Korona, autoritarismi, kriisivalmius – Onko meillä opittavaa Kiinalta?

Korona on hallinnut uutisia ja elämäämme nyt noin vuoden ajan. Äskettäin muistettiin Suomessa diagnosoitua ensimmäistä koronatapausta, mutta moni ei ehkä huomannut toista vuosipäivää 24.1. Tuolloin vuosi sitten Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteeri Xi Jinping, Kiinan johtaja, julisti koronaepidemian vastaisen kampanja alkaneeksi Kiinassa, eli myönsi virallisesti, että maassa oli puhjennut aikaisemmin tuntemattoman koronaviruksen aiheuttama kansanterveydellinen kriisi.

Vaikka yksittäinen kiinalainen turisti diagnosoitiinkin pian tämän jälkeen koronapositiiviseksi täällä Suomessakin, vielä tuolloin asia tuntui varmasti monelta kaukaiselta. Tämän jälkeen asiaan liittyviä uutisia onkin sitten tullut jo ähkyksi saakka ja arkemme on mullistunut.

Jokin aika sitten New York Times julkaisi artikkelin, jossa kirjoittaja totesi kiinalaisilla olevan nyt enemmän vapauksia kuin amerikkalaisilla, jotka kärvistelevät koronarajoitusten alaisina kiinalaisten päästessä liikkumaan vapaasti. Mieleeni nousi artikkelia lukiessani vanha neuvostoliittolainen propagandalause: ”Missään ei voi hengittää niin vapaasti kuin Neuvostoliitossa”. Siinähän se neuvostokansalaisen vapaus sitten olikin aikoinaan, vaikka eihän edes tämä vapaus koskenut kaikkia.

Kuinka sitten pitäisi Kiinan tutkijan arvioida maan koronatoimia ja niihin liittyviä väittämiä? Olen miettinyt tätä aihetta jonkin verran, sillä tämänhetkisessä tutkimusprojektissani tutkitaan Kiinan koronapandemiaan liittyvää mielipidevaikuttamista ulkomailla, niin kutsuttua maskidiplomatiaa, ja maan sisäistä kansalaisten mielipiteiden ja mielialojen hallintaa sensuurin ja propagandan keinoin. Lisäksi olen tutkinut Kiinan katastrofihallintoa jo kauan ennen kuin siitä valitettavasti tuli näin muodikasta.

Vastauksen antamiseen liittyy se, että taistelu virusta vastaan on oma ulottuvuutensa, mutta pandemiasta on kehkeytynyt autoritääristen ja demokraattisten järjestelmien välinen taistelu, viime kädessä niiden paremmuudesta. Ovatko autoritääriset järjestelmät sitten parempia torjumaan epidemioita kuin demokratiat? Vastaus on: eivät. Ei tarvitse kuin katsoa Venäjälle tai vaikka Iraniin, niin näkee, miten autoritäärinen järjestelmä voi epäonnistua näyttävästi. Samoin on hyvin pärjänneitä demokratioita: Taiwan, Etelä-Korea, Australia, Uusi-Seelanti ja suhteellisesti myös Suomi.

Sikäli kun asiasta on olemassa kansainvälinen väittely, se käydään kuitenkin Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä. Tästä näkökulmasta näyttää siltä, että Kiina tosiaan on voittaja. Mutta missä ja miten Kiina oikein tarkkaan ottaen on onnistunut?

Ensinnäkin on hyvä huomata, että Kiinan argumentti ei ole niinkään se, että autoritarismi yleensä toimii paremmin kriisissä, vaan että kriisi on osoittanut, miten sen oma erityinen autoritäärisuuden malli, niin kutsuttu Kiinan malli, on ylivoimainen. Siihen kuuluvat Kiinan johdon oman todistuksen mukaan tilanteen vakavasti ottava tehokas keskitetty valtiojohto yhdistettynä toimivaan valtion kriisinhallinnan linjaorganisaatioon ja edistyneeseen teknologiaan. Lisäksi järjestelmässä ei ole tarvetta turhien laillisten hienouksien säätämiseen, joten se pystyy nopeaan ja tehokkaaseen toimintaan.

Omien tutkimusteni pohjalta väitän, että Kiinan vahvuus on ennen kaikkea organisatorista, mutta niin ovat myös sen heikkoudet. Jos maan keskusjohto kykenee kriisitilanteessa tekemään ratkaisunsa tarvittavista toimenpiteistä, se todella pystyy fokusoimaan käytössään olevat huomattavat voimavarat tähän yhteen ongelmaan ja nojautumaan toimeenpanossa puolueen omaan ja valtion kriisihallinnan organisaatioon, joka ulottuu ruohonjuuritasolle asti. Kaikilla Kiinan hallinnontasoilla (joita on käytännössä viisi) on olemassa, ainakin periaatteessa, omat katastrofivalmiusyksikkönsä, johtoportaansa ja varautumissuunnitelmat valmiina. Erityissektoreilla, kuten terveydenhoidossa on lisäksi omia erityisjärjestelyjä ja tiedotuskanavia tilannekuvan ja johtamisen mahdollistamiseksi. Kaikkia näitä on lisäksi kehitetty 2010-luvulla voimakkaasti. Kiina on yleisellä tasolla kriisivalmiimpi yhteiskunta kuin useimmat länsimaat. Sielläkin kuitenkin jokainen yksittäinen kriisi pitää ensin prosessoida valtiojohdossa ja siihen tarvitaan oikeaa tietoa.

Koronaepidemian alkuvaiheessa oletin, että vuosien 2002–2004 SARS-epidemian kokemusten perusteella uudistettu tartuntatautien seurantajärjestelmä yhdistettynä edellä kuvailtuun kriisinhallintaorganisaatioon antaa mahdollisuuden epidemian rajaamiseen. Olin väärässä, sillä Kiinan tutkijoiden hyvin tuntemat Kiinan poliittisen järjestelmän muut piirteet osoittautuivat lopulta tärkeimmiksi siinä, miten järjestelmä oikeasti reagoi uhkaan. Kyse on tyypillisestä asiamies-päällysmies -ongelmasta, jota autoritäärinen järjestelmä pahentaa.

Ongelmasta seuraa se, että vaikka asioista olisi hallinnossa olemassa selkeät ohjeet ja komentosuhteet, kiinalainen järjestelmä palkitsee vain hyvien uutisten kertojia. Niinpä tieto tartunnasta jäi aluksi paikallistasolle ja keskushallinto, jonka päätös tarvitaan ison karanteenin tapaisten päätösten tekemiseen, reagoi tilanteeseen liian myöhään. Keskushallinto myös vähätteli ja peitteli asiaa aluksi eikä varoittanut kansainvälistä yhteisöä vaarasta ajoissa. Lopulta keskushallinto kuitenkin reagoi isolla tavalla ja pystyi rajoittamaan epidemiaa laajoilla summittaisilla karanteeneilla, massatestaamisella ja elektronisella sekä sosiaalisella valvonnalla, johon liittyi laaja sensuurin ja propagandan käyttäminen niin Kiinassa kuin kansainvälisesti. Tauti oli kuitenkin jo päässyt leviämään Kiinasta ulkomaille.

Oikeastaan mikään tämän epidemian vastaisen kampanjan komponentti ei ollut uusi tai yllättävä. Edes skaala ei ollut poikkeuksellinen. Kiinan luonnonkatastrofien, kuten tulvien tai maanjäristysten, vastaisiin kampanjoihin on historian kuluessa usein värvätty miljoonia tavallisia kansalaisia, mutta nämä ovat saaneet ulkomailla osakseen vähän huomioita. Wuhanin kaupungin karanteeni ja tätä kirjoittaessa Kiinassa jatkuvat muut isot karanteenit ovat itsessään rajuja, mutta eivät erityisen innovatiivisia.

Demokratiat ovat myös näyttäneet, että ne pystyivät lähes samaan sulkuineen ja karanteeneineen, vaikka usein liian myöhään ja liian lyhyeksi ajaksi. Kiinan epidemiatiedot ovat lisäksi koko ajan olleet vääristyneitä ja todellinen tilanne ei ole välttämättä tiedossa edes keskusjohdolla. Virallisiin tautitilastoihin ei merkata oireettomia tapauksia, joten mikä on oikea tautitilanne, sata vai tuhat uutta tapausta päivittäin? Toisin sanoen Kiinan onnistumisen laatua on vaikea arvioida toisin kuin lännessä, jossa varsinkin epäonnistumiset ovat jatkuvan julkisuuden valokeilan alla. Kiinassa edistynyt julkisen tiedonkulun ja keskustelun hallinta estää epidemiatoimien- ja tilanteen objektiivisen arvioinnin.

Varmaa on kuitenkin se, että länttä olisi auttanut, jos tieto epidemian vaarallisuudesta olisi tullut ajoissa tietoon. Tosin ei ole varmuutta, että uhkaan olisi silloinkaan osattu reagoida tarpeeksi voimakkaasti ja oikein. Myös kulkutauteja koskevat päätökset ovat poliittisten intohimojen kohde, kuten olemme Suomessakin voineet todistaa.

Kiinan kriisivalmiudesta voisi yleisesti ottaa oppia, mutta ei autoritäärisestä hallintomallista, sillä se on yhtä paljon osa ongelmaa kuin sen ratkaisua. Autoritäärisuus ei olisi länsimaita auttanut, vaan parempi tiedonkulku ja se taas on Kiinan mallin akilleenkantapää.

Jotain muutakin meidän pitäisi tästä kriisistä oppia ja se koskee oppimista Kiinan tavasta toimia. Sen tiedon välittämisessä Kiinan tarkkailijat eivät tällä kertaa onnistuneet kovin hyvin. Vaikka meilläkään ei ole pääsyä puolueen salaisiin asiapapereihin tai kärpäseksi politbyroon kokouksen kattoon, meidän pitäisi osata tulkita teelehtiä paremmin. Esimerkiksi kun ulkomailla asuvat kiinalaiset alkoivat hamstrata hengityssuojaimia ja käsidesiä ja lähettää niitä kotiin myös täältä Suomesta, toimenpide, joka myöhemmin on selvinnyt puolueen määräämäksi, olisi hälytyskellojen pitänyt soida.

On myös huomattava Kiinan vahva vaikutus YK:n elimiin, kuten WHO:hon. Ja se, että Kiinan johdolla on tapana kertoa koko totuuden sijaan itsestään sellainen tarina, joka hyödyttää taktisesti sitä itseään.

Koronaepidemia tullaan selättämään, mutta Kiina tulee jatkossakin säteilemään vaikutustaan myös tänne pohjan perukoille. Kiinan parempi ymmärtäminen on osa kriisivalmiuttamme.

Lauri Paltemaa
Kirjoittaja on Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksen johtaja ja Itä-Aasian politiikan ja oman aikamme historian professori Turun yliopistossa