Viisi vinkkiä tuottavampaan tutkimukseen?
Kirjailija Alexandre Dumas’lla (1802–1870) oli ongelma. Dumas’n kallis elämäntyyli vaati varoja. Onneksi hänen luovalle työlleen tuntui riittävän kysyntää teollistuvassa 1830-luvun Ranskassa, jossa myös lehdistösensuuri oli loppunut.
Dumas mietti, miten tehostaa omaa kirjallista työskentelyään julkaisemisen määrän ja julkaisutulojen maksimoimiseksi. Hän pohti, miksi julkaista tuotoksia ainoastaan pitkinä romaaneina tai näytelminä, kun ne saattoi pätkiä pienempiin osiin. Ja miksi keksiä aina uutta aihetta, kun aiemmin tehdyn näytelmäkäsikirjoituksenkin saattoi muokata uudeksi useasta osasta koostuvaksi sarjaksi sanomalehteen?
Dumas oli edelleen kova tuhlaamaan kirjailijantyöstään saamiaan palkkioita, mutta onneksi sarjat ja muut julkaisut menestyivät. Ne menestyivät niin hyvin, että niitä ei oikein yksin ehtinyt kirjoittaa. Niinpä Dumas perusti julkaisupajan, jossa hän itse vastasi johtamisesta ja ideoinnista, ja jossa muut työntekijät kirjoittelivat varsinaiset tarinat.
Dumas ei ollut ensimmäinen luovan alan ammattilainen, joka keksi teollistaa tuotantoaan. Myös taidemaalari Peter Paul Rubensilla (1577–1640) oli laaja oppilaiden joukko, joka avusti häntä maalaustöissä, kun tilaajia ja ostajia töille riitti.
Osan töistä Rubens maalasi yksin. Osan taideteoksista tekivät oppilaat, ja Rubens huolehti vain joidenkin vaikeampien yksityiskohtien, kuten käsien ja kasvojen maalaamisesta. Jotkin työt olivat kokonaan oppilaiden käsialaa Rubensin antaessa neuvoja ja valvoessa lopputulosta – ja toki signeeratessa lopputuloksen. Ja tilasipa Rubens alihankintana yksityiskohtia taiteilijoilta, jotka olivat erikoistuneet esimerkiksi eläinten tai joidenkin elottomien objektien maalaamiseen.
Muutkin Rubensin aikalaistaiteilijat hyödynsivät samaa työn jakamisen periaatetta. Mitäpä sitä kaikkea itse tekemään? Ja saihan samalla koulutettua myös uusia ammattilaisia.
2010-lukulainen akateemisen työn uuden ajattelutavan omaksunut tutkija vaikuttaa Dumas’n ja Rubensin hengenheimolaiselta. Hän tuottaa sitä, mitä rahoitusmalleilla tilataan.
Tutkimisen sijaan pääasiaksi voi nousta julkaiseminen ja julkaisujen huomiotaloudellinen impakti. Tutkimusryhmän johtaja johtaa tehdasta, jossa optimoidaan sekä tuotantoprosesseja että julkaisun näkyvyyttä. Julkaisuja pilkotaan pienemmiksi siivuiksi. Uuden rahoitusmallimaailman esimerkillinen tutkija käyttää toistuvasti samoja tuttuja ja turvallisia menetelmiä ja teorioita. Hän teollistaa tekemistä ja rakentaa liukuhihnaa. Hän tiristää yhdestä aineistosta mahdollisimman monta julkaisua.
Tutkimusryhmän kesken tehdään työnjakoa siitä, kuka erikoistuu minkäkin osan toteutukseen ja minkäkin artikkelin pätkän kirjoittamiseen. Julkaisufoorumit valitaan punnitsemalla sekä julkaisujen taso- ja impaktiluokituksia että toisaalta julkaisunopeuksia. Ei kannata seisottaa julkaisuja monta vuotta julkaisujonoissa.
Valmiit julkaisut levitetään mahdollisimman moniin julkisiin ja kaupallisiin tallennuspalveluihin ja akateemisiin sosiaalisiin verkostopalveluihin, jotta julkaisut tarttuvat hakukoneiden kärkilistoille ja siitä toisten tutkijoiden siteerattaviksi. Julkaisujen nimet otsikoidaan klikkityyliin niin, että ne saavuttavat mahdollisimman paljon huomiota ja toisten viittauksia. On hyvä luvata otsikossa kokonaisselvitys muodikkaasta aiheesta tai laatia otsikko vaikkapa kysymyksen muotoon. Ja tietenkin omiin ja oman ryhmän julkaisuihin viitataan mahdollisimman paljon itse ja niitä mainostetaan kaikissa julkisissa esityksissä. Turvallista on myös tehdä jotain aihealuetta läpileikkaavia toisiin tutkimuksiin perustuvia katsausartikkeleita, jotka nekin saavat paljon viittauksia.
Kaikki tutkimus ei ole tietenkään edellä kuvattua rahoitusmallioptimoitua julkaisemista. Ja jos katsotaan tutkimuksen pitkäaikaista vaikuttavuutta, liukuhihnajulkaiseminen ei välttämättä takaa paikkaa tieteen ja maailman historiassa, muuta kuin esimerkkinä tietyn aikakauden toiminnan ja ajattelumallin kiteytymästä.
Turun yliopiston täyttäessä ensi vuonna sata vuotta onkin luontevaa kohdistaa katse vähän pidemmälle kuin vain seuraavaan rahoitusmallikauteen ja tulevaan julkaisusesonkiin. Millaisista asioista Turun yliopisto ja sen työntekijät muistetaan vuosikymmenien ja vuosisatojen kuluttua?
Jaakko Suominen
Kirjoittaja on humanistisen tiedekunnan dekaani.