Haalarit, hapankorppu ja mustikkakeittoa

Värit ovat vallanneet Turun kaupungin katukuvan. Enkä puhu nyt pelkästään kaupungin kukkaistutuksista, vaan myös opiskelijahaalareista kaikkine kirjavine merkkeineen. Opintonsa juuri aloittavia fukseja, pupuja ja fetuksia on tapana tervehtiä erilaisilla tapahtumilla. Haalarit merkkeineen ovat usein kiinteä osa opiskelijatapahtumia.

Haalarit, tapahtumat ja opiskelijakulttuuri on se puoli opiskelijaelämästä, joka näkyy ulospäin. Se, mitä tapahtuu opiskelijoiden päiden sisällä, ei välttämättä vastaa haalarikirjon värejä. Vaikka opiskelijat eivät ole heterogeeninen joukko samanlaisia suoraan lukiosta yliopisto-opiskelijaputkeen siirtyviä nuoria (kuten allekirjoittanut) uskaltaisin väittää, että tietyt tunteet ovat yhteisiä kaikille opintonsa aloittaville. Tai niihin pidemmän tauon jälkeen palaaville, oli kyseessä sitten aikuisopiskelija, toisen tutkinnon suorittaja tai vasta-alkaja.

Omissa syksyisissä ajatuksissani huomaan usein palaavani ensimmäisen opiskeluvuoteni syksyyn. Sellaiseen opiskelijaelämään, jota varmasti monien mielestä opiskelijan kuuluisikin elää. Halvimpaan soluasuntoon, hapankorppuun, puuroon ja mustikkakeittoon. Hapankorppuun, puuroon ja mustikkakeittoon siksi, että kaikki muu ruoka tuntui liian kalliilta. Ensimmäistä kertaa yksin omista raha-asioista huolehtivana luulin, että pelkän opintotuen olisi muka tarkoitus riittää elämiseen.

Fuksivuonna toimeentuloahdistuksen seurana oli muunkinlaista ahdistusta. Ahdistuksen purkaus on luettavissa myös silloisesta päiväkirjastani: ”En muista, koska viimeksi olin yksin. Kokoajan tapahtuu, ja jos hetkeksi väsähdän, en lähdekään mukaan, olen heti seuraavan päivän keskusteluista ulkona. Kaikki on outoa ja epävarmaa. Jopa minä. Oonko mä liian hiljainen? Tavallinen? Outo tai tylsä? Tykkäähän muut musta? Haluaisin mukaan, vaikka tuntuu, että olen ulkopuolella.” Uskon, että pelko opiskeluporukkaan tai yliopistoon kiinnittymisestä on vahvasti läsnä myös niiden arjessa, jotka esimerkiksi aloittavat opintonsa keskivertofuksia vanhempana.

Epävarmuuden keskellä uskallus kokeilla uusia asioita tai tavata uusia erilaisia ihmisiä ei tunnu helpolta. Oman paikkani etsiminen ja löytäminen yliopistoyhteisöstä on vaatinut useita kiusallisia hiljaisia hetkiä, kun mitään puhuttavaa ei keksi. Vitsejä, joita kukaan ei ymmärrä, ja haparoivaa änkytystä. Välillä ulkopuolisuuden tunnetta, mutta paljon empatiaa, kun on suunsa avannut omista huolistaan. Muista, että muutkin painivat tismalleen samojen ongelmien parissa.

Jos tässä hetkessä voisin matkustaa ajassa taaksepäin antamaan sille fuksi-Inarille neuvon, se kuuluisi näin: Kaikki järjestyy. Lisäksi haluaisin kannustaa sitä fuksia vastaanottamaan koko monialayliopiston oppiaineiden kirjon: eksymään ja kokeilemaan erilaisia sivuaineita. Sanoisin: Älä valitse kasvatustiedettä sivuaineeksi vain sen takia, että sinne on helppo mennä muiden perässä. Mene sinne ohjelmoinnin kurssille joka kiinnostaa, koska ei sulla välttämättä enää myöhemmin ole aikaa tai mahdollisuutta sitä tehdä. Kokeile, erehdy ja eksy vähäsen.

Fuksivuoden epävarmuudesta huolimatta kuudes vuosi yliopistolla alkaakin hyvin erilaisissa tunnelmissa. Kulman takana odottaa valmistuminen, mutta matkan varrella olen löytänyt ympärilleni ihmisiä, joiden ajattelu saa minut hymyilemään. Yliopistosta on tullut henkinen kotini, eikä kaupungilla kuulumisia vaihtamaan pysähtynyt opettaja tunnu enää niin oudolta. Enää en kotimatkallani vahingossa eksyessäni törmää Turun kaupungin Auringonkukkapeltoon, vaan saatan tietoisesti valita sen pidemmän reitin, jotta näen vilauksen kukkien väriloistosta.

Ja lisäksi minulla on ne ihanan kirjavat merkkejä pursuavat haalarit.

—

Inari Harjuniemi
Kirjoittaja on psykologian perustutkinto-opiskelija ja Turun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja

Pääkuva: Minna Kankare