Pieniä suuria sanoja

Sanoilla on tunnetusti merkitystä. Jotta pystymme vastaamaan meitä kohtaaviin haasteisiin, tarvitaan ihmisten osallistamista ja sitouttamista. Se ei onnistu, ellemme puhu asioista niiden oikeilla nimillä. Tässä kirjoituksessa kiinnitän huomiota kolmeen akuuttiin sanaan ja siihen, mitä ne minulle merkitsevät. Nämä sanat ovat arvot, jaksaminen ja kiitos.

Arvot

Yliopistojen viljelemää retoriikkaa kritisoidaan välillä kovin sanoin ja mielestäni syystäkin. Onpa joissain kirjoituksissa puhuttu jopa tieteen ”bordelleista”, joiden toimintaa ohjaavat liiaksi ulkoiset vaikutteet. Strategioissa ja esimerkiksi opiskelijarekrytoinnissa saatetaan viljellä jargonia, joka ei selväsanaisesti kytkeydy yliopiston perustehtäviin. Yliopistoihin liittyvässä keskustelussa puhutaan entistä harvemmin sivistyksestä ja vapaasta tieteestä itseisarvoina. Näyttää siltä, että se, joka uskaltaa missiossaan ja strategiassaan puhua rohkeasti sivistystehtävästä, erottuu joukosta, vaikkakaan ei tällöin kaikkien mielestä edukseen. On myös tahoja, joiden mukaan voidaan puhua hyvästä strategiasta vain, jos se vahvasti profiloi, poisvalitsee ja tehostaa. Nämä ovat paperilla pieniä, mutta käytännössä varsin suuria sanoja.

Omasta mielestäni olemme Turun yliopiston strategiatyössä sekä viestinnässä onnistuneet pysymään yliopistojen ydinarvojen viitoittamalla tiellä, koska olemme niin itse halunneet tehdä. Pienet suuret sanat, eli sivistys ja vapaa tiede, ovat näkyvillä. Joidenkin mielestä tämä voi olla tylsää, koska ne eivät herätä välittömiä wau-elämyksiä. Radikaalitkin innovaatiot syntyvät kuitenkin näissä puitteissa. Jos lähdemme mukaan markkina- ja markkinointihöttöön, mikä yliopistoja enää erottaa monista kaupallisista toimijoista? Yliopistossa oppiminen ja kehitys on jatkuvaa, mutta se toki kaipaa välillä strategian mukaista fokusointia, varsinkin niukkojen resurssien olosuhteissa.

On syytä muistaa, että yliopistoissa johtaminen on hyvin pitkälti arvojohtamista. Siksi minusta katseet pitääkin kääntää vahvasti siihen osaan strategiaa, jossa määritellään arvot: luovuus, avoimuus, eettisyys, kriittisyys, yhteisöllisyys. Ne saattavat kuulostaa itsestään selviltä, mutta totuuden jälkeisessä maailmassa ne nousevat arvoon arvaamattomaan. Valitettavasti niitä pitää myös entistä useammin aktiivisesti puolustaa. Mediassa puhutaan ajoittain yhtenäisen yliopis­toyhteisön hajoamisesta, jolloin yhteisten perusarvojen puolustaminen hankaloituu. Vaikka tämä näkemys operoi pääosin makrotasolla, omat kokemukseni kertovat myös muuta. Olen jo pitkään kokenut, että Turun yliopistossa on varsin yhteneväisiä näkemyksiä keskeisimmistä asioista, etenkin arvoista. Minusta meillä on yhteisönä hyvä käsitys siitä, mikä meidän suuntamme on ja yhtenäisiä käsityksiä myös keinoista, joiden avulla me kuljemme kohti asetettuja tavoitteita ja vaikutamme merkittävän positiivisesti yhteiskuntaan.

Arvojemme puitteissa me uudistumme jatkuvasti. Otan tähän esimerkin läheltä itseäni. Turun kauppakorkeakoulu perustettiin vuonna 1950 itsenäiseksi yliopistoksi. Sen perustaneet liike-elämän toimijat eivät varmasti tunnistaisi nykyistä kansainvälistä korkeatasoisen tutkimusperustan omaavaa osaamiskeskittymäämme. Kauppakorkeakoulu on ottanut jättimäisiä kehitysloikkia, viimeiset kymmenen vuotta osana vahvaa monialaista Turun yliopistoa, matkallaan kansainvälisesti laatu-akkreditoiduksi, vastuulliseksi ja poikkeuksellisen vahvasti tulevaisuussuuntautuneeksi tiedeyhteisöksi. Lukuisat uudet toimintamuodot ja tunnustukset tästä kehityksestä eivät ole tulleet yllätyksinä, vaan pitkäjänteisen ja systemaattisen kehitystyön tuloksina.

Myös stereotypiat kauppatieteen opiskelijoista ovat joutaneet romukoppaan jo aikapäiviä sitten. Universum Researchin tekemän kyselyn mukaan opiskelijoidemme kolme tärkeintä urakriteeriä ovat: 1) tuntea, että palvelee suurempaa hyvää; 2) tulla älyllisesti haastetuksi; 3) saavuttaa työn ja muun elämän tasapaino. Palkka ei mahdu tälle listalle. Ajat ja nuorempien sukupolvien ajatusmaailma ovat siis muuttuneet, osin radikaalisti ja nuoret ovat erittäin valveutuneita liittyen kestävään kehitykseen ja esimerkiksi yritysvastuuseen. Ja kaikkeen tähän me tietenkin olemme vastanneet tutkimuksessa ja koulutuksessa ajassa eläen.

Eivätpä aikalaiset edes kahden vuosikymmenen takaa varmaan sitäkään uskoisi, että olemme edelläkävijöiden joukossa YK:n vastuullisen liikkeenjohtamisen koulutuksen kriteereillä mitattuna, teemme yhteistyötä Turun yliopiston biodiversiteettiyksikön kanssa, tai osallistumme hädässä olevien ihmisten taloudenpidon neuvontaan yhteistyössä Turun ja Kaarinan Seurakuntayhtymän kanssa. Kaikissa näissä on viime kädessä kyse aiempaa laajemmasta ja monipuolisemmasta missiosta yhteiskunnan hyväksi, on se sitten vähäosaisten auttamista tai luonnon monimuotoisuuden suojelua kestävän johtamisen ja yritystoiminnan kautta. Myös uusia merkittäviä, jopa globaalisti ainutlaatuisia, avauksia on työn alla. Teemme kaiken tämän tinkimättä korkeatasoisen tutkimuksen kriteereistä.

Jaksaminen

Pieni sana, mutta suuri asia: jaksaminen on pandemian myötä noussut erityiseen valokeilaan. Uusimmat hyvinvointikyselyt indikoivat entistä suurempia ja laajempia jaksamisongelmia etenkin opiskelijoiden keskuudessa. Tähän liittyvät aiempaa useammin yksinäisyyden kokemukset.

Mitä me voimme nyt kohtaamisista ja halaamisista pidättäytymisen lisäksi tehdä? Se, että kysyy – vaikka puhelimitse tai zoomissa – mitä kuuluu, on itse asiassa ehkä tärkein työyhteisötaito. Esimiehille ja vaikkapa opettajatuutoreille sen pitäisi olla lakisääteinen velvollisuus. Kaksi pientä suurta sanaa: mitä kuuluu?

On aivan eri asia miettiä yhdessä kuin yksin tapoja edetä hankalina hetkinä; miettiä sitä, mistä saisi apua omaan ongelmaansa. On hyvä muistaa, että apua on tarjolla. Moni saattaa epäröidä hädän hetkellä ottaa yhteyttä esimiehiin, kollegoihin, terveyspalveluihin, jopa kavereihin. Tästä pitäisi päästä eroon. Yhteyden ottaminen ei ole noloa tai heikkoutta, vaan rohkeutta!

Mieli ry:n toiminnanjohtaja Sari Aalto-Matturi esitteli omat teesinsä tähän liittyen hiljattain Aamulehdessä. Mielestäni ohjeistus on kerrassaan osuva, joten liitän sen tähän alle:

• Pyydä ja tarjoa apua. Yksin ei tarvitse pärjätä. ”Läpi harmaan kiven” -ajattelu voi estää huomaamasta vaihtoehtoisia tapoja tehdä asia.
• Ole rakentava työkaveri. Kun tulet työpaikalle, mitä mukanasi tulee? Jokainen vaikuttaa ilmapiiriin.
• Ota epäkohdat puheeksi esimiesten ja johdon kanssa. Edistä avointa vuorovaikutusta.
• Tunnista, millaiset asiat sinua kuormittavat. Sisällytä päiviin myös palauttavia asioita ja pidä kiinni niistä etenkin silloin, kun töissä on tiukka jakso.
• Huomaa hyvä. Kun työssä tulee eteen muutoksia, yritä suunnata ajatuksiasi siihen, mitä mahdollisuuksia muutos voi avata.

Tuohon viimeiseen seikkaan viitaten, mitä pidemmälle uudessa (epä-)normaalissa on menty, sen vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että pandemia on avannut meille myös mahdollisuuksia ajatella monista asioista aivan uusilla tavoilla ja kehittää parempia käytäntöjä. Toki on tärkeää myös varmistaa se, että emme uuden perässä luovu aiemmista hyvistä käytänteistä. Ja että emme unohda niitä asioita, etenkin yliopistolaitoksen perusarvoja, jotka eivät saa muuttua tämän kaiken keskellä.

Kiitos

Muistakaamme aktiivisesti kiittää ja kannustaa toisiamme, se ei maksa mitään. Kiittäminen on pieni suuri osa positiivista ja toisia kunnioittavaa asennetta. Kiittäminen antaa sekä antajalleen että saajalleen hyvän mielen. Toki jatkuva ”turhastakin” kiittäminen saattaa joidenkin mielestä mennä teennäisyyden puolelle. Tätä on minulta joskus kysyttykin, mutta olen aina todennut, että minusta vilpitön ”kiitos” ei voi koskaan kokea inflaatiota haastavassa arjessa. Ne pienetkin toisten tekemät arjen jutut, jotka helpottavat elämääni, ovat kiitoksen arvoisia. Se on vain yksi pieni sana sähköpostissa tai puhelinkeskustelussa, mutta sillä on suuri merkitys.

Toivottavasti alkuvuosi on kaikista haasteista huolimatta sisältänyt teille kaikille sopivasti myös valonpilkahduksia ja mukavia asioita, niin töissä kuin kotona. Toivotan kaikille lukijoille tsemppiä ja voimia katsoa pitkälle tulevaisuuteen, missä tapahtuu monia upeita asioita. Muistetaan edelleen pitää erityisen hyvää huolta itsestämme ja toisistamme niin, ettei kukaan putoaisi kelkasta: ketään ei saa jättää yksin, oman onnensa nojaan. Tämäkin on arvo, joka tukee jaksamistamme. Kiitos.

Markus Granlund
Kirjoittaja toimii Turun kauppakorkeakoulussa professorina ja dekaanina