Kili-Kali, kanslisti kadoksissa?

Marja Vauras

Suuret muutokset lähettävät tahtomattakin aikamatkalle menneeseen. Itse huomasin aloittavani aikamatkani noin neljänkymmenen vuoden takaa, kun onnellisena olin kohonnut tutkimusavustajasta laitoksen nuorimmaksi, pahnanpohjimmaiseksi assistentiksi. Mieleeni piirtyi elävänä kuva silloisesta kasarmirakennuksessa toimineesta laitoksestani ja sen sydämestä, kansliasta, jossa työskentelivät jo varsin ikääntyneet kanslistit. Laitoksen professorin huone tietenkin avautui kansliaan, ja jo senkin vuoksi usein kaarsin kanslian kautta, vaikkei mitään tähdellistä asiaa sinne ollutkaan, ja vaihdoin muutamat kuulumiset. Jo työssään hieman väsyneissäkin kanslisteissa oli jotain erityisen arvostettavaa, ja tämä tunne on värittänyt läpi vuosikymmenten omaa suhdettani laitoshallinnossa työskenteleviin.

Vaikka tuolloinkin ahkeroitiin kuten tänään, ajan käsite oli kovasti erilainen. Elettiinhän kirjeiden ja kirjoituskoneiden aikaa. Ajasta kertoo hyvin, että kanslistien yhtenä tärkeänä tehtävänä oli artikkelien ja raporttien puhtaaksikirjoitus. Oli hieno päivä, kun sai viedä valkolakalla tuhrimalla korjatut ja professorin piipun tuhkalla höystetyt käsikirjoituksen sivut viimein kansliaan puhtaaksikirjoitettavaksi. Muutaman viikon päästä tuo hengentuote pääsisi viimein maailmalle. Nyt kun nuo mielikuvat palaavat, on kuin katsoisi vanhaa, hieman ruskeansävyistä elokuvaa. Tehokkuuden tiellä olivat ehkä ajan rajoitteet, mutta niinpä sitten ajatteluun oli aikaa.

Muutos on aina ollut osa yliopiston elämää. Vuosien saatossa kansliankin työ muuttui yliopiston laajenevien tehtävien ja muuntuvien työnkuvien myötä. Kanslian ilme uusiutui ja elämänrytmi kiihtyi. Nopeaan tahtiin perinteiset kirjoituskoneet korvautuivat ensin sähkökirjoituskoneilla, myöhemmin tietokoneilla. Kanslistit katosivat, uusilla nimikkeillä ja monimuotoisemmissa tehtävissä toimivat valloittivat laitoskansliat. Muutoksista riippumatta laitoksen ytimenä säilyi ”kanslia”. Se oli kuin hämähäkin seitin silmä. Sinne johtivat kaikkien säikeet. Vaikka jokaista yhteisön jäsentä ei enää välttämättä arjessa kohdannut, kaikki tunsivat ja kohtasivat kansliassa työskentelevät. He olivat mukana niin laitoksen arjessa kuin juhlassa. Eipä siis ihme, että Annikki, Marjatta, Outi, Minna, Raija, Tarja, vain muutamia vuosien ketjusta mainitakseni, elävät omassa mielessäni yhtä vahvasti kuin lähimmät kollegani. Nostalgiaa, ehkä ripaus sitäkin, mutta tärkeimpänä asiana itselleni tästä vuosikymmenten matkasta on rakentunut monimuotoisen laitosyhteisön merkitys. Työn arjessa rakentunut arvostus, tuki ja luottamus. Hymy, ystävällinen tervehdys, hetken ilojen ja murheiden jakaminen, nauru kahvipöydässä; näin luomme ja annamme toisillemme kasvot.

Elämme laitosyhteisön näkökulmasta rajuinta muutosta oman urani aikana. Vaikka olen sitoutunut tähän muutokseen ilmeisistä syistä, katson uutta menoa välillä huolestuneena. Näen nyt tuolla hämähäkinseitin silmässä laitosjohtajan usein yksin, ”kanslia” repäisty seitistä irti. Useimmat laitosta jatkossa palvelevat nimet ovat yhä vailla kasvoja, ja laitosjohtajakin heille vielä kasvoton. On kuin joutuisi keskelle leikkiä ’kymmenen tikkua laudalla’, Kili-Kali. Huoli muutoksesta tai muutoksen vastustus ei perustu suinkaan vain avun saamisen ongelmaan tai vanhoista totutuista tavoista luopumiseen, vaan ainakin oma huoleni kulminoituu monimuotoisen laitosyhteisön hajoamiseen. Kasvottomuuteen, vaaraan vieraantua, eriytyä, ja mitä ne tulevaisuudessa tuovat tullessaan, kun eroa on kestänyt pidempään. Päivän sanoja ovat tehokkuus, asiakas ja palvelu. Onneksi olen itse jo siinä iässä, että minun ei koskaan tarvitse alkaa ajatella itseäni yliopistossa asiakkaana. Olen iloisesti asiakas pankissa, kaupassa, postissa… mutta en tule sitä koskaan olemaan omassa yliopistoyhteisössämme. Jokainen työntekijä omine tehtävineen ja asemineen on minulle työyhteisön jäsen, ja tässä illuusiossa aion elää, kunnon 70-luvun kapinahengessä työpäivieni loppuun saakka.

Tehokkuus ei synny pelkästään erikoistumalla, prosessikaavioita piirtämällä, prosesseja joustavoittamalla tai hallinnon keskittymiä rakentamalla. Tehokkuus, työssä jaksaminen ja työn ilo saavat lopullisen voimansa keskinäisestä luottamuksesta, tuesta ja arvostuksesta, niin yksilöiden kuin yhteisöjen välillä. Kun hallinnon työnkuvat ja prosessit on kirkastettu, toiveenani on innovatiivinen pohdiskelu. Miten toteuttaa uuden hallinnon aikana kohtaaminen ja vuorovaikutus yliopistoyhteisössä siten, että toisillemme on jatkossakin kasvot, ei vain henkilöinä vaan myös niinä asioina, joita tahoillamme teemme? Jos pystymme rakentamaan ja ylläpitämään kolmea ydinasiaa, luottamusta, tukea ja arvostusta, niin voin uskoa, että näinkin rajulla muutoksella on lopulta mahdollisuus onnistua.

Marja Vauras
kirjoittaja on kasvatustieteiden tiedekunnan dekaani

2 Comments

  1. Kristiina Heikkilä

    marraskuu 6, 2017 at 7:10 am

    Kiitos, juuri tästä on kysymys. Nyt on tietoisesti revitty sirpaleiksi se, mitä laitoksilla oli vuosikymmenet rakennettu – toimiva, ihmisten yhteiseen osaamiseen ja yhteisen arjen ymmärrykseen perustuva työyhteisöajattelu.

  2. Loistava kirjoitus, kiitos!

Vastaa

Your email address will not be published.

*