Pirstaloituvan puoluekannatuksen aikakausi

Sunnuntain eduskuntavaalien tulos oli monella tavalla erikoinen. Se muutti poliittisia kannatusrakenteita historiallisella tavalla ja tulee muokkaamaan poliittista kulttuuriamme kohti jotakin aivan uutta. Nyt valittu eduskunta poikkeaa koostumukseltaan ja voimasuhteiltaan täysin kaikista edeltäjistään.

Näyttää siltä, että suurta massakannatusta nauttivien luokkapuolueiden aika on päättynyt. Vuoden 2011 vaalit särkivät kaavan, jossa kolme perinteistä suurta eli SDP, keskusta ja kokoomus ottivat keskenään noin kaksi kolmasosaa äänistä ja 135-145 edustajanpaikkaa. Perussuomalaisten nousun myötä kolmen suuren yhteissaalis putosi vuoden 2011 vaaleissa 121 paikkaan ja vuoden 2015 vielä yhtä vähempään.

Nyt SDP, kokoomus ja keskusta saivat yhteensä vain 45,8 prosenttia äänistä ja 109 paikkaa. Ne eivät ole koskaan aiemmin olleet yhdessä näin pieniä. Ajat, jolloin suuret puolueet saattoivat tavoitella 25 prosentin kannatusosuutta ja yli 50 paikan eduskuntaryhmää, ovat jääneet taakse. Uuden eduskunnan suurin ryhmä, 40 edustajan SDP, on lajissaan Suomen parlamentaarisen historian pienin. Tätä ennen suurimman puolueen pienuusennätystä piti hallussaan vuoden 2011 vaalien tuloksena muodostettu kokoomuksen 40 edustajan ja 20,4 prosentin kannatusosuuden ryhmä.

Keskustalle vaalitulos oli katastrofaalisen huono. Sen kannatus (13,8 %) oli lähes kaksi prosenttiyksikköä alhaisempi kuin milloinkaan aiemmin itsenäisyyden aikana. Paikkaluku (31) putosi neljällä aiemmasta vähimmäismäärästä. Puolueen sisällä pelätään, että tulos käynnistää sen lopullisen putoamisen pienpuolueeksi, jota kaupungistumisen ja elinkeinorakenteen muutoksen vuoksi on jo vuosikymmeniä povattu.

Vaikka SDP ja kokoomus laskivat itsensä vaalien voittajiin, ei niilläkään varsinaisesti ole riemunkiljahduksiin syytä. Demarien 40 kansanedustajan ryhmä on puolueen historian kolmanneksi pienin ja 17,7 prosentin kannatusosuus toiseksi alhaisin. Kokoomus puolestaan on saanut nyt toteutunutta 17,0 prosentin kannatusta vähemmän viimeksi vuoden 1966 vaaleissa.

Puoluekarttamme perinteisen voimakolmikon laihtumista selittää ennen kaikkea perussuomalaisten nyt jo kolmatta kertaa peräkkäin toteutunut nousu 38-39 edustajan puolueeksi. Vanhojen puolueiden kutistumista selittää nyt osaltaan myös vihreiden nousu 20 paikan ja 11,5 prosentin kannatusosuuden puolueeksi. Edellisen kerran parlamentissamme on ollut viisi yli 10 prosentin puoluetta vuosina 1970-1972, jolloin tuon rajan ylittivät myös sosialistinen SKDL ja protestipuolue SMP.

Suurten puolueiden pienentyminen ja puoluekannatuksen pirstaloituminen tulee vaikeuttamaan vahvojen enemmistöhallitusten muodostamista. Entisestään koalitiomatematiikkaa mutkistaa se, että ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että muut puolueet suhtautuvat varsin nihkeästi ajatukseen hallitusyhteistyöstä arvopohjaltaan sopimattomaksi koetun perussuomalaisten kanssa. On aivan eri asia yrittää rakentaa 101 edustajan enemmistöä 200 paikasta kuin 161 paikasta.

Vuonna 2011 muodostettiin kuuden puolueen ns. sixpack-hallitus, joka kärsi ideologisen heterogeenisyyden tuomasta riitaisuudesta ja päätöksenteon tehottomuudesta. Jos muut puolueet nyt sulkevat perussuomalaiset automaattisesti oppositioon, on seuraavaan hallitukseen tulossa vähintään neljä, mahdollisesti viisikin puoluetta. SDP, kokoomus ja keskusta pääsisivät kolmistaan 109 paikkaan, mutta tällaiseen kolmen suuren koalitioon meillä on turvauduttu vain sota-aikana.

Sote-uudistuksen kaatuminen kahtena peräkkäisenä hallituskautena on synnyttänyt epäilyjä siitä, että poliittisen järjestelmämme kyky tehdä vaikeita päätöksiä ja saada aikaiseksi suuria yhteiskunnallisia reformeja on olennaisesti heikentynyt. Nyt saatu vaalitulos on sellainen, ettei tähän ongelmaan seuraavan vaalikauden aikana ole tulossa ratkaisua ainakaan hallituksen ideologisen yhtenäisyyden ja parlamentaarisen selkänojan vahvuuden kautta.

Tarvitaan parlamentaarisen poliittisen kulttuurin muutosta ja uudenlaista lähestymistapaa suurten lakihankkeiden valmisteluun. Tulevalla hallituksella on historiallinen paikka onnistua tai epäonnistua tässä maamme tulevaisuuden kannalta äärimmäisen tärkeässä haasteessa.

Markku Jokisipilä
Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja