Kertomukset kriisien aikakaudella: kulttuurisen muistin yhteiskunnallista merkitystä luotaamassa
Kulttuurinen muisti ja yhteiskunnan muutos on Turun yliopiston tiedekuntarajat ylittävä temaattinen kokonaisuus, joka painottaa muistamisen kulttuurista ulottuvuutta ja sen kytköksiä yhteiskunnallisen muutoksen prosesseihin. Kulttuurisen muistin tutkimusta ei ole minkään muun suomalaisen yliopiston strategiassa, ja sen tuominen yhteen yhteiskunnan muutoksen tutkimuksen kanssa tekee siitä myös kansainvälisesti ainutlaatuisen temaattisen kokonaisuuden.
Kulttuurinen muisti viittaa tapoihin, joilla yhteisöinä rakennamme suhdettamme menneisyyteen, kun toimimme nykyhetkessä ja suuntaudumme tulevaan. Se, että muistaminen on yhteisön nykyhetkessä tapahtuvaa toimintaa, on noussut voimakkaasti esille nyt, kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on synnyttänyt tarpeen arvioida uudelleen menneiden vuosikymmenten Venäjä-suhdettamme. Samalla sota on nostanut pintaan vanhat sotatraumat ja muun muassa oman sukupolveni kokeman kylmän sodan aikaisen ydinsodan pelon. Tässä ajassa on poikkeuksellisen selvää, miten menneisyyden uudelleenarviointi muovaa poliittista mielikuvitusta ja luo edellytyksiä yhteiskunnalliselle muutokselle.
Temaattisen kokonaisuutemme painopistealueita ovat kokemuksen, kertomuksen ja muistin kytkökset, kulttuurinen terveys ja hyvinvointi, taiteiden ja populaarikulttuurin tavat rakentaa ja haastaa kulttuurista muistia, kasvatuksen, koulutuksen, median ja politiikan tavat muovata yhteiskunnallisia merkityksiä, muistamisen ja yhteiskunnallisten muutosprosessien suhde eriarvoisuuden ja monikulttuurisuuden kysymyksiin, kulttuuriset myytit ja identiteetit, luonnontieteisiin pohjautuva kulttuurien tai kansallisuuskäsitysten uudelleenarviointi sekä digitaalinen kulttuuriperintö. Tässä kirjoituksessa pohdin useita näitä painopistealueita läpileikkaavaa kysymystä kulttuuristen kertomusten merkityksestä nykyisessä globaalien kriisien leimaamassa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Avaan tästä näkökulmasta sitä, miksi kulttuurisen muistin yhteiskunnallisen merkityksen tutkimus on monin tavoin ajankohtaista.
Venäjän hyökkäyssodan taustalla vaikuttavat kertomukset
Yhteiskunnallinen todellisuus on aina kerronnallisesti välittynyttä, mutta tänä aikana kulttuuristen kertomusten merkitys korostuu erityisesti. Kertomukset paitsi muovaavat jaettua todellisuutta myös toimivat mielipiteenmuokkauksen aseena tavalla, joka eristää yhteisöjä toisistaan erillisiin rinnakkaistodellisuuksiin.
Esimerkiksi ymmärtääksemme, miten Venäjä yrittää oikeuttaa kansalaisilleen hyökkäyssotaa Ukrainaan, on tärkeää tarkastella, millaista kerronnallisesti rakennettua todellisuuskuvaa ja kansallista identiteettiä venäläinen valtionmedia on tuottanut ja ylläpitänyt vuosikausia. Olennainen osa sitä kerronnallisesti välittynyttä todellisuutta, jossa venäläiset elävät, on tietynlainen kulttuurinen muisti, historiakäsitys, kertomus menneisyydestä ja sen merkityksestä nykypäivässä. Putin on vähä vähältä rakentanut kertomusta Venäjästä lännen uhkaamana suurvaltana, joka on ajettu ahtaalle ja jonka on nyt aika korjata kärsimänsä historialliset vääryydet. Tällaista kertomusta ajaa eteenpäin nostalgisoiva historiallinen mielikuvitus, joka sisältää ongelmallisia historiantulkintoja ja jonka moottorina toimii ajatus menneen suuruuden palauttamisesta. Siinä on tiettyjä yhtymäkohtia (mutta myös tärkeitä eroja) muiden populistijohtajien rakentamiin nationalistisiin kertomuksiin, kuten Donald Trumpin haikailuun Yhdysvaltojen paluusta menneisiin suuruuden aikoihin (”Make America Great Again”).
Venäläinen valtionmedia on rakentanut vaihtoehtoista todellisuutta niin systemaattisesti, että tuon kuplan sisällä eläviin voi olla vaikeaa saada keskusteluyhteyttä. Kun elää eri todellisuudessa, sota muuttuu rauhanoperaatioksi, sanojen merkitykset kääntyvät päälaelleen, ja kommunikaatio käy mahdottomaksi tai vähintään vaikeaksi. Kuitenkin on tärkeää ymmärtää sitä merkitysmaailmaa, jossa toiset elävät, jotta rakentuisi edellytyksiä dialogille ja rauhalle. Ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä. Temaattinen kokonaisuutemme pyrkii luomaan edellytyksiä tällaiselle dialogille muun muassa järjestämällä yhteistyössä SELMA-tutkimuskeskuksen kanssa tämän kuun lopulla seminaarin, jossa pohdimme kertomuksilla käytävää sodankäyntiä ja kertomusten roolia kulttuurisen muistin ja identiteetin rakentamisen välineenä, erityisesti Ukrainan sodan kontekstissa.
Pandemia, ympäristötuho ja sotaretoriikka
Myös muissa aikamme suurissa globaaleissa kriiseissä, kuten pandemiassa ja ympäristökriisissä, keskeisessä roolissa ovat keskenään kilpailevat kertomukset. Molemmissa näistä kriiseistä käytetään toistuvasti sotaretoriikkaa: puhutaan taistelusta koronavirusta ja ympäristötuhoa vastaan. Näitä kriisejä on kuitenkin hankalaa sovittaa sotaisan sankarikertomuksen muottiin, monista eri syistä.
Kertomuksissa on tyypillisesti inhimillinen toimija, joka taistelee ulkoapäin tulevaa uhkaa vastaan ja ratkaisee kriisin. Ympäristötuhossa ihminen on kuitenkin paitsi mahdollinen sankari myös ja ennen kaikkea vihollinen, tuhon aiheuttaja. Kriisi ei noudata selkeää draaman kaarta, joka etenee alusta keskikohdan kautta loppuun ja jossa yksilön sankariteot ratkaisevat ongelman. Se on globaali haaste, joka vaatii pikemminkin pienin askelin tapahtuvaa yhteistyötä ja kollektiivista elämäntapojen muutosta. Esimerkiksi ilmastonmuutos ja lajikato ovat ilmiöitä, jotka ylittävät yksilön kokemuksellisen mittakaavan. Monia luonnon prosesseja ei voi havaita omassa arjessa, eivätkä ne siksi sovi kokemuksellisuutta painottavaan kertomuksen muottiin. Siksi onkin tärkeää pohtia myös sitä, mikä ylittää kertomusten rajat: sitä mitä ei voi tarinallistaa tai minkä tarinallistaminen on vaikeaa. On tarpeen tutkia hankauspintoja todellisuuden monimutkaisuuden ja ihmisiä puhuttelevien, kulttuurisesti hallitsevien tarinamallien välillä.
Pandemiaa on vielä voimakkaammin tarinallistettu sotakertomukseksi, vaikka vihollisen rooliin asetettu koronavirus ei ole ihmisen kaltainen intentionaalinen toimija, joka tekisi sotasuunnitelmia ja pyrkisi tuhoamaan ihmisen. Sotatarina on ongelmallinen myös siksi, että se asemoi potilaat voittajiksi ja häviäjiksi. Paraneminen sairauksista – kuten koronasta tai syövästä – ei riipu psyykkisistä ominaisuuksista: väärä asenne ei aiheuta sairastumista eikä oikea asenne pelasta, vaikka usein terveydestä puhutaan nykyään kuin pelistä, jota oikein pelaamalla voi varmistaa voiton.
Rakastamme sankaritarinoita, mutta sairastumista ja paranemista on ongelmallista pakottaa sankaritarinan muottiin. Sankaruus sopii paremmin todellisen sodan kontekstiin, mutta sodassakin kuolema ja selviytyminen ovat sattumanvaraisempia kuin moni haluaa ajatella.
Suomalaisten kulttuurinen mielikuvitus korostaa sisua, yksin pärjäämistä ja näiden ympärille rakentuvia sankaritarinoita, mutta tässä epävarmassa ajassa olisi myös suuri tarve kertomuksille, jotka auttavat kestämään jatkuvaa epävarmuutta.
Tarinoiden rajat, kerronnallinen toimijuus ja kriittinen kertomustietoisuus
Suomen Akatemian konsortiohankkeessa ”Välineelliset kertomukset: aikalaiskriittinen kertomusteoria ja tarinankerronnan rajat” (2018-2022) olemme tutkineet ongelmallisia kertomusten käyttötapoja mediassa ja yhteiskunnassa. Kertomusmuodolla on yhä suurempi rooli journalismissa ja sosiaalisessa mediassa, ja sen varjopuolena voi olla se, että yksilöiden kokemus saa liikaa painoarvoa sellaisten monimutkaisten ilmiöiden kustannuksella, joita on vaikeaa tarinallistaa. Kuitenkin sen sijaan, että pyrkisimme eroon tarinoista tai kulttuurisesta muistista, on mielekkäämpää tiedostaa, että väistämättä kerronnallistamme todellisuutta, ja pohtia, millaisia tarinamalleja meille on periytynyt osana historiallista traditiota. Vain tulemalla näistä merkityksenannonmalleista tietoisiksi voimme kyseenalaistaa niitä ja etsiä vaihtoehtoisia tapoja jäsentää asioita.
Akatemiahankkeessamme tutkimme kirjallisuuden voimaa käsitellä kriittisesti hallitsevia tarinamalleja ja vahvistaa kerronnallista toimijuutta, jolla tarkoitamme kykyämme navigoida kerronnallisissa ympäristöissämme ja suhtautua hallitseviin kertomusmalleihin kriittisesti ja luovasti. Kerronnallisen toimijuuden yksi keskeinen ulottuvuus on kerronnallinen tietoisuus – kyky tiedostaa, millaisten kertomusten varassa jäsennämme maailmaa ja millaisia vahvuuksia ja rajoituksia niillä on. Kertomukset voivat laajentaa tai supistaa mahdollisen tajuamme – se tajua, miten asiat voisivat olla toisin.
Lukupiiritutkimuksessa olemme tarkastelleet, miten lukupiirit voivat vahvistaa osallistujien kerronnallista toimijuutta. Kirjallisuus voi tehdä näkyväksi hallitsevia kertomusmalleja ja tarjota niille vaihtoehtoja. Itse olen viime aikoina paitsi tutkinut tätä kirjallisuuden kykyä myös pohtinut sitä sanataiteen keinoin. Kesäkuun alussa ilmestyvässä romaanissani Elotulet (WSOY, 2022) tutkin kaunokirjallisuuden keinoin erilaisia tapoja kerronnallistaa sairauksia, kuten syöpää ja pandemiaa, sekä diagnoosin saamiseen liittyvää hädän ja suistumisen kokemusta, jota leimaa kaiken keskellä oleminen ja kerronnallisen jatkuvuuden hajoaminen.
Näen sekä tieteen että taiteen todellisuuden tutkimisen muotoina, joilla on käytössään erilaiset keinot ja jotka voivat täydentää toisiaan. Molemmat osallistuvat kulttuurisen muistin rakentamiseen ja haastamiseen ja samalla keskusteluun yhteiskunnallisesta muutoksesta – sen kuvitteluun, miten asiat voisivat olla toisin. Myös kertomusten, kokemusten ja kulttuurisen muistin kytkösten tutkimukseen keskittyvän SELMA-tutkimuskeskuksen tavoitteena on ollut alusta asti edistää tieteen ja taiteen vuoropuhelua, ja Turun yliopisto on tehnyt uraauurtavaa työtä tällä saralla muun muassa luovan kirjoittamisen ohjelmallaan ja erilaisilla tiedettä ja taidetta yhdistävillä tapahtumillaan, kuten Aboagora-tapahtumalla. Tätä perinnettä jatkaa ja vahvistaa myös Kulttuurisen muistin ja yhteiskunnan muutoksen temaattinen kokonaisuus, joka muun muassa järjesti SELMA-keskuksen kanssa joulukuussa Seili-aiheisen tiedettä ja taidetta yhdistävän tapahtuman.
Tässä ajassa on tarvetta kulttuurisille kertomuksille, jotka auttavat käsittelemään keskeneräisyyden, ratkeamattomuuden ja monimutkaisuuden kokemuksia. Kulttuurisen muistin ja yhteiskunnan muutoksen temaattinen kokonaisuus pyrkii omalta osaltaan tarjoamaan uusia näkökulmia niiden monisyisten kerronnallisesti välittyneiden prosessien hahmottamiseen, jotka liittävät toisiinsa menneen, nykyisen ja tulevan, ja se voi siten auttaa meitä kuvittelemaan erilaisia reittejä vaihtoehtoisiin tulevaisuuksiin. Kutsumme kaikki tästä temaattisesta yhteistyöstä kiinnostuneet mukaan toimintaamme – mukaan pohtimaan ja rakentamaan reittejä menneisyydestä nykyhetken kautta kohti rauhan ja oikeudenmukaisuuden leimaamaa kestävää tulevaisuutta.
Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen professori. Hän toimii Turun yliopiston temaattisen kokonaisuuden Kulttuurinen muisti ja yhteiskunnan muutos johtoryhmän puheenjohtajana. Hän johtaa myös tutkimuskeskusta SELMA: Centre for the Study of Storytelling, Experientiality and Memory sekä Suomen Akatemian hanketta, joka on osa konsortiota “Välineelliset kertomukset: aikalaiskriittinen kertomusteoria ja tarinankerronnan rajat”.
(Kirjoittajan kuva: Maria Grönroos)