Jatkuvaa oppimista – kenen ehdoilla?

Jatkuva oppiminen on uusin koulutuspoliittinen käsite ja työkalu vastata työelämän muutoksista aiheutuviin tulevaisuuden osaamistarpeisiin. Sen edeltäjää elinikäistä oppimista voidaan pitää sen synonyymina, mutta nyt jatkuva oppiminen on vallannut paikan koulutuspolitiikan ja –käytäntöjen virallisissa yhteyksissä. Molemmat tarkoittavat ja kuvaavat samaa asiaa ja puhuvat oppimisesta. Mutta missä määrin kyse on oppimisesta, ja missä määrin koulutuksesta?

Koulutusta pidetään valmistautumisena tiettyyn toimintaan, usein työtehtäviä varten. Koulutusjärjestelmä on perinteisesti huolehtinut tavoitteen toteutumisesta. Oppiminen sen sijaan nähdään koko ihmistä koskevana elinikäisenä prosessina, jossa yksilön persoona ja mieli yhdessä sosiaalisen ympäristön kanssa vaikuttavat yksilön ajatteluun, tuntemiseen ja toimintaan. Näin oppiminen on yhtä erottamaton tapahtuma tai toiminto kuin hengittäminen: se vain tapahtuu, joko tietoisesti tai vielä useammin tiedostamattomasti. Me opimme siellä, missä kulloinkin olemme ja toimimme, yksin tai yhdessä toisten kanssa. Oppimista voidaan auttaa ja tukea opetuksella ja ohjauksella.

Yleisesti hyväksytty peruste jatkuvalle oppimiselle on yhteiskunnallinen tarve osaaville ja muutoskykyisille yksilöille jatkuvasti muuttuvassa maailmassa. Tässä tarpeessa ‘vapaa’ oppimisen käsite on tuotu selittämään sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia, ja samalla ’sidottu’ talouden käsitteistö on tuotu osaksi oppimispuhetta.

Kun oppiminen näyttää liihottelevan vapaana ja vaikeasti hallittavana, on ymmärrettävää, että näin tehdään myös yliopistoissa. Opetus- ja kulttuuriministeriö edellyttääkin, että yliopistot ”avaavat koulutustarjontaansa osaksi jatkuvan oppimisen alustaa” ja yliopistojen ”toimintaa, ohjausta ja rahoitusta kehitetään niin, että syntyy työelämälähtöisiä koulutuskokonaisuuksia.” Näin vastataan tarpeeseen ”kehittää ja uudistaa osaamista elämän ja työuran eri vaiheissa.”

Tavoitteet ovat hyviä ja kannatettavia, kunhan muistamme, että jatkuva oppiminen on myös poliittinen väline, jolla pyritään muokkaamaan koulutusjärjestelmää ja koulutettavia yhteiskunnan taloudellisia tarpeita ajatellen. Sen sijaan, että jatkuva oppiminen nähdään vain osaavan työvoiman takeena, tulee meidän yliopistoissa varmistaa, että jatkuva oppiminen tarkoittaa myös demokratian parantamista ja jokaisen oppijan/koulutettavan henkilökohtaisen elämän rikastamista.

On selvää, että meidän tulee jatkuvasti oppia enemmän, jotta erilaiset yksilöt pääsevät mahdollisimman pystyvinä työmarkkinoille ja heidät saadaan pysymään ja viihtymään siellä tuottavina ja työkykyisinä. Sen lisäksi jatkuvalla oppimisella on myös demokraattinen tarkoitus: pyrkimys edistää osallisuutta ja ehkäistä eriarvoistumista. Oppia elämään toisten kanssa ja oppia heidän erilaisuudestaan. Jatkuva oppiminen sisältää myös ajatuksen ihmisen henkilökohtaisesta ja moraalisesta kehittymisestä koko elämän ajan kokemusten kautta. Tarkoituksen etsiminen ja parempaan elämään pyrkiminen ovat merkkejä tämänkaltaisesta oppimisesta.

Jatkuvan oppimisen lähtökohtana on siten demokraattinen vaatimus kaikkien sivistysoikeudesta ja tasa-arvoisista mahdollisuuksista. Tässä on sivistysyliopistolle työsarkaa, sillä “yhteiseksi nimetty jatkuvan oppimisen tahtotila on kaikkea muuta kuin yksimielinen siitä, miten sitä tulisi tavoitella ” (Kallinen, 2020).

Tätä pohdintaa on hyvä jatkaa yhdessä, jatkuvasti uutta oppien.

Jukka Husu
Kirjoittaja on kasvatustieteiden tiedekunnan dekaani ja opettajankoulutuksen professori.