Pelkkää utopiaa?

Nyt meneillään olevan oikean elämän ohella useimmat meistä elävät myös toisen elämän, joka tapahtuu vain haavekuvissa ja unelmissa. Merkittävä osa unelmistamme liittyy lähinnä omaan elämäämme, mutta jotkut unelmat ovat pikemminkin poliittisia kuin henkilökohtaisia. Tällöin voidaan puhua utopioista, etenkin jos yhteiskunnalliset unelmat käyvät kovin korkealentoisiksi.

Historia tuntee useita utopistisia kuvauksia ihanneyhteiskunnista. Kuuluisimpiin niistä kuuluvat Platonin (427–347 eaa.) Valtio, englantilaisen Thomas Moren (1478–1535) Utopia ja italialaisen Tommaso Campanellan (1568–1639) Aurinkokaupunki.

Utopistisessa kirjallisuudessa kuvattuja ihanteita on usein hankalaa toteuttaa – seikka, jonka kirjoittajat ovat useimmiten itsekin tienneet. Kun katsoo ihanteissa esitettyjä kuvauksia vaikkapa perhe-elämästä ja suvunjatkamisesta, ihanteiden kehno toteutettavuus näyttäytyy nykylukijalle pääsääntöisesti iloisena asiana.

Platonin mukaan ylimpiin yhteiskuntaluokkiin lukeutuvat naiset kuuluvat ihannemaailmassa yhteisesti ylempien luokkien miehille, eikä ”kukaan nainen elä vain yhden miehen kanssa”. Myös lapset ovat yhteisiä. Isät ja lapset eivät saa tuntea toisiaan.

More kirjoittaa, että ihanteellisissa oloissa esiaviollisesta seksistä pitää rangaista ankarasti. Muussa tapauksessa kukaan ei solmisi avioliittoja. Näin on siksi, että avioliitossa on ”vietettävä koko elämä yhden ja saman henkilön kanssa ja lisäksi kestettävä kaikki tästä aiheutuvat hankaluudet”. Naispuolinen kosittava esitellään miespuoliselle kosijalle alastomana. Myös kosijan tulee olla alaston.

Campanellan mielestä ihanneyhteiskunnassa ”mestarit” päättävät kuka tekee lapsia kenenkin kanssa. Heillä on asiasta oivallinen käsitys, ovathan he aktiivisesti seuranneet nuorison painiharjoituksia. Lähtökohta on se, että ”voimakkaat ja kauniit naiset saatetaan yhteen voimakkaiden ja urheiden miesten kanssa, ja pulskat naiset laihojen miesten kanssa ja päinvastoin. Tällä tavalla saavutetaan kuulemma ”tasapaino”.

Näissä teoksissa ihmiset jakautuvat tiukasti miehiin ja naisiin eikä ainakaan Platonin päällimmäisenä murheena näytä olleen sukupuolten tasa-arvo. More rinnastaa parisuhteet hevoskauppaan. Campanellan suunnitelmat tuovat taas mieleen rodunjalostuksen.

Mutta mitä jos kuvaukset ihanneyhteiskunnasta olisivat mielestämme oikeasti ihanteellisia? Tulisiko utopioiden tavoitteluun tuossa tapauksessa ryhtyä, vaikka se olisikin vaikeaa?

Moni vastaa kysymykseen kielteisesti, ja varmaankin varovaisuus on perusteltua. Kun yhteiskunnalliset päätökset tähtäävät kovin kaukaisiin tavoitteisiin, askeleista tulee epävarmoja ja onnistumisen todennäköisyys vähenee.

Pahinta on, että toimenpiteet, joilla suunnataan horisontissa häämöttävään unelmamaailmaan, voivat olla lyhyellä aikavälillä varsin kielteisiä. Mikään ei takaa, että matka utopiaan kulkisi sellaista maastoa pitkin, jossa elämä muuttuu päivä päivältä paremmaksi. Luultavampaa on, että meiltä vaaditaan uhrauksia saadaksemme palkkion, joka meitä maalissa odottaa. Mutta entä jos sinne ei koskaan saavuta?

On edesvastuutonta ajatella, että aina kannattaa yrittää, jos epäonnistumisen riskin suuruutta ei tunneta tai jos se tiedetään merkittäväksi ja riskin aktualisoitumisen kustannukset isoiksi.

Silmäilin joululomalla amerikkalaisprofessori Gerald Gausin uudehkoa teosta The Tyranny of the Ideal. Kirjassaan Turussakin vieraillut Gaus syyttää poliittisia idealisteja moraalisin äänenpainoin ja kannustaa maltillisuuteen. Varoittavina esimerkkeinä hän mainitsee 1900-luvun ideologiat, mutta väkisinkin mieleen hiipii kysymys, ei kai tämä viisas konservatiivi sorru liioitteluun. Kyllä kai rohkeisiinkin yhteiskunnallisiin uudistuksiin sopii joskus ryhtyä?

Näyttäisi selvältä, että rohkeus on paikallaan ainakin tilanteissa, joissa passiivisuus ja maltillinen uudistaminen ovat vaarallisempia ratkaisuja kuin päättäväinen suuntaaminen parempaan. Tällaisia tilanteita kohdataan – esimerkiksi ilmastopolitiikan suhteen olemme saattaneet jo kohdata sellaisen.

Toinen seikka on, että on tapauskohtaista, milloin ihanteellisiin ratkaisuihin pyrkiminen edellyttää merkittäviä (tilapäisluontoiseksi ajateltuja) kustannuksia. Kulku uuteen maailmaan voi joissakin tilanteissa olla sittenkin yllättävän vaivatonta. Esimerkiksi elinajanodotteessa on tehty uskomattomia loikkia useissa maissa.

Lisäksi on muistettava, että korkeat ihanteet voivat auttaa meitä silloinkin, kun teemme vain vähäisiä parannuksia asioihin. Ellei erityistä syytä muunlaiseen päätökseen ole, on valittava se vaihtoehto, joka hivuttaa meitä kohti parhaimpia järjestelyjä.

Vaikka kiihkomielinen säntäily on pahasta, annos idealismia voi oikein nautittuna olla tärkeä päätöksenteon voimavara, ei pelkästään poliittisessa elämässä vaan muuallakin.

Juha Räikkä
Kirjoittaja on filosofian professori ja yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani