DI-koulutus tarvitsee sitoutumisen lisäksi osaamista ja resursseja

Tapio Salakoski

”DI-koulutus tarvitsee sitoutumista”. On peräti harvinaista, että merkittävän sanomalehden pääkirjoitus käsittelee yliopiston toimia lakisääteisen tehtävänsä hoitamisessa (TS 1.12.2019). Ymmärrettävää ja odotettavaakin oli, että Turun Sanomat kommentoi opetus- ja kulttuuriministeriön päätöstä heinäkuussa tekniikan koulutuksen laajentamisesta Turun yliopistossa. Onhan asia ollut esillä jo vuodesta 1989, jolloin Turun kauppakamarin johdolla tehtiin ensimmäisen esitys DI-koulutuksen aloittamisesta Turun yliopistossa. Suorastaan historiallisen päätöksen jälkeen julkisuudessakin jatkuva keskustelu asiasta kertoo omaa kieltään asian tärkeydestä ja siihen liittyvistä intohimoista.

Harvinaista on myös alueen elinkeinoelämän ja julkisten toimijoiden voimakas sitoutuminen hankkeeseen, niin ennen päätöstä kuin sen jälkeen. Tähän mennessä on julkistettu jo neljä lahjoitusprofessuuria tekniikan koulutuksen laajennuksen tueksi: Turun kaupungin kahden professuurin lahjoituksen jälkeen asialla olivat Meyer Turku sekä Elomatic ja Cadmatic.

Tilanteeseen ei voi olla kuin tyytyväinen, mutta se vetää myös nöyräksi. Tekniikan koulutuksen laajentuminen luo meille mittavan haasteen.

DI-koulutuksella tulee olla erinomainen sisältö sekä osaavat ja innostuneet opettajat. Koulutuksen toteutus tarvitsee myös muodon. Nämä asiat voi helposti asettaa tärkeysjärjestykseen: Tärkeintä on se, että kun ensi syyskuussa yli kaksisataapäinen uusien teekkarien joukko aloittaa opintonsa, pitää tunnelman ensimmäisen opiskeluviikon jälkeen olla tyytyväinen ja innostunut. Meillä ei ole varaa antikliimaksiin. Koulutuksen hallinnollista organisointia voidaan säätää kaikessa rauhassa ja tarvittaessa vaikka useaan kertaan, mutta ensimmäisten uusien teekkarien opiskelukokemusta ei voi ottaa uusiksi. Sen on onnistuttava ensimmäisellä kerralla, tai muutoin vaikeuskerroin nousee merkittävästi.

Teknillinen tiedekunta vai ei? Tämä on oikeastaan tyhmä kysymys, koska meillä on jo teknillinen tiedekunta – pitääkin olla. Tutkintoasetuksen mukaan yliopistolla on koulutusvastuu tekniikan alalla, ja yliopiston johtosäännön mukaan tutkintokoulutuksesta vastaa tiedekunta. Oikea kysymys onkin, tarvitaanko erillinen teknillinen tiedekunta? Tässä erillisyys viittaa erityisesti erillisyyteen luonnontieteistä, tekniikan tieteellisestä perustasta.

Nykyään tekniikan koulutus tapahtuu kohta satavuotiaassa luonnontieteiden ja tekniikan tiedekunnassa, joka muutti nimensä pari vuotta sitten oltuaan siihen saakka matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta. Muutoksella halusimme viestittää sitoutumista tekniikan tutkimukseen ja koulutukseen. Tekniikan tutkimus ja koulutus Turun yliopistossa on vuosien saatossa kasvanut nykyiseen reiluun 40 prosenttiin tiedekunnan toiminnasta. Tekniikan laajennuspäätös huomioon ottaen noin puolet tiedekunnan toiminnasta voidaan lukea tällä hetkellä luonnontieteisiin, puolet tekniikkaan, joskin rajanveto tutkimuksessa on käytännössä mahdotonta. Kuriositeettina mainittakoon, että neuvottelut seuraavan tuloskauden tutkintotavoitteista ministeriön kanssa ovat parhaillaan kesken, mutta alustavien kaavailujen mukaan luonnontieteiden ja tekniikan ylempien tutkintojen kiintiöt olisivat yhtä suuret, 220 kumpainenkin.

Koulutuksen osalta tasapainoiset tunnusluvut antavat helposti tilaa ajatukselle luonnontieteistä erotettavasta uudesta teknillisestä tiedekunnasta. Tutkimuksen osalta asia on paljon monisyisempi. Tutkimus ylittää hallinnolliset rajat koulutusta helpommin, mutta haasteita rajat tutkimuksessakin tuottavat. Ilmeisimmistä haitoista mainittakoon sisäinen kilpailu ja hallinnollinen lisätyö, sekä yksikköjen pienenevästä koosta johtuva diversiteetin ja sen myötä luovuuden väheneminen. Tekniikan koulutuksen laajennuksen onnistumisen varmistamiseksi tiedekuntaratkaisut on kuitenkin syytä tehdä ensisijaisesti koulutuksen näkökulmasta.

Tarkemmin tarkasteltaessa myös koulutussisältöjen ja opettajien osaamisen  kannalta erillisyys näyttäytyy paitsi mahdollisuutena, myös uhkana. Biotekniikan koulutuksemme nousee kansainvälisen huipputason biotieteellisestä tutkimuksestamme. Biotieteet muodostavat Turun yliopiston suurimman painopistealan, ja tätä osaamista on kyettävä käyttämään parhaalla tavalla myös laajentuvan biotekniikan koulutuksen tukena. Tämä koskee paitsi lahjakkaita ihmisiä myös korkeatasoista infrastruktuuriamme luonnontieteiden ja tekniikan tiedekunnassa, lääketieteen tiedekunnassa sekä Turun Biotiedekeskuksessa.

Uusista koulutusaloista toinen, materiaalitekniikka perustuu olemassa olevaan korkeatasoiseen materiaalitieteiden osaamiseen. Materiaalitekniikan ja materiaalitieteiden raja on häilyvä kuin se kuuluisa veteen piirretty viiva. Korkeatasoista tieteellistä osaamista sekä infrastruktuuria on tiedekunnassa fysiikan ja tähtitieteen laitoksella ja kemian laitoksella, sekä lääketieteellisen tiedekunnan hammaslääketieteen laitoksella.

Etenkään materiaalitekniikan kohdalla ei sovi unohtaa Åbo Akademin luonnontieteiden ja tekniikan tiedekunnan (!) lippulaivaa, 101-vuotiasta kemiantekniikkaa,  jonka kanssa muutamme uuteen yhteiseen Aurum-rakennukseen 2021. Aurum on hyvä esimerkki Turun yliopiston ja Åbo Akademin Scientia Aboensis –hankkeesta, joka on tiivistänyt luonnontieteiden ja tekniikan yhteistyötä Turussa jo useamman vuoden ajan. Koulutuksessa Scientia Aboensis on tuottanut muun muassa yhteneväisen moduulirakenteen luonnontieteiden ja tekniikan koulutukseen. Osaamisen kasvattaminen ihmisiä ja infraa yhteen keskittämällä parantaa mahdollisuuksiamme menestyä kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa tutkimusresursseista ja opiskelijoista.

Myös tieto- ja viestintätekniikassa yhteistyö FM- ja DI-koulutuksen kesken on tiivistä ja saumatonta. Opintojaksojen yhteiskäyttö on rationaalista ja taloudellisesti perusteltua. Turun yliopiston matematiikan laitoksen vahvuus, tietotekninen diskreetti matematiikka ja teoreettinen tietojenkäsittelytiede, antaa tietotekniikan koulutukselle profiilia esimerkiksi data-analytiikan ja kyberturva-alan koulutuksessa. Myös Scientia Aboensis toimii tietotekniikassa hyvin. Tekniikan laajennuksen myötä ja volyymien kasvaessa ICT-alan sisäistä yhteistyötä on syytä  tiivistää entisestään, myös kansainvälisessä koulutuksessa, missä jako maistereihin ja diplomi-insinööreihin on jokseenkin tuntematon.

Tekniikan ja talouden yhdistelmä on ollut yhteiskunnan kehityksen, hyvinvoinnin ja talouden ajuri jo pitkään. Globaalissa maailmassa onkin hyvä kehittää edelleen tekniikan yhteistyötä Kauppakorkeakoulun tietojärjestelmätieteen, yrittäjyys- ja liiketoimintaosaamisen sekä tulevaisuuden tutkimuksen kanssa. Tekoälyvallankumous ja sen myötä kasvava sääntelyn rooli datavetoisessa teknologian kehityksessä, esimerkiksi terveysteknologiassa ja robotiikassa kannustavat tiivistämään yhteistyötä oikeustieteilijöiden, mutta myös humanistien ja käyttäytymistieteilijöiden kanssa. Tiukassa taloudellisessa tilanteessa yhteistyössä kaikki voittavat – eivät vähiten opiskelijat, kun opetuksen laatuun kyetään satsaamaan aiempaa paremmin.

Toisen uuden tekniikan alan, konetekniikan, kytkös perusluonnontieteisiin on muita turkulaisia tekniikan aloja epäsuorempi. DI-koulutus suuntautuu yhteiseen insinööriprofessioon, mitä heijastelee kaikille opintosuunnille yhteinen tekniikan kandidaatin koulutus. Matematiikan, fysiikan, kemian sekä tietotekniikan osaaminen luo kaikille insinöörialoille yhteisen perustan, jonka päälle polytekninen osaaminen on mahdollista rakentaa.

Jotta turkulainen konetekniikan koulutus toisi valtakunnalliseen koulutuskenttään jotakin aidosti uutta, on koulutuksen profiili viritettävä huolella nopeasti digitalisoituvan tekoäly-yhteiskunnan tarpeita vastaten, mutta samaan aikaan perinteisen konetekniikan osaamisen perustan takaavaksi. Tavoitteena tulee olla moderni ja innovatiivinenkin, mutta perinteitä arvostava katu-uskottava koulutus. Vaikka meillä ei konetekniikan perinteitä olekaan, antaa korkeatasoinen tutkimus tämänkin alan koulutuksen kehittämiseen hyvät lähtökohdat. Esimerkkinä mainittakoon fysiikan ja tähtitieteen laitoksen sekä tulevaisuuden teknologioiden laitoksen yhteinen avaruusteknologian tutkimuksen huippuyksikkö.

Opiskelijoiden matemaattisten valmiuksien riittävyys on valtakunnallisesti tekniikan koulutuksen suurimpia pullonkauloja. Turun seudulla tilanne on sikäli otollinen, että lukion pitkän matematiikan lukijoiden osuus on muuta maata suurempi. Pienenevät ikäluokat eivät kuitenkaan anna paljon pelivaraa, vaan matematiikan opetukseen on panostettava tosissaan. Tämä koskee niin tekniikan koulutusta kuin eksaktien luonnontieteiden koulutusta. Millaisia mahdollisuuksia erillinen tekniikan tiedekunta loisi matemaattisten aineiden opetuksen kehittämiselle?

Erityisen tekniikan kulttuurin kehittyminen on useimmin mainittuja etuja erillisen tiedekunnan vaihtoehdossa. Opetusmielessä tämä tarkoittaa mm. sitä, että matematiikan opettaja ymmärtää tekniikan sisältöä, toimintaa ja tavoitteita, ja on sitoutunut ja innostunut nimenomaan teekkarien opettamiseen. Tällainen tavoite saattaisi tuntua helpommalta saavuttaa erillisessä tekniikan tiedekunnassa. Valitettavasti erillisen matematiikan yksikön perustaminen tekniikan tiedekuntaan tarkoittaisi opetuksen osittaista kahdentamista ja kasvavia kustannuksia. Sama koskee myös fysiikkaa ja kemiaa. Vastaavasti tietotekniikan opetusta tulee tarjota myös muille kuin tekniikan opiskelijoille, eikä heidän tarpeidensa erilaisuutta teekkarien tarpeisiin nähden pidä myöskään vähätellä.

Varmaan olisi niin, että ”molempi parempi”, mutta taloudelliset realiteetit on tunnustettava. Vastuullinen hallinnollinen ratkaisu lähtee olemassa olevien opetusresurssien tehokkaasta ja joustavasta käytöstä, ja näin erillisen tiedekunnan puolesta puhuvien ajatuksissa varmaan onkin. Mutta tämä herättää ainakin koulutuksen kohdalla perustellun kysymyksen, mitä erityistä tekniikan kulttuuria sitten erillisessä tiedekunnassa voidaan kehittää, kun merkittävä määrä laadukasta ydinsisältöjen opetusta teekkareille kuitenkin uskotaan saatavan toisesta, nimittäin luonnontieteiden tiedekunnasta?

Tutkimuksen ja koulutuksen lisäksi hallinnollisilla ratkaisuilla on – luonnollisesti – myös hallinnollinen ulottuvuus. Keskitettyjen yhteisten palveluiden etuina on nähty hajautettua mallia parempi skaalautuvuus, kun töitä voidaan joustavasti jakaa ihmisten kesken. Toisaalta yksiköiden kannalta on tuotu esiin erityisesti tarve palveluiden tuottamiseen lähellä, sellaisten ihmisten toimesta jotka tuntevat yksikön tilanteen, sen ihmiset ja erityistarpeet.

Jo pelkästään yliopiston johtosääntö ja olemassa olevat käytänteet asettavat reunaehdot sille, miten pieneen lisäresurssien tarpeeseen voidaan erillisen tiedekunnan ratkaisussa päästä. Uusi tiedekunta tarvitsisi palvelupäällikön, joukon uusia laitoskoordinaattoreita, kontrollereita, henkilöstöasiantuntijoita, henkilöstö- ja taloussihteerejä sekä lähipalvelua. Myös opintohallinnon tarve kasvaa tiedekunnan johtokunnan, koulutuksen kehittämisryhmän, tohtoriohjelmien sekä muiden tarpeellisten elinten toimintojen mahdollistamiseksi. On vaikea nähdä, että erillinen tiedekunta voisi mitenkään olla hallinnonkaan osalta halvempi tai edes kustannusneutraali ratkaisu. Hallinnon määrän kasvattaminen on aina pois sen laadun parantamisesta. Monet toimijat yliopistossa, niin akateemiset kuin hallinnon ihmiset, kaipaavat tällä hetkellä enemmän jälkimmäistä.

Turun yliopiston teknillinen korkeakoulu, School of Engineering, UTUEng; vastaavasti School of Science, UTUSci. Erilaisia school-malleja on kehitelty suomalaisissakin yliopistoissa viime aikoina. Turun yliopiston valmisteilla oleva uusi strategia tullee nykyisen tavoin perustumaan monialaisen yliopiston osaamisen yhdistämiseen temaattisten haasteiden ratkaisemiseksi. Luonnon ja yhteiskunnan viheliäiset ongelmat eivät noudata tieteenalarajoja, ja kestävä kehitys vaatii perinteiset rajat ylittävää yhteistyötä, myös koulutussisällöissä. Kehitys useimmissa yliopistoissa niin Suomessa kuin ulkomailla – eikä vähiten tekniikan alalla – onkin mennyt siihen, että tieteidenvälisiä rajoja yritetään madaltaa.

Monialaisuus on valttia myös tekniikan toiminnassa. Mielestäni Turun yliopiston olisikin syytä panostaa erityisesti tieteidenvälisen (tiedekuntien välisen) yhteistyön parantamiseen. Uuden erillisen tiedekunnan perustaminen saattaisi puusta katsoen vaikuttaa sitoutumiselta, eikä se tietenkään estä tiedekuntien välisen yhteistyön kehittämistä – pikemminkin vaatii sitä, mutta se olisi vastavirtaan kulkemista yliopistojen yleisessä rakennekehityksessä. Olenpa tällaisen kummastelevan kommentin jo kuullut myös elinkenoelämän suunnalta.

Sen sijaan brändin UTUEng tarvitsee, riippumatta siitä toteutetaanko tekniikan laajennus nykyisessä, tekniikan kehittämiseen vahvasti sitoutuneessa tiedekunnassa vai perustetaanko ulkoisen uskottavuuden nimissä uusi erillinen tiedekunta ja resursoidaan se niin hyvin kuin pystytään. Turun kauppakorkeakoulu on onnistunut erinomaisesti oman brändinsä säilyttämisessä ja suorastaan vahvistamisessa, vaikka itsenäisen yliopiston status ei enää olekaan tuomassa uskottavuutta. Ottakaamme mallia omistamme!

Tapio Salakoski
Kirjoittaja on luonnontieteiden ja tekniikan tiedekunnan dekaani, tekoälytutkija ja opettaja sekä monialaisen sivistysyliopiston vankkumaton kannattaja, jolle Turun yliopiston ylioppilaskunta 9.11.2019 myönsi tunnustuksen erityisesti tekniikan opiskelijoiden asioiden edistämisestä.

 


Kuva: Hanna Oksanen

Categories: Koulutus, OpiskeluKeywords: , ,

3 vastausta artikkeliin “DI-koulutus tarvitsee sitoutumisen lisäksi osaamista ja resursseja”

  1. Itse löytäisin uuden tiedekunnan perustamiselle muitakin syitä kuin ”ulkoinen uskottavuus”. Aikoinaan kun Kauppakorkeakoulu liitettiin osaksi yliopistoa, puntaroitiin myös ajatusta liittää oikeustieteellinen tdk sen yhteyteen. Oikeustieteilijät vastustivat moista ajatusta kiivaasti — oma tiedekunta koettiin ensiarvoisen tärkeäksi osaksi omaa identiteettiä ja julkisuuskuvaa.

    Kirjoituksesta jäi se kuva, että uusi tiedekunta luo paljon uhkia, mutta antaa hyvin vähän mahdollisuuksia.
    Tästä varmaan on syytä keskustella perusteellisemmin esim. aloittamalla huolellisesta nykytilanteen analyysista.

    Kommentoin tässä hieman laajemmin yhtä kirjoituksessa esitettyä teesiä

    Uuden erillisen tiedekunnan perustaminen olisi vastavirtaan kulkemista yliopistojen yleisessä rakennekehityksessä.

    Oletan, että tässä viitataan kotimaamme muihin samankokoisiin monitieteellisiin yliopistoihin, joita ovat Oulu, Itä-Suomi, Jyväskylä ja Tampere.
    Näistä Oulussa ja Tampereella on DI-koulutusta.
    Oulu jakaantuu kahdeksaan tiedekuntaan, joiden joukossa ovat mm. luonnontieteellinen, teknillinen sekä tieto- ja sähkötekniikan tiedekunta.
    Jyväskylä jakaantuu kuuteen, näistä mainittakoot matemaattis-luonnontieteellinen ja informaatioteknologian tiedekunta.
    Tampereen uudessa yliopistossa on seitsemän tiedekuntaa, erityisesti
    informaatioteknologian ja viestinnän sekä tekniikan ja luonnontieteiden tiedekunnat.

    Merkille pantavaa on (mikäli yleistä rakennekehitystä tarkastellaan), että kaikissa edellä mainituissa kolmessa on
    erillinen ICT-alan tiedekunta. Tämän lisäksi Oulussa ja Tampereella on omat tekniikan tiedekuntansa
    (Tampereella fysiikka vahvistamassa tekniikkaa).

    Mikäli Itä-Suomi on rakennekehityksen mallina, siellä mm. historia, maantiede, kauppatieteet, oikeustieteet ja yhteiskuntatieteet
    on sijoitettu samaan tiedekuntaan — tämäkö on tavoitteena?

    Loppukevennys

    Oikea kysymys onkin, tarvitaanko erillinen teknillinen tiedekunta?
    Tässä erillisyys viittaa erityisesti erillisyyteen luonnontieteistä, tekniikan tieteellisestä perustasta.

    Tällä logiikalla esimerkiksi lääketiede tulisi palauttaa emotieteensä biologian yhteyteen, mikä tuntuu melko humoristiselta ajatukselta.

    • Kiitos Timo odotetusta kommentistasi! Tärkeästä asiasta on hyvä käydä monipuolista keskustelua. Julkisuudessa on annettu kuva teknillisen tiedekunnan perustamisesta helppona, ongelmattomana ja suorastaan välttämättömänä toimenpiteenä. Halusin kirjoituksellani osoittaa, että se ei ole mitään näistä.

      Mielestäni mahdollisia ratkaisuja on useampia kuin kaksi. Rohkeitakin ratkaisuja on viime aikoina nähty: esimerkkinä mainitsemaasi Tampereen yliopiston ICT-tiedekuntaan kuuluu mm. näyttelijätyö. Mihin tahansa meillä päädytäänkin, lopputulos voi onnistua vain, jos yhteisö ymmärtää ja hyväksyy ratkaisun ja sitoutuu siihen. Siksi Turun Sanomien kehotusta ”Järkevältä tuntuvaa päätöstä ei ole syytä lykätä” voi täydentää toteamalla, ettei myöskään epäilyttävältä tuntuvaa päätöstä ole syytä kiirehtiä.

      Hallitus hyväksynee ensi viikolla uuden strategiamme vuosiksi 2021-2030. Mielestäni perustavanlaatuinen kysymys on: millaisella organisaatiolla me parhaiten vastaamme monialaisuuteen perustuvan strategiamme tavoitteisiin? Osaoptimoinnin välttämiseksi tarkastelu olisi hyvä ulottaa tekniikan sijasta koko yliopistoon. Aiempaa pidemmällä strategiakaudella ehtisimme paitsi valmistella mahdolliset organisaatiomuutokset kunnolla, myös toteuttaa ne hallitusti ja vielä saada kokemuksia niiden toimimisestakin.

  2. Moi Tapio,

    kiitokset vastauksesta; mukava vastata odotuksiin.

    Lueskelin tuossa itseäni sivistääkseni strategialuonnoksen sekä strategian ohjausryhmän kokousmuistiot. Siellä mm. selvennettiin, että monialainen tiedeyliopisto näkee sivistyksen kykynä tarkastella maailmaa eri näkökulmista. Tekniikan näkökulma on yksi näistä. Kiinnostavaa oli myös, että yliopistomme monitieteisyyttä perusteltiin sen tiedekuntien lukumäärällä.

    Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitkä ovat yliopistomme johdon ratkaisut tekniikan alan organisoinnin suhteen. Kun nämä päätökset on tehty, voimmekin yhteistuumin ryhtyä niitä toteuttamaan. Uskon että mahdolliset hankaluudet ovat voitettavissa, mikäli vain tahtoa riittää. Tavoite lienee kuitenkin kaikilla sama: onnistuminen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *