Yliopistopedagoginen näkökulma tekoälyyn
Mediassa ja somessa kuohuu: tekoäly mullistaa opetuksen! Opiskelijat voivat laittaa tekoälyn tekemään tehtävänsä ja opettaja ei voi tietää, kuka vastaukset on luonut. Kysymyksiä singahtelee: pakottaako tekoäly yliopistojen opettajat muuttamaan arviointimenetelmänsä takaisin suullisiin tentteihin tai valvotussa tilassa kirjoitettaviin esseisiin? Tarvitaanko opettajaa edes enää mihinkään, kun tekoäly tuottaa sekä kysymyksiä että vastauksia? Koko opettajan työnkuva näyttäisi (taas kerran) olevan uhattuna.
Yliopistopedagogiikan koulutuksissa sen sijaan on rauhallista. Tekoäly vilahtelee opettajien puheissa, mutta opettajat eivät tunnu erityisen hermostuneilta tilanteesta. Ennemminkin heistä huokuu varmuus. Eikö tekoäly sittenkään vaikuta opetukseen?
Huolena osaamisen kehittyminen
Tietokoneen ja Internetin tulo mullistivat aikoinaan tietokäsitystämme. Silloin kysyimme: Mihin ihmisen oppimista enää tarvitaan, kun kone tietää paremmin? Mihin opettajaa tarvitaan, kun voidaan kysyä Googlelta? Tarvitaanko enää edes kirjoja tai yhtenäisiä teoksia, kun kaikki vastaukset löytyvät verkosta? Historia on kuitenkin osoittanut, että tarve oppimiselle, opetukselle, osaamiselle ja asiantuntijoiden kokonaisnäkemyksille on näiden myötä vain kasvanut.
Huolen kohteena tekoälyn tulossa ei tarkemmin ajatellen olekaan pinnallisesti usein mainittu ”tiedollinen osaaminen”, vaan ymmärryksen ja asiantuntijuuden kehittyminen. Pelko siitä, että oppija ei saavuta tavoitteena olevaa osaamista, tai mielellään kehity vielä osaavammaksi kuin opettajansa, ei ole uusi. Jo Snellman oli huolissaan yliopiston ”koulumaistumisesta”, tarkoittaen sillä aiemman tiedon toistamisen ideaa.
Kohti oppimislähtöisyyttä
Korkeakouluopetuksen julkilausuttuna tavoitteena on lähivuosikymmeninä ollut siirtymä sisältölähtöisyydestä (opettajakeskeisyydestä) oppimislähtöisyyteen (opiskelijakeskeisyyteen). Tällä tarkoitetaan, että opetustyön ei tule keskittyä vain sisältötiedon välittämiseen opiskelijoille, vaan opiskelijan aiempi tietämys, oppimistaidot, motivaatio ja oppimistilanne otetaan huomioon, kun pyritään tukemaan hänen oppimisprosessiaan kohti asiantuntijuutta.
Opetusmenetelmät ovat aina tiiviisti liitoksissa arviointitapoihimme. Ymmärrystä ja oppimista tavoitellessamme joitakin arviointimenetelmiä, kuten oikein-väärin -vastauksia on kritisoitu sillä perusteella, että ne eivät kehittäisi ymmärrystä. Tekstin tuottamisen on tähän asti nähty olevan varmempi tapa mitata ymmärtämistä. Vieraita opettajille eivät kuitenkaan ole tilanteet, joissa opiskelija tuottaa hyvän kirjallisen vastauksen, mutta käytännön tiedon soveltamistilanteessa ei osaakaan käyttää tietoaan, mikäli sellaista on syntynyt.
Vuorovaikutuksen tärkeys opetuksessa
Ongelmana pedagogiikassa ei nyt siis ole se, että jokin ylivoimaisen tehokas ja vaikuttava opetusmuoto olisi tekoälyn myötä yllättäen uhattuna, vaan ennemminkin se, että nyt käytössä olevat, osin jo ongelmallisiksi todetut opetus- ja arviointimuodot saattavat toimia vielä aiempaakin huonommin. Tällaisia ovat opetusmuodot, joissa opiskelijan ja opettajan/työelämän välille ei missään vaiheessa opintoja synny mahdollisuuksia aidolle kohtaamiselle ja opiskelijan mahdollisuudelle kasvaa osaksi tieteellistä yhteisöä ja tulevaa ammattikuntaa.
Jos opintojen aikana yksikään opettaja ei saa tilaisuutta vuorovaikuttaa aidosti opiskelijan kanssa ja arvioida hänen osaamistaan, menetämme erittäin tärkeän mahdollisuuden osaamisen kehittymisen arviointiin. Jos opiskelijalle ei synny tunnetta, että juuri hänen osaamisen kehittymisestään ollaan kiinnostuneita, tai että juuri hänen osaamisellaan on merkitystä työelämän ja yhteiskunnan kehittymiselle, hänen motivaationsa ja varmuutensa työskennellä näiden tavoitteiden suuntaisesti ei todennäköisesti ole kovin korkea.
Massoittuneen yliopiston ongelmat edelleen kertaantuvat nykyisten säästötoimenpiteiden johdosta, mikäli pedagogisten ratkaisujen avulla ei ohjata vähäisiä resursseja sen varmistamiseen, että jokaisen opiskelijan opintopolku sisältää riittävää ja laadukasta vuorovaikutusta opettajan, kanssaopiskelijoiden ja työelämän kanssa, unohtamatta tietysti muitakaan tukitoimia.
Tekoälyn edut opetukselle
Tekoälyn asettamien uhkakuvien katsominen toisesta suunnasta voisikin tarkoittaa positiivisessa mielessä sitä, että tekoäly tekee lopullisesti selvää tiedon kaatamisen ideasta opetuksessa. Mikäli näemme opetuksen pelkkänä faktojen lateluna ja oppimisen näiden faktojen toistamisena ilman henkilökohtaisen ymmärtämisen tavoitetta ja uuden tiedon luomisen ideaa, olemme ongelmissa tekoälyn kanssa. Jos taas ajattelemme opetusta asiantuntijuuden mallintamisena, eli miten opettaja lähtee ongelmaa purkamaan, ja oppimista yhteisen uuden tiedon rakenteluna ja tutkivana ongelmanratkaisuna eri toimijoiden kanssa, tekoäly voi olla hyvä apuväline uhan sijaan.
Oppimisessa on alueita, alakohtaisesti enemmän tai vähemmän, joissa ns. ulkoa opettelukin/laaja sisältöalueeseen tutustuminen on tarpeen. Tällaisiin voi hyvin kehittää tarpeeseen sopivia tekoälyavusteisia oppimismuotoja. Tekoäly voi myös auttaa paikantamaan omaa osaamista, kuten opetuskin. Opettajan aika kannattaa käyttää keskusteluun, uusien ideoiden synnyttämiseen ja yhteisesti jaetun ymmärryksen kehittämiseen.
Kirjoittaja on korkeakoulupedagogiikan professori ja Turun yliopiston yliopistopedagogiikan UTUPEDA-keskuksen johtaja.