Jaakko Suominen

Kun tapaan tuttuja opiskelijoita tai jatko-opiskelijoita, kysyn heiltä – kuten muiltakin – mitä kuuluu. Kysymys ei ole pelkästään yleinen kohteliaisuusfraasi. Minua kiinnostavat kuulumiset.

Tapaamani opiskelijat eivät usein ajattele, että kysyn kuulumisia tavan vuoksi ja niin, että vastauksena olisi vain ”kiitos hyvää”. He kuitenkin ajattelevat, että minulla on tietty kysymisen intentio. Lähes poikkeuksetta saan vastaukseksi selostuksen siitä, mitä henkilön pro gradu -työlle tai väitöskirjatyölle kuuluu. Opinnäytetyötä koskeva vastaus tipahtaa huulilta riippumatta siitä, olenko työn ohjaaja tai edustanko edes samaa oppialaa.

Opinnäytekuulumisten kertomiselle on luultavasti tiettyjä syitä. Käymme kuulumiskeskustelut erityisessä kehyksessä, joka määrittää sekä minulle että toiselle osapuolelle meidän roolimme. Kyselen kuulumisia monesti nimenomaan yliopiston tilaisuuksissa. Tai vaikka kysyminen tapahtuisi muualla, keskustelukumppani roolittaa minut dekaaniksi ja professoriksi, ja itsensä opiskelijaksi ja opinnäytetyön tekijäksi.

Tällaisessa tilanteessa otan monesti sen tarjolla olleen ilmiselvän roolin. Kuuntelen kiinnostuneena. Parhaassa – tai pahimmassa – tapauksessa alan antaa tutkimusvinkkejä, olimmepa sitten viettämässä vapunaattoa kuohuviinilasit käsissä tai seisomassa kauppakeskuksen käytävällä lounasaikaan. Mutta muitakin kuulumisia minulle saa kyllä kertoa.

Kun keskustelukumppani kysyy minulta tähän aikaan vuodesta kuulumisia, niin myös minulla on usein toistuva vastaus. Sanon, että hyvää kuuluu, koska kesä on tulossa. Joskus moinen vastaus aiheuttaa hämmennystä yliopistokontekstissa. Vastaus ei välttämättä ole täysin odotettu. Keskustelukumppanini kurtistaa kulmiaan mietteliäänä.

Tällaisessa tilanteessa hämmennyn ja alan pohtia, että ajatteleeko toinen nyt sitä, että hoidan töitäni vain pakkopullana ja odottelen lomaa ja irrottautumista työn kahleista ja pääsyä vaikkapa laiturin nokkaan notkumaan.  Ajatteleeko hän, että olen burnoutin partaalla pakotietä etsien?

Yritän korjata nopeasti tilannetta. Yritän palauttaa työn sankarin tiukkoja kasvoja. Kohottelen jatkuvasta tietokoneen näppäimistön naputtelusta kovettuneita ja karaistuneita sormiani. Totean, että on mukava, että lukukausien intensiiviset kiireet hälvenevät ja kokousputket katkeavat. Silloin aikaa on johonkin muuhun työhön kuuluvaan, hitaammalla sykkeellä etenevään toimintaan, kuten omaan tutkimuksen tekemiseen. En uskalla tunnustaa, että kyllä tarvetta kesälomalle on myös. Pitäisi tunnustaa.

Useimmille yliopistolaisille kesä ei ole kolmas lukukausi. Ei se ole myöskään kolmen kuukauden lomakausi, vaikkei sisältäisikään yhtään tuntia esimerkiksi opetusta. Kesä on kausi, jolloin ladataan akut. Lataus tapahtuu sekä lomalla että muuttamalla töiden painopistettä ja ehkä myös niiden tahtia. Vaikka keväällä tuntuu, ettei dekaanikaan keksi enää yhtään ainoaa ideaa tiedekunnan kehittämiseksi eikä jaksa viedä vanhojenkaan ideoiden toteutusta saati rutiinitöitä loppuun, niin akkujen lataamisen jälkeen tilanne on toisenlainen. Hidas, monesti alitajuinen pohdiskelu sekä silkka lepo saavat aikaan sen, että niitä ideoita ja toteutus- ja ratkaisumalleja alkaa taas hahmottua.

Jaakko Suominen
Kirjoittaja on humanistisen tiedekunnan dekaani



FacebooktwitterFacebooktwitter