilpailua, rakkautta ja vihaa. Suhteemme on alati muuttuva, ja olemme tälläkin hetkellä elämässä länsimaissa uutta eläinkuvan murrosta, missä heitä ei enää tarkastella puhtaasti biologisina kokonaisuuksina vaan tuntevina yksilöinä. Kyllä, aion käyttää tässä blogitekstissä eläimistä termiä ”hän” ja ”he”.

Ajattelemme suhteemme eläimiin usein myös varsin yksipuoliseksi. Ihminen on tarkkailija ja vaikuttaja, subjekti, ja eläin tarkkailun ja vaikutuksen kohde, objekti. Emme kuitenkaan ole immuuneja toisen osapuolen vaikutuksille. Monet ovat jo varmasti kuulleet kuinka eläimen, yleensä koiran tai kissan, silittäminen laskee tutkitusti ihmisen pulssia ja stressitasoa. Vaikutus ei kuitenkaan jää pelkästään biologiselle tasolle.

Joskus pelkän kissakuvan katsominen laskee stressitasoa. Kuva: Tiina Mahlamäki

Hans-nimisen hevosen uskottiin 1900-luvun alussa kykenevän toteuttamaan erilaisia matemaattisia laskutoimituksia. Selvisi kuitenkin, että Hans tarkkaili laskutehtävän antaneen henkilön elekieltä ja koputti kaviotaan niin kauan kunnes oikea vastaus, ja oikea tehtävänantajan reaktio, saavutettiin. Hans siis vaikutti laskutehtävän antaneen henkilön käyttäytymiseen saadakseen haluamansa lopputuloksen, tarkoituksenaan todennäköisesti saada herkkuja palkinnoksi. Roolit kääntyivät tilanteessa päälaelleen, missä Hans oli vaikuttaja sekä tarkkailija, ja ihminen vaikutuksen kohde. Suosittelen lukaisemaan Vinciane Despretin mielenkiintoisia artikkeleita Hansista ja muista vaikuttaneista eläimistä tarkemmin.

Perehdyin kandia kirjoittaessani myös kolmannenlaiseen vaikutuksen muotoon. Otherkin-nimiseen ryhmään kuuluvat henkilöt uskovat olevansa jollakin tapaa eläimiä tai muunlaisia ei-ihmisiä. Ryhmän jäsen saattaisi esimerkiksi uskoa, että hänellä on suden sielu. Hän kokisi omaavansa suden ominaisuuksia, psyykeen ja tarpeita, sekä kokisi näkevänsä maailman kyseisen eläimen tavoin. Hän olisi susi ihmisen ruumiissa.

Abiturientit pukeutuvat mielellään eläinasuihin. Kuva: Tiina Mahlamäki

Vaikka liike saikin alkunsa 1960-luvun lopussa, niin ajatuksena tämänkaltainen joustava identiteettikäsitys ei ole uusi. Monet vanhat animistiset, totemismiset ja shamanistiset perinteet ovat nähneet ihmisyyden ja sen rajat häilyvinä, missä varomaton metsämies saattoi muuttua luontoon eksyessään eläimeksi. Eläimet saattoivat myös olla kunnioitettuja kantavanhempia ja luojajumalia, jotka omasivat hyvinkin ihmisen kaltaisia ominaisuuksia. He saattoivat olla viisaita, ovelia, kostonhimoisia tai rakastavia kuten ihmisetkin. Ihminen oli vain yksi olento muiden joukossa eikä kovinkaan ainutlaatuinen taikka poikkeava.

Länsimaissa kristinuskon vakiintuminen vakiinnutti myös rajanvedon ihmisen ja eläimen välillä sekä loi hierarkkisen järjestyksen. Tätä voimisti entisestään valistuksesta seurannut luonnontieteiden nousu, missä ihminen nähtiin älyn ja sivistyksen huippuna ja eläin biologisena koneena. Vaikka ihmisen ja eläimen biologisia samankaltaisuuksia todettiinkin, niin vasta nykyaikainen post-moderni identiteettikäsitys on lähtenyt purkamaan kangistunutta ihmisen ja eläimen erontekoa. Eläimiä ei ainoastaan nähdä ihmisten kaltaisina, vaan ihminen myös eläimen kaltaisina. Tämä selittää osaltaan kenties myös sitä miksi eläinoikeusjärjestöjen vaikutus on voimistunut merkittävästi 2000-luvulla. Keskinäinen samankaltaisuutemme nähdään arvokkaana ja suojelun arvoisena, minkä takia myös muiden lajien olemassaoloa tulee kunnioittaa. 

Gradua tehdessäni ongelmakseni aikoo todennäköisesti muuttua aiheen rajaaminen. Kuten lyhyessä kirjoituksessani käy ilmi, ihmisen ja eläimen suhde on hyvin monipuolinen, laaja ja niin mielenkiintoinen, että väkisinkin mieleni tekisi kattaa kaikki sen monipuoliset osa-alueet yksien kansien väliin. Kirjoittaminen, kuten koko graduprosessi yleensä, aikoo olla kiinnostava ja opettavainen kokemus. Enkä ole edes maininnut Euroopan ulkopuolisten kulttuurien eläinsuhteita ja -käsityksiä…