Akrasiasta eli pois ristiriidoista

Oletko huomannut, että et aina toimi tietojesi tai arvojesi mukaisesti? Ylimääräisten sokerikuorrutteisten munkkien ja viinilasien kohdalla voi olla vaikeaa kieltäytyä, vaikka järki huutaa tekemään juuri niin. Monet hankkivat halpatyövoimalla tuotettuja vaatteita, vaikka he ajattelevat, että halpatyövoimaa ei tulisi tukea. Moni myös ostaa tuotteita, joiden valmistus aiheutti eläimille selvää kärsimystä – siitäkin huolimatta, että he pitävät tuon kärsimyksen aiheuttamista tuomittavana. Samoin on yleistä, että ihmiset lentävät lomalle telluksen toiselle puolelle, vaikka he ovat vankasti sitä mieltä, että päästöjä ja lentomatkailua tulisi vähentää.

Ihminen onkin ristiriitainen olento. Me saatamme tietää yhtä ja tehdä toista. Tästä ilmiöstä käytetään filosofiassa termiä akrasia.

Kun tieto ei riitä

Akrasia tarkoittaa tilaa, jossa tekomme sotivat tietoamme tai arvojamme vastaan. Länsimainen filosofia, jonka alkujuurissa jo kohoili voimakas usko ihmisen rationaalisuuteen, on koettanut selittää tätä rationaalisen ihmiskuvan kannalta kiusallista ilmiötä. Miten on mahdollista, että järjellinen olento toimisi järkeään vastaan – eikö tämä osoita, että hänen tekonsa ja siten hän itse ovatkin irrationaalisia?

Sokrates (470–399 eaa.) ehdotti, että huonot teot ovat seurausta tietämättömyydestä. Hyveelliseksi kasvamiseen riittääkin tästä näkökulmasta tiedon lisääminen. Edelleen yhteiskunnallinen vaikuttaminen nojaa usein siihen oletukseen, että tiedon tarjoaminen ja kansan valistaminen saavat ihmiset muuttamaan tekojaan. Jos siis tähtäimessä on vaikkapa viruksen torjunta, annetaan suurelle yleisölle tietoa viruksen mekanismeista ja ehkäisykeinoista. Mikäli tavoitteena on ilmastonmuutoksen hillitseminen, asetetaan ihmisten eteen ympäristötuhoa koskevaa tieteellistä tietoa.

Ongelmana kuitenkin on, että läheskään aina tieto ei riitä.

Platon (420–391 eaa.), joka käsitteli akrasiaa dialogeissaan Protagoras ja Gorgias, huomautti, että akrasia voi riivata oikeissa olosuhteissa meistä jokaista. Hänen mukaansa akrasiaan johtavat erityisesti huonosti harkitut halut, jolloin hetkellisen himon kourissa unohdamme pidemmän aikatähtäimen tavoitteemme. Halut johtavat ihmisen jopa täydellisen sekaannuksen tilaan, jossa hän impulsiivisesti sinkoilee teosta toiseen huomaamatta, miten ne sotivat harkittua tietoa vastaan.

Platonin ehdotus näyttää kuvailevan erityisen hyvin nykyistä kulutusyhteiskuntaa, missä mainonta ohjaa meitä yhden hetkellisen halun luota toiselle, ja elämä uhkaa täyttyä alati yltyvien mielitekojen hektisestä tyydyttämisestä samalla, kun harkittu tieto ja arvot hälvenevät haaleiksi muistoiksi.

Itsekontrolli ja -tuntemus

Platonin ratkaisu oli selvä. Monen muun antiikin ajattelijan tavoin hän totesi, että välttääkseen sinne tänne sinkoilun, on ihmisen kehitettävä kykyään hallita halujaan. Tämä voi kuulostaa nykyihmisen korvaan ankaralta, kehottaahan kulttuurinen ilmapiiri meitä usein pikemminkin antautumaan haluillemme. Mainonta ei itse asiassa olisi lainkaan niin tehokasta, jos jokainen meistä punnitsisi halunsa tarkasti ja kieltäytyisi ostamasta asioita, jotka sotivat tietoa ja moraalia vastaan. Juuri markkinoinnin mekanismit ovat luisuttaneet myös muuta kulttuuria suuntaan, missä on mieluisampaa hemmotella itseä kuin asettaa itselle rajoja. ”Haluatko tuon uuden älypuhelimen, jossa on hitusen parempi kamera, vaikka entinenkin toimii vallan mainiosti? Osta se, helli itseäsi, älä kiellä itseltäsi asioita!” ne kuiskivat meille.

Platon on kuitenkin oikeassa. Itsekontrollia tarvitaan.

Mistä tuo kontrolli sitten löytyy? Antiikin aika kehotti meitä tuntemaan itsemme. Myös Sokrates, joka kuljeskeli Platonin dialogeissa aikalaisiaan viheliäisillä kysymyksillä kiusaten, totesi, että vain tutkiskeltu elämä on elämisen arvoinen. Itsetuntemus auttaa myös omien halujen tunnistamisessa ja niiden vertaamisessa suhteessa tietoon ja arvoihin: mitä oikeastaan haluan, mitä minun olisi hyvä haluta, mitä vaikutuksia teoillani on suhteessa itseeni, muihin ihmisiin, muihin lajeihin ja luontoon? Sitä kautta se on yksi keino kehittää myös itsekontrollia.

Itsekontrolli ei olekaan hampaat irveessä tapahtuvaa askeesia, missä luovumme kaikesta hauskasta. Päinvastoin, se on parhaimmillaan keino elää siten, että halumme, tietomme ja arvomme ovat yhdessä linjassa. Itsekontrolli ei ole itsen estämistä vaan itsen toteuttamista – omien harkittujen halujen, tiedon ja arvojen realisointia. Tämän kaiken lopputulema on, että akrasian poistamiseen ei tarvita ainoastaan lisää tietoa maailmasta, vaan sen ohella tietoa meistä itsestämme ja tuon tiedon mahdollistamaa kykyä ohjata tekojamme rakentavammin.

Yhteiskunnalliset tuuppaukset

Itsekontrolli on haastavaa ja jokainen meistä lipsuu sen saralla. Tästä syystä toiseksi akrasian ratkaisuvaihtoehdoksi on erityisesti psykologisessa tutkimuksessa ehdotettu ”tuuppaamista” (engl. nudging), jolloin yhteiskunta lempeästi ohjaa meitä tekemään hyviä ratkaisuja. Kaupan kassajonojen viereen ei enää asetellakaan ihmislasta paheiden tielle houkuttelevia suklaapatukoita vaan hedelmiä, ruokaloissa ensimmäisenä listalla ei ole makkarakeitto vaan kasvisvaihtoehto, ja lentoverot ohjaavat ihmisiä ympäristöystävällisempiin ratkaisuihin. Tiedon ja arvojen seuraamisesta tehdään siis yhteiskunnan tai yksittäisten yritysten taholta helpompaa poistamalla kuvasta harhaanjohtavien mielihalujen lähteitä.

Itsekontrolli ja tuuppailu eivät kuitenkaan ole vastakkaisia vaihtoehtoja, vaan parhaimmillaan ne liittyvät toisiinsa. Itsekontrollia voi kehittää tuuppailun avulla, ja toisaalta itsensä tunteva ja paremmin hallitseva ihminen voi myös selkeämmin nähdä, miksi tuuppailua tarvitaan. Hän tunnistaa tahdonheikkoutensa – akraattisuutensa – ja sen, että tahmeakouraisten halujen hetteiköistä poispääsemiseksi on välillä välttämätöntä saada ohjausta ympäröivältä maailmalta.

Akrasiaa voi poistaa myös esimerkiksi arvioimalla kriittisesti sitä, mistä omat mielihalut tulevat (minusta vai kaukaisen suuryrityksen mainosalgoritmeista?) sekä kehittämällä tunnemaailmaa suuntaan, joka paremmin mukailee järjen ääntä. Keinoista ei olekaan pulaa vaan pikemminkin niitä koskevasta tietoisuudesta.

Ristiriidattomampi tulevaisuus

Elämä on ristiriitaista eikä akrasiaa voi aina välttää. Silti ristiriitoja voi ja tulee vähentää. Nykymaailmaa runtelevat kriisit, aina ihmisten välisistä konflikteista ja epätasavertaisuudesta eläinten hyvän elämän estämiseen ja ilmastonmuutokseen, kihoavat usein akrasiasta. Me tiedämme, että muita ihmisiä, eläimiä ja luontoa on kohdeltava hyvin. Me myös tiedämme, että meidän tulisi kohdella itseämme vaalien eikä rikkoen. Tämä tieto ansaitsee tulla todeksi tekojen tasolla.

Ksenofanes (431–354 eaa.) totesi, että pahinta orjuutta on orjuus omalle akraattisuudelle. Tämä kannattaa palauttaa mieleen, kun tekee itseä, muita ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä koskevia päätöksiä.

Elisa Aaltola
Kirjoittaja on filosofian kollegiumtutkija Turun ihmistieteiden tutkimuskollegiumissa TIASissa.