Historioitsijat kuvavirran keskellä

Visuaalinen viestintä on viime vuosikymmeninä kasvattanut merkitystään liki kaikissa nykyään käytössä olevissa kommunikaatiomuodoissa. Lehdissä ja muissa medioissa kuvat ovat jo kauan olleet tärkeässä roolissa. Sosiaaliset mediat puolestaan ovat nostaneet tavallisten kansalaisten ottamat valokuvat uudella tavalla esille: nyt valokuvat voivat levitä sekunneissa maailmanlaajuisen yleisön katseltaviksi ilman minkäänlaista sensuuria tai eettistä pohdintaa. Samalla valokuvien ottaminen on aiempaa helpompaa ja niitä otetaan enemmän kuin koskaan.

Samanaikaisesti kuvallisuuden leviämisen kanssa eri alojen tutkijat ovat entistä useammassa yhteydessä havahtuneet pohtimaan kuvien merkitystä osana kulttuuriamme. Kuvien merkitys on joidenkin tulkintojen mukaan niin suuri, että esille on nostettu ajatus ikonisesta käänteestä, jossa kuva ottaa tekstin paikan pääasiallisena viestintävälineenä.

Kuvan ja tekstin suhde viestinnässä siis muuttuu. On esitetty myös ajatus kokonaan uuden ihmistyypin, visuaalisen ihmisen (visual man) synnystä. Selvää on, että kuva ei ole pelkkä koriste, vaan sillä on suuri merkitys sen suhteen, miten hahmotamme maailmaa.

Kuten saksalainen sosiaalipsykologi Harald Welzer on todennut, ”muistimme tarvitsee kuvia, joihin kerrottu ja muistettu historia kiinnittyy” ja ”ei ole olemassa historiaa ilman kuvia”. Nämä toteamukset, joihin kätkeytyy totuuden siemen, asettavat historioitsijat uudenlaiseen tilanteeseen.

Ensinnäkin pitkään puhtaasti tekstuaaliseen aineistoon nojanneen oppialan on uskaltauduttava tarttumaan kuviin lähdeaineistona. Tämä muutos on jo osittain tapahtunut, kun uusissa tutkimuksissa hyödynnetään entistä useammin myös visuaalista lähdeaineistoa. Kysymys ei kuitenkaan ole mistään joko/tai-asetelmasta: parhaimmillaan uudenlaisen lähdeaineiston kautta avautuu mahdollisuuksia entistä monipuolisempiin kysymyksenasetteluihin ja uusiin näkökulmiin. Esimerkiksi kollektiivisen muistin tarkasteluun kuva-aineisto on mitä sopivinta, sillä usein muisti perustuu nimenomaan tiettyihin avainkuviin.

Toinen askel on haastavampi: olisi löydettävä menetelmiä jolla päivittäin kasvavaa, valtavaa kuvatulvaa voidaan hallita ja analysoida. Tähän kytkeytyy paitsi kysymys päivittäin kasvavasta kuvamassasta, sen tallentamisesta ja hallinnasta, myös kysymys kuvien leviämisestä.

Valokuvauksen ollessa 1900-luvun alussa vielä harvojen harrastus, kuvia otettiin vähän, eikä niiden hallinnointi museoissa, arkistoissa jne. ollut mikään ongelma. Ainakin kuvien määrän puolesta yksittäisten kuvaajien koko tuotannon läpikäynti on myös täysin mahdollista. Kuvien leviämiskanavia oli myös vähän, ja niinpä esimerkiksi jonkin tietyn lehtikuvaajan merkitystä vaikkapa Espanjan sisällissodan esittämiseen 1930-luvulla on verrattain helppo tarkastella tutkimalla, missä lehdissä kuvaajan kuvia julkaistiin.

Sosiaalisen median aikakaudella kuvat kuitenkin leviävät lehtien ohi, jotkut kuvat päätyvät somesta lehtiin ja toisten kohdalla käy päinvastoin. Myös otettujen kuvien määrä on kasvanut räjähdysmäisesti, mikä vaikeuttaa paitsi kuvien säilyttämistä myös kuvien läpikäyntiä manuaalisin keinoin. Kysymys kuvamassojen hallinnasta ei kuitenkaan kosketa vain tulevaisuuden historioitsijapolvia, vaan myös nykyhistorioitsijat hyötyisivät tällaisesta menetelmästä, sillä valokuvaaminen pohjautuu monelta osin jo historian hämäriin hävinneisiin kuvaustraditioihin, joiden taustoittaminen tekisi mahdolliseksi kysyä esimerkiksi, miksi kuvatut asiat lopulta esitetään niin kuin ne esitetään.

Ratkaisu ainakin osaan ongelmista voisi löytyä digitaalisten ihmistieteiden menetelmistä. Nykyhistorioitsijoilla on käytössään tehokkaita välineitä mm. tekstuaalisen aineiston louhintaan. Tulevaisuudessa vastaavanlaiset välineet saattavat auttaa tutkijaa kaivamaan kuvamassasta esille tiettyä aihetta esittävät kuvat tai kertoa tutkijalle, missä mediassa jokin tietty kuva ensimmäisenä julkaistiin ja miten se levisi sieltä edelleen. Tällaiset välineet uudistaisivat myös merkittävästi digitaalisen humanismin tutkimusnäkökulmia.

Matka kuva-aineistojen tietokoneavusteiseen louhintaan on kuitenkin vielä pitkä, sillä lukemattomista elementeistä koostuva, kolmiulotteisuutta jäljittelevä kuva on tietokoneelle huomattavan suuri haaste, toisin kuin rajoitetusta määrästä vakiomuotoisia, kaksiulotteisia kirjainmerkkejä koostuva teksti. Vaikka kuvantunnistuksessa on otettu viime vuosina merkittäviä harppauksia, menetelmät ovat edelleen varsin herkkiä pienillekin muutoksille kuvamateriaalissa.

Siinä missä tekstit ovat yleensä varsin helposti purettavissa erillisiin yksiköihin (sanat), kuvien purkamiseen ”visuaalisiksi sanoiksi” ei ole olemassa ainakaan yhtä yksinkertaista sääntörakennetta. Kiehtova tutkimuksellinen haaste onkin, voidaanko myös visuaalisuudelle kehittää sellainen ”kielioppi”, jonka pohjalta kuvien tietokoneavusteinen analysointi ottaisi aimo harppauksen eteenpäin.

Olli Kleemola
Kirjoittaja on kuviin ja sotahistoriaan erikoistunut tutkija poliittisen historian oppiaineessa

Blogikirjoitus perustuu Olli Kleemolan & Silja Pitkäsen toimittamaan artikkelikokoelmaan Photographs & History. Interpreting Past & Present Through Photographs (K&h, Turku 2018).