Tutkintoja – entä muuta?

Tämänkin lukuvuoden aikana on jälleen käyty runsaasti keskustelua koulutusjärjestelmästämme ja sen kehittämistarpeista. Minkälaisia ovat ne työtehtävät, joihin tällä hetkellä opiskelevat päätyvät, miten nopeasti tehtävät jatkossa muuttuvat, mitä tulevaisuudessa suorittaa tekoäly, mitä ihminen? Miten tämä tulisi huomioida koulutuksessa – tai pystymmekö yleensä ennakoimaan?

Sekä Suomessa että kansainvälisesti keskusteluttaa myös tutkintojen tulevaisuus. On selvä, että tulevaisuudessakin meillä on aloja, joilla toimivien pätevyys on varmistettava yksityiskohtaisesti rakennetuilla tutkinnoilla. Kukaan ei varmasti toivo joutuvansa asioimaan sekalaisen taustan omaavan juristin tai lääkärin kanssa, tai lapsilleen epämääräisen koulutuksen saanutta opettajaa. Erityistä kelpoisuutta edellyttävien alojen tutkintokoulutuksen voi siis ennakoida säilyvän pääosin ennallaan.

Entä muut alat, ne jotka eivät suoraan kouluta tiettyyn ammattiin? Menettävätkö tutkinnot merkityksensä ja vain osaaminen ratkaisee? Miten voimme tukea yksilön etenemistä alallaan tai siirtymistä alalta toiselle?

Moni yhden tutkinnon jo suorittanut on muutostilanteessa tähän asti hakenut tekemään uutta tutkintoa, vaikka tarvitsisi oikeastaan vain jonkin rajatumman kokonaisuuden. Syitä tällaiseen käyttäytymiseen on monia, mutta pääsyy on varmasti se, että tällaisia kokonaisuuksia on ollut liian vähän tarjolla. Tutkintokoulutus on myös opiskelijalle maksutonta, toisin kuin erilaiset täydennyskoulutukset.

Parin viime vuoden ajan on uutena mallina toteutettu niin sanottuja erkoja, erikoistumiskoulutuksia. Turun yliopistossa erityisesti kasvatus- ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla, esimerkiksi kouluissa toimivien opettajien digitaitojen kehittämisestä tai oikeuspsykologiasta. Kehittämisvaiheen ollessa nyt päättymässä on syytä arvioida erkojen toimivuus ja mahdolliset muutostarpeet. Koulutusmuotona tällaiset työelämän tarpeista rakennetut täydennyskoulutuskokonaisuudet ovat varmasti tarpeellisia.

Vaikka tulevaisuutta on vaikea ennakoida, pidän todennäköisenä, että jatkossa suoritetaan yksi perustutkinto, jossa opitaan yleiset akateemiset valmiudet, kyky pitkäjänteiseen työskentelyyn ja jonkin alan syvälliset tiedot ja taidot. Tämän perustutkinnonkin suoritustavat tulevat kuitenkin yhä joustavammiksi. Sen jälkeen on edessä jatkuva oppiminen, jossa työelämä ja opiskelu kulkevat yhdessä, lomittain ja limittäin. Osa uuden oppimisesta tapahtuu verkossa, mutta aina tarvitaan myös kasvokkaista kohtaamista.

Järkevä tapa toteuttaa tämä laadukkaasti Suomen kaltaisessa pienessä maassa on kansallinen yhteistyö. Yhdessä toteutettuja moduuleja ja niiden osia voidaan hyödyntää laajasti niin tutkintokoulutuksessa kuin jatkuvassa oppimisessa, englanninkielisinä toteutettuja lisäksi koulutusviennissä. Rahoitusmallit ja tekijänoikeusasiat kaipaavat vielä pohdintaa, mutta ratkaisujen puuttuminen ei saa estää toimeen ryhtymistä.

Yliopistoissa pääpaino on perinteisesti ollut tutkintokoulutuksessa, ja se on varmasti jatkossakin laajin koulutuksen alue. Perustoimintaa on kuitenkin myös jatkuvan oppimisen tukeminen.

Riitta Pyykkö
Kirjoittaja on Turun yliopiston opetuksesta vastaava vararehtori