Mustavalkoinen kuva, jossa neljä aikuista seisoo laivan edessä. Yksi pitää sylissään vauvaa ja toinen käsissään Suomen ja Yhdysvaltojen lippuja.

Digitoidut aineistot ovat historioitsijalle lahja – jätämmekö vastaavan lahjan tuleville sukupolville?

Jos Kansalliskirjasto Helsingin keskustassa palaisi huomenna, kulttuuriperinnön tuhot olisivat mittaamattomat. Silti kirjaston digitaaliset palvelut jatkaisivat toimintaansa. Kuka tahansa pystyisi edelleen verkon kautta lukemaan ja käyttämään Kansalliskirjaston miljoonia digitaalisia sivuja Suomessa julkaistuja sanoma- ja aikakauslehtiä sekä muita aineistoja.

Näitä digitoituja aineistoja hyödyntävät monet historian- ja muiden alojen tutkijat. Teemme esimerkiksi Kansalliskirjaston kanssa tutkimusta suomalaisten Pohjois-Amerikan siirtolaisten sanomalehdistä Koneen säätiön rahoittamassa tutkimusprojektissa. Hankkeen nimi on Kuvitellut kotimaat, ja sen myötä on jo digitoitu ja julkaistu noin 300 000 sivua amerikansuomalaisia julkaisuja.

Julkaisut ovat erilaisia sanoma- ja aikakauslehtiä sekä vuotuisjulkaisuja, kuten joululehtiä. Nimikkeitä kertyi muutama sata. Lehdet ovat Kansalliskirjaston verkkopalvelussa avoimesti luettavissa vuosilta 1876–1923, mihin aikahaarukkaan myös tutkimushankkeemme keskittyy.

Pohjois-Amerikan suomalaissiirtolaisten digitoidut lehdet kertovat elämästä kahden maan välissä

Tutkimme, kuinka suomalaissiirtolaisten lehdissä tulivat esiin sekä uusi että vanha kotimaa. Ensimmäisen polven siirtolaiset yrittivät lehdistön avulla elää molemmissa maissa: oli tärkeä tietää uuden maan, eli lähinnä Yhdysvaltojen, uusimmat asiat, mutta samalla siirtolaiset halusivat päivityksiä Suomen tilanteesta. Toimittajat Atlantin takana leikkasivat suomalaisista lehdistä sopivia tekstejä ja julkaisivat ne uudelleen.

Tieto Suomen asioista oli olennaista mahdollisen paluumuuton kannalta. Moni siirtolainen suunnitteli palaavansa, mutta osalla kotimatka vaihtui myöhemmin vanhan kotimaan muisteluksi. Hyödynnämme ja samalla jatkamme Turun yliopistossa pitkään tehtyä siirtolaisuuden historian tutkimusta, kuten yliopiston entisen rehtorin Keijo Virtasen tutkimustyötä paluumuutosta.

Digitaalisuus tarkoittaa hankkeessamme paitsi aiempaan nähden paljon suurempia, digitoituja tutkimusaineistoja myös uudenlaisia digitaalisia tutkimusmenetelmiä. Niitä edustaa digitaalinen kielentutkimus, joka tarjoaa tietokoneavusteisia työkaluja vaikkapa nimentunnistukseen laajasta tekstimassasta. Tunnistuskohteita voivat olla esimerkiksi paikkakunnat, ihmiset ja lehtien nimet. Lisähaasteita tarjoaa siirtolaisten kehittämä uusi yhdistelmäkieli, Finglish tai fingliska, amerikansuomi. Siinä kaaraan vaihdettiin taijereita. Automobiili kun oli myös suomalaisille uusi ja innostava teknologia 1900-luvun alkupuolen Amerikassa.

Digitointi todennäköisesti pelastaa siirtolaisten lehdet unohdukselta. Kuka tahansa voi sanahaulla etsiä lehdistä Amerikkaan hävinneitä sukulaisia. Aika näyttää, mitä kaikkea niistä uutetaan esiin.

Digitaalinen tutkimusaineisto on lahja menneisyydestä

Joulun jälkitunnelmissa tulee mieleen, että nämä vanhat, nyttemmin digitoidut lehdet ovat eräänlainen meille annettu lahja. Voimme analysoida aineistoa, jota ei olisi säilynyt ilman monien henkilöiden ahkerointia kulttuuriperinnön hyväksi. Kaikkea ei saatu talteen, mutta kuitenkin paljon. Pääosa tallennustyöstä tapahtui jo vuosikymmeniä sitten ja ihan ilman nykyistä vaurautta tai edes tietokoneita. Digitointi on ketjun viimeisin lenkki, ja ikään kuin vintagelahja uusissa kääreissä.

Vastavuoroisuus kuuluu lahjan teoriaan (Marcel Mauss, 1923), ja tässä tapauksessa vastalahja kannattaa ojentaa ajassa eteenpäin. On syytä katsoa digi- tai tekoälypöhinää pitemmälle. Riittääkö päättävillä tahoilla perspektiiviä ja arkistoilla sekä kirjastoilla resursseja tallentaa ja säilyttää aineistoja tulevaisuuden tutkijoita varten? Kuten esimerkistä yltä nähdään, merkilliset aineistot voivat osoittautua arvokkaiksi tulevaisuudessa. Nyt tallennushaaste koskee enemmän digitaalista perintöämme.

Alussa viittaamiini selvärajaisiin katastrofeihin, kuten tulipaloihin, onneksi varaudutaan. Jos kuitenkin nykyisyyden digitaalinen arkistointi jää puolitiehen, monia sähköisiä aineistoja uhkaa hidas tuhoutuminen. Toistaiseksi on tuskin selvää, millaisen tutkimusaineiston verkottuneesta ajasta me jätämme lahjaksi sadan vuoden päähän.

Petri Paju lähikuvassa.

Petri Paju
Kirjoittaja on Turun yliopiston teknologian kulttuurihistorian dosentti ja konetekniikan sekä kulttuurihistorian erikoistutkija.

Kirjoitus on julkaistu osana Turun yliopiston Aurora-lehteä.

> Lue lisää Kuvitellut kotimaat -tutkimushankkeesta

Pääkuva: Amerikansuomalaisia on saapunut satamaan Helsingissä 20.12.1929. Kuvan tietojen mukaan höyrylaiva eli S/S Estonia toi Yhdysvalloista ja Kanadasta Suomeen lähes sata amerikansuomalaista. Heistä kuusi oli Kanadasta. Kuvaaja: Hugo Sundström. Kuvalähde: Journalistinen kuva-arkisto, Hufvudstadsbladet. Museovirasto.

Categories: Tutkimus

3 vastausta artikkeliin “Digitoidut aineistot ovat historioitsijalle lahja – jätämmekö vastaavan lahjan tuleville sukupolville?”

  1. Huoltovarmuuskeskus julkaisi joulukuussa 2024 raportin ”Kulttuurialan huoltovarmuus” (ISBN 978-952-7470-30-5).
    Raportissa ei mainittu sanallakaan kulttuuriperinnön digitoinnista.

    Kulttuurialakaan ei ole valmis lobbaamaan kulttuuriperinnön digitoinnin puolesta, koska pelkäävät että se olisi sitten pois taiteilijoiden, teattereiden ja muusikoiden tuista ja apurahoista. Rahat menisivät digitointityöhön eikä taiteilijoiden elättämiseen.
    Edes lehtitalot eivät ole kiinnostuneita omien vanhojen lehtiensä digitoinnista. Kuitenkin lehtitalot vähän väliä vaativat yhteiskunnalta medialle rahallista tukea. Samaan aikaan myös peräänkuuluttavat vastuullista journalismia. Nämä ”vastuulliset lehtitalot” kuitenkin ovat laiminlyöneet omia arkistojaan: vanhojen lehtikuvien negatiiveja ja vedoksia on tuhottu, vanhoja vuosikertoja on kadonnut omista arkistoista, sähköisen aikakauden digitaalisia lehtivalokuvien tiedostoja on kadonnut bittiavaruuteen.

    Meillä Suomessa kyllä jaellaan kaikenlaista tukea kirjojen, elokuvien ja taidemaalausten tekemiseen, mutta arkistojen digitointeihin rahaa ei vaan tahdo löytyä. Yhden elokuvan puolen miljoonan euron tuella esimerkiksi digitoitaisiin kymmeniätuhansia vanhoja valokuvia kaikkien käytettäväksi.

  2. Kiitos Petri kivasta blogitekstistä. Kommenttina nykyisen digitaalisen sisällön tallentamiseen haluan kertoa, että Kansalliskirjasto kyllä tallentaa sähköiset julkaisut e-kirjoista raportteihin ja opinnäytteisiin sekä myös vuosittain suomalaisen internetin ja teemoittain somesisältöjä. Nämä ovat tekijänoikeuslain rajoitusten vuoksi käytössä vain vapaakappalekirjastojen sisällä. Lisätietoja verkkotallennuksesta: https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/vapaakappalepalvelut/verkkoaineistot/suomalainen-verkkoarkisto

    • Nämä Kansalliskirjaston verkkosisältöjen teemakeräykset on vähän sinnepäin keräyksiä. Teemakeräykset voisi rinnastaa siihen että Kansalliskirjasto ei keräisi kaikkia sanomalehtiä vaan pelkkiä lehtileikkeitä sanomalehdistä.
      Kansallinen Verkkoarkisto meinaa jäädä lehtileikekokoelmaksi verrattuna amerikkalaisen Internet Archiven kokoelmaan.
      Internet Archiveen voi kuka vaan klikata ja sivu tallentuu. Kansalliskirjaston verkkoarkiston kohdalla joutuu toivoa että tulisi joku teemakeräys joskus joka tallentaisi sivun ja siihen mennessä sivu on jo saattanut poistua verkosta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *