Kohtaavatko tavoitteet ja teot TKI-rahoituksessa?
Kansallinen tavoite on nostaa Suomessa tutkimuksen, kehittämistyön ja innovaatioiden (TKI) rahoitus 4 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Tämä rahoitus koostuu niin julkisesta kuin yksityisestä osuudesta. Tällä hetkellä olemme alle kolmessa prosentissa ja suuntaus on ollut pitkään laskeva. Kääntyykö suunta vai ovatko tavoitteet vain juhlapuheissa?
Yliopistojen näkökulmasta tässä kolmen kirjaimen yhdistelmässä tutkimus on keskiössä, koska kehittäminen ja innovaatiot kuitenkin perustuvat laadukkaaseen, pitkäjänteiseen ja ennakkoluulottomaan tutkimustyöhön. Julkisen sektorin osuus on ollut 1/3 koko TKI-rahoituksesta, ja siitä korkeakoulujen osuus 2/3. Merkittävintä julkisen sektorin rahoituksessa on sen vipuvaikutus: ei ole realistista odottaa, että kasvu kohti 4 % tavoitetta toteutuu pelkästään yksityisen sektorin voimin.
Parlamentaarisen TKI-työryhmän loppuraportti – valoa ankeuteen?
Asetettu 4 %:n tavoite halutaan saavuttaa vuoteen 2030 mennessä, joten tarvitaan sekä puoluerajat että vaalikaudet ylittävää yhteistä ymmärrystä ja tahtotilaa. Parlamentaarinen TKI-työryhmä sai viime joulukuussa valmiiksi loppuraporttinsa, jossa julkisen rahoituksen rooli tunnistetaan, ja sen kasvattamiseksi suositellaan erillistä T&K-rahoituslakia.
Korkeakoulujen kannalta tämä on tietysti erinomainen tavoite ja se kytkeytyy myös korkeakoulutettujen väestönosuuden nostoon (tavoite 50 %). Yliopistoissa koulutus ja tutkimus linkittyvät toisiinsa, eikä niitä voi kehittää tai toteuttaa toisistaan irrallisina.
Keskustelussa jää välillä hieman varjoon se, että osaajapulan keskelläkin pelkän määrän kasvattaminen ei lopulta ratkaise kansakuntamme tulevaisuuden haasteita. Meidän on huolehdittava ennen kaikkea koulutuksen ja tutkimuksen laadusta. Yliopistoille tämä on keskeinen tavoite ja velvollisuus.
Korvautuuko epävarma nykyisyys vakaalla tulevaisuudella?
Yliopistojen rahoitus on vaihdellut viimeisten kymmenen vuoden aikana. Vakaasta ja kustannustason nousua huomioivasta kasvusta on siirrytty tilanteeseen, jossa rahoituksen taso on vaihdellut. Samaan aikaan yliopistojen erilaisia velvoitteita on kuitenkin lisätty.
Yliopistojen rahoitus on kytketty suorituspohjaiseen rahoitusmalliin, jota muokataan yllättävän usein ja samalla alkuperäinen ajatus pitkän aikavälin ennakoitavuudesta hämärtyy. Strategisen rahoituksen osuutta mallissa on kasvatettu ja samalla sen sisältö on tullut monimutkaiseksi ja lyhytjänteiseksi. Neljän vuoden sopimuskautta pilkotaan kurkistusneuvotteluilla ja jättämällä osa strategiarahoituksesta ”myöhemmin jaettavaksi”.
Rahoitusmallin harkinnanvaraisilla osuuksilla Opetus- ja kulttuuriministeriö on pystynyt jossain määrin ohjaamaan yliopistoja, vaikka niillä on lakiin perustuva autonomia. Toisaalta tämä on lisännyt yliopistojen ja ministeriön välistä ja sinänsä hyödyllistä vuoropuhelua. Parhaimmillaan strateginen rahoitus antaa mahdollisuuden uusiin avauksiin ja on perustoiminnan rahoituksesta irrallinen. Se kuitenkin vaatisi perustoiminnalle riittävää rahoitusta, joka on suhteessa esimerkiksi koulutustavoitteisiin ja perustutkimuksen edellyttämään pitkäjänteisyyteen.
TKI-työryhmän tavoite rahoituksen vakaudesta ja kasvusta on siis yliopistojen kannalta tervetullutta. Mutta voidaanko sillä kehittää perustoimintaa ja sen laatua, vai pilkkoutuuko rahoituksen lisäys kuitenkin jälleen erilaisiin hankkeisiin, mikä on erinomainen tapa lisätä yliopistoissa hallinnollista työtä?
Tiedettä veikkausvaroilla?
Suurin ristiriita asetettujen tavoitteiden ja tekojen välillä löytyy tällä hetkellä keskustelussa Suomen Akatemian myöntövaltuuksista 2023 alkaen. Akatemia on ollut kulttuurin ja urheilun ohella yksi veikkausvaroin rahoitetuista toimijoista. Kun tätä tulonlähdettä uhkaa merkittävä vähentyminen niin suunnitelmissa on kohdentaa leikkaus suoraan tuen saajiin.
Rahoituskuvio tuntuu järjen vastaiselta. Miten kansakunnan tulevaisuuteen kriittisesti vaikuttava perustutkimuksen rahoitus on altistettu rahapeleistä saataviin tuloihin? Suomen Akatemialle suunnitellaan n. 120 M€:n vuosittaista leikkausta myöntövaltuuteen, kun verrataan aikaan ennen pandemian tuomia lisärahoituksia. Pelkästään turkulaisille yliopistoille se tarkoittaisi vähintään 13 M€:n vuosittaista rahoituksen vähenemistä eli n. 200-250 tutkijan työvuotta.
Leikkaus iskisi etenkin nuoriin tutkijoihin, eli heidän uramahdollisuuksiinsa, väitöskirjatyön jälkeiseen työllistymiseen tutkimuksen saralla ja yliopistojen kykyyn rekrytoida osaajia niin kotimaasta kuin ulkomailta. Tutkijanuran houkuttelevuus heikkenisi ja tutkimuksen uudistuminen kaventuisi. Yliopistoissa ja tutkijoiden keskuudessa yleinen tunnelma muuttuisi synkäksi ja näköalattomaksi.
Vaikutus olisi merkittävä koko TKI-toiminnan alueella, koska yliopistojen kyky yritysyhteistyöhön, uusien innovaatioiden ja start up -yritysten kehittämiseen sekä osaamiskeskittymien vahvistamiseen kärsisi pitkäksi aikaa. Julkisen rahoituksen vipuvaikutus on merkittävä, mutta se pätee myös leikkausten kohdalla, ja leikkaus Akatemian toimintaan iskee suoraan tieteen kovaan ytimeen.
Viime aikoina on näkynyt merkkejä halusta poistaa rahapelituottojen ja niistä tähän asti tuettujen tahojen rahoituksen kytkös. Toivottavasti kevään kehysriiheen valmistautuvilta löytyy tahtoa ja ymmärrystä myös pitkäjänteiselle TKI-toiminnalle ja Suomen Akatemian keskeiselle roolille siinä. On suotavaa että asetetut tavoitteet ja konkreettiset teot kohtaavat.
Kirjoittaja on tutkimuksesta ja tutkimusedellytyksistä vastaava vararehtori ja fysiikan professori Turun yliopistossa.