Kaduttaako?
Tunteidemme luonnetta ja rakennetta tutkitaan monilla tieteenaloilla. Kokonaisvaltaisen ymmärryksen muodostaminen tunteista edellyttääkin tieteiden välistä yhteistyötä.
Kysymys siitä, mistä tunteet tarkkaan ottaen rakentuvat ja mitä tunteita ihmisillä on, tulee kuitenkin erottaa kysymyksestä, mitä tunteita heillä pitäisi olla. Tunteiden rationaalisuus ja etiikka muodostavat oman ongelmakenttänsä.
Mitä meidän kuuluu tuntea? Tämä kysymys voi kuulostaa oudolta, sillä voimme kontrolloida tunteitamme korkeintaan välillisesti.
Tunteet ovat kuitenkin osa ihmistä ja niinpä häntä myös arvioidaan osittain tunteidensa pohjalta. Esimerkiksi mustasukkaisuuden tai katkeruuden tunteita näyttäviin lähimmäisiin suhtaudutaan yleensä kielteisesti. Ilon ja surun taas katsotaan kuuluvan ihmisyyteen. Tuollaisia tunteita ilmaisevat saavat tavallisesti osakseen hyväksyntää, edellyttäen tietenkin, että ne koetaan asianmukaisissa yhteyksissä.
On kiinnostavaa, että joidenkin tunteiden hyväksyttävyydestä ollaan erimielisiä. Yksi tällainen tunne on katumus. Kun ihminen katuu tekoaan, hän ei pelkästään harmittele sitä ja ole siitä pahoillaan. Tilanne on vakavampi. Hän tuntee olevansa syyllinen ja tahtoisi tekonsa kokonaan tekemättömäksi. Jos hän saisi valita uudelleen, hän valitsisi toisin.
Uskonnollisessa kirjallisuudessa katumusta on usein pidetty voimana, joka johtaa moraaliseen parannukseen ja saa ihmisessä aikaan ryhtiliikkeen. Omien hairahdusten katuminen ei ole tässä katsannossa vain sallittua, vaan velvollisuutemme. Katumus on merkki siitä, että ihminen käsittää toimineensa väärin. Syyllisyyttä voi tuntea vaikkapa osallisuudesta onnettomuuteen, mutta katumuksen aiheuttaja on useimmiten henkilön oma teko, josta hän pitää itseään vastuullisena.
Ihmisten tunneherkkyys kuitenkin vaihtelee. Ei kai ole mitenkään mahdotonta kuvitella, että joku ymmärtää tehneensä väärin ja korjaa toimintaansa ilman, että hän samalla kieriskelee tunnontuskissa? Aikojen saatossa monet ovat pitäneet katumusta irrationaalisena tunteena. Katuva ihminen kärsii eikä kärsimys ole meille hyväksi.
Pyrkiessään eroon katumuksesta ihminen saattaa turvautua keinoihin, joihin ei ehkä pitäisi. Hän voi kuvata kyseenalaiset tekemisensä virheellisessä valossa, jossa ne näyttävätkin melko hyväksyttäviltä. Hän voi myös ottaa avukseen kemialliset apuvälineet, jotta kivuliaat tunteet saataisiin kuriin. Kaiken lisäksi hän saattaa vaipua kyynisyyteen, ajatellen, ettei hän yksin ole kelvoton, koska kaikki ihmiset ovat lopulta pahoja – epäkohteliaita, töykeitä ja piittaamattomia.
Yliopistolla järjestettiin muutama kuukausi sitten keskustelutilaisuus, jossa sain arvioida katumuksen tarpeellisuutta Opus Dein papin kanssa. Katsoimme, että katumus saattaa olla joskus paikallaan, mutta että sitä voidaan tuntea myös vääristä syistä ja väärässä tilanteessa. Esimerkiksi syyllistämällä voidaan saada aikaan katumuksen tunteita, joihin ei olisi aihetta.
Epäilemättä katumisella on toisinaan hyviä seurauksia. Katumus johtaa monesti anteeksipyyntöön ja sitä kautta anteeksiantoon ja asioiden normalisoitumiseen. Joissakin ihmisissä katumus saa aikaan voimakkaan halun ahertaa, ikään kuin raataminen hyvittäisi tehdyn pahan. Työmotivaation lähteenä katumus tuskin on suositeltavin vaihtoehto, mutta tehokas se usein on – luterilaisessa kulttuurissamme.
Arjen sujumisen kannalta on tärkeää, että suuntaamme kriittisen katseemme välillä itseemmekin. Se voi sattua, mutta arkisen katumisen ei tarvitse merkitä erityistä kärsimysnäytelmää. Pikemmin kyse voi olla nopeasta hiljaisesta havainnosta, josta tehdään oikeat johtopäätökset ja päätetään yrittää jatkossa entistä paremmin.
Juha Räikkä
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani