Juha Räikkä

Anteeksipyyntö on paikallaan, kun on tehty teko, jota ei olisi pitänyt tehdä. Joku voisi tästä päätellä, ettei anteeksipyyntö kuulu siis työpaikoille, koska siellä ei pitäisi tehdä tekoja, joita on sopivaa pyytää anteeksi. Mutta ei se noin mene. Työpaikoilla työskentelee ihmisiä, ja meille ihmisille sattuu virheitä. Anteeksipyytäminen voi kuulua arkeen, myös työelämässä.

Mistä anteeksipyytämisessä on kysymys? Anteeksipyyntö ei ole pelkkää pahoittelua, jota voi harrastaa esimerkiksi ruuhkaisessa kaupassa, kun ostoskori osuu jonkun toisen ostoskoriin. Sana ”anteeksi” sopii tietenkin mainiosti noihinkin tilanteisiin, mutta kyse on vain pahoittelusta. Anteeksipyynnöllä on moraalinen ulottuvuus.

Melko usein ajatellaan, että anteeksipyynnöllään ihminen raportoi toiselle käsittäneensä tehneensä jotakin kyseenalaista. Anteeksipyyntöön liittyy usein myös jokin selitys. Kun henkilö lausuu sanat ”sorry siitä eilisestä, olin aika poikki”, hän pyytää toiselta anteeksi ja esittää samalla mahdollisen syyn, miksi hän teki niin kuin teki.

Anteeksipyyntöön liittyvien perusteiden ei ole tarkoitus vihjata, ettei tehty teko ollutkaan väärin. Jos tekijä ajattelisi toimineensa moitteetta, hän uskoisi, ettei hänellä ylipäänsä ole mitään anteeksipyydettävää. Anteeksipyyntöön liitettävien perusteiden tarkoitus on helpottaa anteeksiantajan tehtävää – siis anteeksiantamista. Perusteissa luetellut ”lieventävät asianhaarat” laittavat rikkomuksen ymmärrettävään valoon.

Mitä anteeksiannossa tapahtuu? Usein anteeksiantoon liittyy puheteko, vaikkei näin täydykään olla. Anteeksiantaja voi kertoa monilla tavoilla antaneensa asian anteeksi, esimerkiksi huumorilla tai siirtymällä hyväntuulisen näköisenä suoraan käytännön asioihin, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tietysti on myös tilanteita, joissa anteeksiantoa ei kommunikoida lainkaan, vaikka se tapahtuukin.

Henkilö, joka ei ole antanut anteeksi, voi tuntea kaunaa tai jotain sen sukuista tunnetta. Kun anteeksianto tapahtuu, ihminen päätyy käsitykseen, ettei kaunaan olisi enää syytä. Tosin itse tunne voi jäädä vielä kummittelemaan – tunteethan ovat toisinaan hitaanpuoleisia muuttumaan. Joku voisi sanoa, että ”todellinen” anteeksianto onkin tapahtunut vasta kaunan tunteen poistuttua kokonaan.

Anteeksiantoa ei pidä sotkea pahan teon unohtamiseen. Voit antaa kollegallesi anteeksi sen, että hän petti luottamuksesi, muttei tämä tarkoita sitä, että sinun tulisi näin ollen pitää häntä taas täysin luotettavana. Toisten edesottamuksista kannattaa oppia, vaikkei niitä jäisikään kaunaisena märehtimään.

Niin kutsuttu sormien läpi katselu voi olla suvaitseva tai jopa rakastava ele, mutta se ei ole anteeksiantoa. Kun pahaa tekoa ei tuomita – kenties siksi että sen tekijä on läheinen – tekoa on hankalaa antaa anteeksi. Anteeksianto seuraa moraalista suuttumusta, ja ellei pienintäkään suuttumusta ole, ei ole myöskään anteeksiannettavaa.

Tavallisesti anteeksianto koskee jo tapahtunutta tekoa. Pentti Saarikoski aloittaa yhden poliittisista, vuoden 1966, runoistaan näin: ”En anna heille anteeksi sillä he tietävät hyvin mitä tekevät.” Tämä ankara säe voi kuulostaa Saarikosken lukijoista jotenkin järkevältä. Jos se on järkevä, tämä ei johdu siitä, että pahantekijä tietää mitä tekee, vaan pikemmin siitä, että paha teko on yhä meneillään.

On selvää, että sekä anteeksipyytäminen että anteeksiantaminen ovat hyödyllisiä asioita. Järkevä ja asioihin käytännöllisesti suhtautuva ihminen haluaa palata ripeästi normaaliin päiväjärjestykseen, jos siitä on poikettu. Aika usein anteeksipyytäminen ja -antaminen auttavat tuossa prosessissa.

Anteeksipyyntö ja pyynnön hyväksyminen ovat merkkejä kehittyneestä sielunelämästä. Pyytäessään anteeksi ihminen saattaa päästä eroon mahdollisesta katumuksen tunteesta. Antaessaan anteeksi ihminen voi vapautua kiukustaan. Koska sekä katumus että kiukku ovat kielteisiä tunnetiloja, niille ei kannata omistaa ihan koko elämää.

Yleisesti ottaen anteeksianto on merkki hyvästä tahdosta ja halusta ymmärtää. Se viestii virheen tehneelle, että hänen haluunsa muuttua ja kasvaa uskotaan.

Ehkä jotkut teot ovat anteeksiantamattomia. Mikäli näin on, nuo teot kuuluvat kuitenkin yleensä elämää suurempiin asiayhteyksiin – historiankirjoihin ja elokuviin. Clint Eastwoodin mestariteoksessa Unforgiven (1992) kohdataan anteeksiantamaton teko ja ihminen. Onneksi ne eivät tavallisesti muodosta osaa arjestamme.

Tässä maailmassa melkein kaikki asiat ovat anteeksiannettavia – jos eivät heti, niin heti pian. Kaikki eivät usko ihmeisiin, mutta kyllä ”sorryn” sanominen ja vastaukseksi annettava hymy saavat aikaan ihmeitä.

Juha Räikkä
Kirjoittaja on filosofian professori ja yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani



FacebooktwitterFacebooktwitter