Errare humanum est

Matkustajaliikenne ilmaa raskaammilla lentolaitteilla aloitettiin jotakuinkin 100 vuotta sitten. Alkuvuosien turvallisuus oli nykypäivään verrattuna kovin kehnoa – toki ajattelutapakin ihmiselämän arvosta oli toinen; espanjantauti oli juuri vienyt kymmenien miljoonien hengen, ensimmäinen maailmansota hiukan vähemmän.

Lentoliikenne kehittyi nopeasti teknologisen kehityksen myötä ja toisen maailmansodan jälkeen siirryttiin suihkukoneliikenteeseen – turvallisuus oli kuitenkin tähän päivään verrattuna edelleenkin heikkoa. Turvallisuuskulttuurin muutos tapahtui, kun ymmärrettiin inhimillinen tekijä oikein – erehtyminen tuli osaksi arkipäivää ja toimintaa alettiin säätää siihen suuntaan, että erehtymiset ja niiden vaikutukset minimoidaan.

Kukaan meistä ei halua olla syntipukki – syntipukkia on toki herkullista osoitella, mikäs sen mukavampaa, kuin nähdä ihmisiä pinteessä. Niin kauan kun syntipukkia haetaan, virheitä piilotellaan – sen sijaan, että niistä opittaisiin.  Lentämisessä otettiin käyttöön tarkastuslistat ohjaamoissa ja huoltohalleissa, lentokoneen osille tuli käyttötunnit, jonka jälkeen ne on vaihdettava – ehjiä tai ei, koulutusta uudistettiin. Mikä tärkeintä, kaikki poikkeavat tapahtumat analysoidaan avoimesti – ilman syyttelyä. Sama kulttuuri ulottuu myös yksityislentämisen puolelle – virheitä tapahtuu ja niistä opitaan. Poikkeamatilanteita myös harjoitellaan, jotta inhimilliset tekijät pysyisivät hallinnassa – pakkolaskun harjoittelu on tuttua kaikille lentolupakirjan lentäneille. Epäonnistuminen on tuttua myös esimerkiksi sairaaloissa – potilaat eivät parane, kuolema on etenkin vanhusten hoidossa arkipäivää; tilanteiden purkaminen ja analyysi on tärkeä osa toimintaa, jotta huomenna voimme toimia paremmin.

Lentämisen kulttuurimuutosta on jo pitkään käytetty johtamiskoulutuksissa esimerkkinä siitä, miten organisaatiot voivat kehittyä – erityisesti silloin, jos organisaation toimintaan sisältyy riskejä. Organisaatiokulttuureihin liittyy aina sisäänrakennettuna ongelmana onnistumisen ja epäonnistumisen välinen tasapaino. Kun teemme virheitä, oleellista on se, miten niihin suhtaudumme – opimmeko niistä, vai pistämmekö pään puskaan. Erityisen problemaattista epäonnistuminen on idän kulttuureissa – kasvojen menettämisen pelko on toki tuttua myös meille. Ja jotenkin tuntuu, että tuo pelko on kasvanut – onnistumisesta on tullut pakollista.

Meille opetetaan menestystä – ja menestyksen opettamiseen kuuluu oppiminen onnistumisista. Onnistumisesta oppimista on helppo perustella – minusta nuo perusteet ovat kuitenkin, etenkin yliopistonäkökulmasta katsottuna, tyhjiä – ikään kuin meillä olisi jokin universaali onnistumisen resepti. Nyt en puhu jokapäiväisistä asioista – ne opitaan malleista. Autoa oppii ajamaan, lentokonetta lentämään, laskemaan, lukemaan perusresepteillä. Mutta jos haluaa ajaa Formula 1 -sarjassa, menestyksen resepti sisältää paljon epäonnistumisia ja autonromuakin.

Yliopistot kilpailevat tieteen formulasarjoissa – epäonnistumiset ovat välttämättömiä menestykseen.  Se tärkeä kysymys tässä on, paljonko haluamme riskeerata – mikä on menestyksen hinta? Suuret yliopistot tasapainottavat riskejään luonnostaan – tutkimus, jossa riskit ovat suurimpia, toteutetaan pienissä yksiköissä. Kun yksiköitä on paljon, onnistujat ja epäonnistujat tasapainottavat toisiaan. Toisaalta myös tutkimusrahoitus on ajanut meidät ajattelemaan turvallisesti – epäonnistumisen riskejä minimoidaan monin keinoin jo tutkimusryhmien tasolla, jotta jatkorahoitus onnistuisi.

Kysyä voi – minusta perustellusti – olemmeko ajautuneet tilanteeseen, jossa epäonnistumiset jo piilotetaan ja vaietaan? Mielestäni olemme – ainakin hyvin lähellä. On kuitenkin kovin helppoa lähteä osoittelemaan sormella rahoitusinstrumentteja, jotka nähdään enenevässä määrin tutkimusta rajoittavina, ja järjestelmää, joka pakottaa meidät tiettyihin kaavoihin. Eivät asiat näin ratkea, vain populistin sormi hakee ratkaisut sieltä sormen osoittamasta suunnasta, meidän on yliopistolaisina itse ratkottava ongelmamme, ihan perustehtävämme mukaan.

Yliopistojen tulee olla se yhteiskunnan korkeimman tiedon lähde – ja tuottaa jatkuvasti uutta. Uutta ja yllättävää – yllättävää se ei ole, jos seuraamme ennalta kirjoitettuja reseptejä, tuskin kovin uuttakaan. Riskien ottaminen, niiden hallinta ja epäonnistuminen ovat osa tätä työtä. Ja tämä on meidän jokaisen tehtävä. Olen puhunut tähän asti tutkimuksesta, mutta riskinotto ja uuden tuottaminen liittyvät myös vahvasti opetukseen – meidän on myös luotava uusia sukupolvia, jotka ovat valmiita uuden tiedon tuottamiseen ja sen käyttöön, paradigmojen haastamiseen!

Nyt koronakriisin keskellä on hyvä haastaa toimintatapoja ja poimia tilanteesta niitä uusia – olemme keskellä suurta epäonnistumista ja jo nyt on löydetty monia uusia tapoja toimia. Kaivetaan niitä lisää ja analysoidaan kuinka onnistumme ja epäonnistumme!

Juhannusaattona lähdin paremman puoliskoni kanssa lennolle – harrastamme purjelentoa. Lentopäivä oli mukava ja olimme jo palaamassa lentokentälle. ”Loppuliukulaskurini” näytti, että pääsen metsien yli kentälle, mutta korkeuden turvamarginaali jää pieneksi, joten päätin, että tarvitsen vielä yhden nosteen turvatakseni paluun – se jäi kuitenkin löytämättä. Koneemme on lähtömoottorilla varustettu, joten päätin seuraavaksi ottaa moottorin esiin ja käynnistää sen lentääkseni kentälle sen turvin – moottori ei kuitenkaan käynnistynyt akun matalan varaustilan takia ja jouduimme tekemään ”pakkolaskun” kuvan pellolle.  Epäonnistumiseni päättyi hyvin lukuisten harjoitusten varmentamana.

Hauskaksi tilanteen teki se, että saimme apukaapeleilla auton akusta virtaa lainaten moottorin käyntiin ja lensin koneen oman moottorin avulla nousten tuolta pellolta takaisin lentokentälle. Kukaan ei aikaisemmin ole Suomessa tehnyt vastaavaa itselähtevällä purjekoneella. Epäonnistuminen kääntyi joksikin ainutlaatuiseksi – aika yllättäen.

Terveydellisesti turvallista ja idearikasta onnistumisten ja epäonnistumisten syksyä kaikille!

Pekka Hänninen
Kirjoittaja on lääketieteellisen tiedekunnan dekaani