Huippuyliopisto syntyy tieteestä, ei raporteista, lomakkeista ja tilastoista
Mikä on yliopiston tehtävä? Mikä tekee yliopistosta huippuyliopiston? Vastaus ei varmaankaan löydy siitä, mihin me tutkijat joudumme käyttämään suuren osan ajastamme. Täytän lomaketta lomakkeen perään, raporttia raportin perään ja kokoustan kokouksen perään. Siinä sitten päivät ja viikkokin vierähtävät, enkä ole ehtinyt antaa ajatustakaan tutkimukselle – työlle, jota oikeasti haluaisin ja minun pitäisikin tehdä. Tutkijakollegat, tuttu tunne, vai mitä?
Jos niitä kaikkia lomakkeita ja raportteja nyt ylipäätänsä edes tarvitaan, niin olisipa niiden täytössä sihteeriapua kuten ennen vanhaan. Kivaa tietysti olisi, jos ne sitten vielä joku lukisi ja niiden perusteella tehtäisiin päätöksiä.
Upeaa myös olisi, jos niissä lukemattomissa kokouksissa olisi käsitelty ja päätetty tärkeistä asioista. Olihan niissä monissa istunut toistakymmentä päätöksentekokykyistä kallispalkkaista henkilöä. Uskon vakaasti, että tällainen tilanne on yksi keskeinen syy huolestuttavaan kuvaan Suomen tieteen tilasta ja tasosta useilla aloilla.
Tutkijaa on vaikeaa johtaa
Kuka tätä orkesteria oikein johtaa? Ilmeisesti poliitikot ja hallintoihmiset, jotka haluavat organisoida tieteellistä tutkimusta tietämättä, mitä se oikein on ja mitä siinä menestyminen vaatii. Vähän niin kuin pappi pantaisiin johtamaan armeijaa.
Tieteellinen tutkimus ei ole tilastojen pitämistä ja niiden kokoamista tai haastattelulomakkeiden keräämistä. Tieteellisen tutkimukseen olennainen piirre on uuden etsiminen ja löytäminen. Se on syytä pitää erillään kartoituksesta.
Monen huippuyliopiston maine pohjautuu vahvasti keksinnöllisyyteen ja lahjakkaisiin yksilöihin. Tiede on aika lähellä taidetta. Yhtä vaikeaa kuin on määrätä taiteilijaa maalaamaan vain sinisellä, on määrätä tutkija huippututkijaksi. Sellaiset vain syntyvät eri tavoin lahjakkaista yksilöistä. He vetävät valovoimallaan muitakin tutkijoita parempiin suorituksiin, ja heitä on yliopiston syytä kaikin puolin tukea työssään. Tutkijayhteisöjä ei voi juurikaan ohjata ’top-down’, vaan todellinen yhteistyö ja menestys syntyvät aivan vastakkaisesta suunnasta.
Haluamme kiivaasti EU-rahoituksesta suurempaa pottia. Tämä on toki tavoittelemisen arvoista, mutta EU-yhteistyö ei välttämättä paranna tutkimuksen tasoa. Ohjelmat ovat olleet pääsääntöisesti kontrahtimuotoisia, eli jo viisi vuotta aiemmin on täytynyt tietää, minkälainen ‘milestone’ ja ‘deliverables’ milloinkin saavutetaan. Tällainen tutkimus ei useinkaan ole lähtökohdiltaan mitään maata järisyttävää ja uutta luovaa, siis sellaista johon tutkijakollegat näkisivät suurta tarvetta viitata.
Tarvitaan rahaa ja työrauhaa
Tutkimuksen ja tuotekehityksen osuus on huolestuttavasti pienentynyt viime vuosina ja todellinen rahoitusosuus uutta luovaan perustutkimukseen on siitä mitättömän pieni. Kaiken kukkuraksi lähimmät kilpailijamme Ruotsi ja Tanska ovat suhahtaneet ohitsemme. Jos todella aiomme huipulle, rahoituksen määrää on pakko nostaa ja käyttää se viisaasti todelliseen tekemiseen. Nyt esitetty neljän prosentin tavoite on hyvä alku.
Tutkijan ura on saatava aidosti houkuttelevaksi vaihtoehdoksi. Sekin on rahasta kiinni. Jos nuori vastavalmistunut lääkäri, ekonomi tai insinööri saa samaa palkkaa muilla sektoreilla kuin professori yliopistossa uransa huipulla, niin täytyy intohimoisesti tutkimusta rakastaa, jos tieteen valitsee.
Rahoituksen ohella tutkijoille on syytä antaa työrauha. Eksponentiaalisesti lisääntyvä byrokratia, jatkuvat organisaatiouudistukset ja evaluoimiset eivät kuuluu huippututkimuksen menestystekijöihin. Se, kuinka ketterästi Turun yliopisto tässä viidakossa liikkuu, pystyy karsimaan näennäistekemisen ja houkuttelemaan tulevaisuuden menestyjiä, määrää yliopistomme tulevaisuuden.
Kirjoittaja on professori, akateemikko ja InFLAMES- lippulaivan johtaja.