Nykyinen ympäristölainsäädäntö on osallisena luontokadossa
- Luontokadolla ja ilmastonmuutoksella tulisi olla selvästi nykyistä merkittävämpi asema alueidenkäytön suunnitteluun liittyvässä lainsäädännössä.
- Luontoa suojellaan pistemäisesti, vaikka luontokadon ehkäisemisen tulisi näkyä kattavasti ympäristönkäytön lakisääteisessä ohjausjärjestelmässä.
- Tilanne voitaisiin muuttaa osana vireillä olevaa alueidenkäytön lainsäädännön uudistusta – tämä on mahdollisuus, jota ei tulisi hukata.
Maailman ja Suomen luonnon tila jatkaa heikkenemistään, ja syy on ihmisen toiminnassa. Maankäyttömme pirstoo, hävittää ja heikentää elinympäristöjä. Lainsäädännön nojalla suojellaan luontoa pistemäisesti, mutta se ei riitä, sillä monimuotoisuuden säilyminen edellyttää myös ekologista kytkeytyvyyttä. Kytkeytyvyys näyttäytyy eri lajeille ja luontotyypeille erilaisena ja sillä on monia eri mittakaavoja.
Tämänkaltaisista biodiversiteetin säilymisen edellytyksiä on mahdollista oikeudellisesti hallita vain suunnitteluinstrumenteilla. Tällä hetkellä ainoa, kaikki ympäristönkäytön sektorit periaatteessa läpäisevä, oikeusvaikutteinen ja myös eri mittakaavoissa maankäyttöä käsittelevä suunnittelujärjestelmä on alueidenkäytön suunnittelu. Sillä on siksi merkittävä potentiaali luontokadon ehkäisemisessä.
Kaavoituksenkin vaikuttavuus luontokatoon on rajallinen
Kaavoja laaditaan yleensä aktiivisen maankäytön toteuttamiseksi, jolloin luonto lähtökohtaisesti kaavoituksenkin myötä vähenee. Monimuotoisuuteen liittyvät kysymykset ovat myös vain yksi rikka rokassa monien kaavoituksessa huomioon otettavien maankäyttöintressien joukossa. Tämän seurauksena nykykaavoituksessakin useimmiten suojataan lähinnä sellaista luontoa, joka jo nauttii jonkinasteista suojaa muun lainsäädännön nojalla. Poikkeuksiakin toki on, ja esimerkiksi valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet edellyttävät edistämään monimuotoisuuden kannalta arvokkaiden alueiden ja ekologisten yhteyksien säilymistä kaavoituksessa.
Toisaalta myös alueidenkäytön suunnittelun vaikutus ympäristönkäyttöön on oikeudellisesti monin tavoin rajoittunut. Se vaikuttaa ympäristönkäytön sektorilainsäädännön soveltamisessa vaihtelevin tavoin, ja kaupunkialueiden ulkopuolella yleispiirteinen kaavoitus ei ole sisällöllisesti alueellisesti kattavaa ja se on oikeusvaikutuksiltaan väljää.
Ympäristön käytön sääntely pilaantumisen ehkäisyn, ilmastonmuutoksen tai luontokadon nimissä mielletään edelleen oikeudellisesti omistajan lähtökohtaista käyttövapautta rajoittavaksi sääntelyksi. Tällaisessa asetelmassa ympäristön käyttöä ei tarvitse perustella, sen rajoitukset kyllä. Ympäristöoikeudellisen sääntelyn rooli ympäristön hyväksikäytön mahdollistajana onkin yksi kestävyysmurrosta koskevan ympäristöoikeudellisen keskustelun teemoista. Ympäristöä suojelevaksi mielletty ympäristölainsäädäntö on lopulta osallinen ympäristön tilan heikentämisessä.
Tiedon lisääntyessä sääntelyn ja sen tulkintojen tulisi muuttua. Luontokadolla ja ilmastonmuutoksella ei ole sellaista asemaa ja merkitystä esimerkiksi kaavoituksen lainsäädännössä kuin ne tieteellisen tiedon valossa ansaitsisivat. Paraikaa vireillä oleva alueidenkäytön lainsäädännön uudistus olisi mahdollisuus muuttaa tilannetta. Sitä ei oikeastaan voitaisi enää hukata, kun huomioidaan alueiden käytön suunnittelun pitkät aikajänteet ja polkuriippuvuus. Viime kädessä esimerkiksi luontokadon ehkäisemisen tulisi läpäistä kattavasti ja vaikuttavasti koko ympäristönkäytön lakisääteinen ohjausjärjestelmä, jotta tavoite olisi mahdollista saavuttaa.
Kansalliset toimenpiteet ja EU-sitoumukset ovat törmäyskurssilla
Suomi on erityisesti Euroopan unionin jäsenenä sitoutunut kunnianhimoisiin tavoitteisiin niin luontokadon kuin ilmastonmuutoksenkin ehkäisemiseksi. Olemme sitoutuneet muun muassa EU:n biodiversiteettistrategian tavoitteeseen saattaa biodiversiteetin kehitys myönteiseksi vuoteen 2030 mennessä.
Nykysääntelyn riittävyydelle hyvä mittari on luonnon monimuotoisuuden kehitys, joka jatkaa heikkenemistään. Tästä ja sitoumuksistamme huolimatta myös politiikassa otetaan tällä hetkellä askelia päinvastaiseen suuntaan.
EU-jäsenyys tekee ilmastonmuutosta ja luontokatoa kiihdyttävän toiminnan ulkoiskustannuksista näkyviä. Vastikään voimaan tullut ennallistamisasetus myös velvoittaa Suomen toteuttamaan toimivia ennallistamistoimia, jotka kattavat vähintään 20 prosenttia EU:n maa- ja merialueista vuoteen 2030 mennessä ja kaikki ennallistamisen tarpeessa olevat ekosysteemit vuoteen 2050 mennessä. Olevan säilyttäminen olisi myös ennallistamista taloudellisempaa. Silti näytämme lähinnä kiihdyttävän vauhtia, vaikka yhteentörmäys on ilmeinen.
Kirjoitus perustuu pääosin Suomalaisen Tiedeakatemian julkaisemaan tietokoosteeseen.
Kirjoittaja on Turun yliopistossa 1.1.2024 aloittanut ympäristöoikeuden apulaisprofessori, jonka tutkimukselliset kiinnostuksen kohteet liittyvät erityisesti luontokadon ja ilmastonmuutoksen hallintaan sekä oikeuden ja demokratian suhteisiin maankäytön suunnittelun kontekstissa.
Kirjoitus on julkaistu osana Turun yliopiston Aurora-lehteä.