KAVA-tiimi
Euroopan neuvoston ministerikomitea päätti 15. maaliskuuta 2022 pyytää Venäjää eroamaan Euroopan neuvostosta. Samana päivänä Venäjä pyysi eroa itse. Se, kumpi tuli ensin; erottaminen vai eropyyntö, ei tuskin ole tässä tilanteessa kovin merkityksellistä. Venäjä on joka tapauksessa tämän eron johdosta siirtynyt yhä kauemmas Euroopasta.
Eron syynä on tietenkin Venäjän 24. helmikuuta 2022 alkanut hyökkäys Ukrainaan, mutta täysin odottamaton seuraus tämä ei ole vaan Venäjä on tehnyt pesäeroa Euroopan neuvostoon ja sen säännösvaltaan jo paljon kauemmin. Valitettavasti tämä ero voi heijastella vastaavanlaista kehitystä muissakin neuvoston jäsenmaissa, ja sen vuoksi on mielestäni tärkeää katsoa taaksepäin, jotta hälytysmerkkeihin voitaisiin kenties tulevaisuudessa herätä aiemmin.
Venäjä liittyi Euroopan neuvoston jäseneksi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 1996, jolloin Venäjän politiikka nojasi muutoinkin vahvasti Eurooppaa kohti – irti kylmän sodan aikakaudesta. Euroopan neuvosto hyväksyi Venäjän jäsenekseen liberaalisella ajatuksella, että integraatio ja yhteistyö on parempi kuin vastakkainasettelu, vaikka punninnassa oli myös huoli Venäjän oikeuskulttuurin ohuudesta. Samalla kun Venäjästä tuli osa Euroopan neuvostoa se ratifioi Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) ja vuonna 1998 antautui ensimmäistä kertaa historiassaan ulkomaisen kansainvälisen tuomioistuimen toimivallan alaisuuteen. Venäjän kansalaisille avautui näin ollen suora reitti valitusten tekemiseen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (EIT).
Venäjä on siis ollut osa Euroopan neuvostoa noin 25 vuoden ajan ja on myös sanottava, että tänä aikana ihmisoikeuksien kunnioittaminen sekä käytännöt ihmisoikeuksien edistämiseksi venäläisessä yhteiskunnassa ovat kehittyneet merkittävästi. EIT on antanut vuosien varrella Venäjää kohtaan lukuisia langettavia tuomioita, joista suurin osa on pantu myös täytäntöön, jotka ovat olleet merkittävässä roolissa maan ihmisoikeuskehityksessä.
On kuitenkin huomattava, että Venäjälle kansainvälisten sopimusten tai ulkomaisen tuomioistuimen tuomioiden hyväksyminen ja niiden noudattaminen ei ole koskaan ollut aivan niin yksiselitteistä. Paitsi, että Venäjällä on lähtökohtaisesti suhtauduttu kansainväliseen oikeuteen ja sen instituutioihin kritiikillä, niin periaate kansallisen oikeuden etusijasta on valettu myös maan perustuslakiin. Venäjän perustuslain 15 §:n mukaan kansainvälisten sopimusten, jotka eivät ole linjassa perustuslain kanssa, ei voida katsoa olevan voimassa olevaa oikeutta eivätkä ne näin ollen myöskään ole suoraan sovellettavissa.
Venäjän perustuslakituomioistuimen tehtävänä on arvioida taas perustuslain yhtenäisyyttä kansainvälisten sopimusten kanssa ja sen yhtenä tärkeimmistä tehtävistä on myös löytää – perustuslain asettamissa rajoissa – keinot EIT:n antamien ratkaisujen täytäntöönpanoon ja implementointiin. EIT:n ja perustuslakituomioistuimen toimivallat ovat siis osittain päällekkäisiä tai rinnakkaisia, sillä kummankin tehtävänä on tulkita kansallisen lain säädöksiä linjassa valtion ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa, mutta Venäjä ei ole koskaan antanut EIT:lle oikeusjärjestelmässään hierarkiassa ylempää tasoa.
Tämä kissanhännänveto hierarkiapyramidin ylimmästä paikasta on aiheuttanut ristiriitaisuuksia Euroopan neuvoston ja Venäjän välillä koko yhteisen taipaleen ajan, mutta varsinainen isompi selkkaus EIT:n ja perustuslakituomioistuimen välillä tapahtui EIT:n vuonna 2013 antaman Anchugov & Gladkov v. Venäjä –ratkaisun jälkimainingeissa. Tapauksessa kaksi venäläistä vankia olivat pyytäneet alun perin Venäjän perustuslakituomioistuinta tarkistamaan oliko perustuslain 32 §, jossa vangit menettävät vapausrangaistuksen yhteydessä myös äänestysoikeutensa, ristiriidassa perustuslaissa turvattujen perusoikeuksien kanssa. Perustuslakituomioistuin katsoi ratkaisussaan, ettei sillä ole toimivaltaa tutkia perustuslain sisäistä yhdenmukaisuutta.
Vangit veivätkin asian EIT:n ratkaistavaksi, jossa he vetosivat vaalivapausoikeuksiinsa (EIS 1.ptk 3 art.). EIT ei hyväksynyt valtion vastaväitteitä siitä, että Venäjän perustuslain säädös voisi olla etusijalla EIS:n pykälien kanssa. EIT katsoi, että valtio on sitoutunut turvaamaan kaikille alueellaan oleville ihmisille EIS:ssa määritellyt oikeudet ja vapaudet, eikä perustuslain säännös voi poistaa tätä velvollisuutta. Venäjän katsottiin näin ollen rikkoneen EIS:n säännöksiä.
Venäjän perustuslakituomioistuin antoi päätöksen kyseisen ratkaisun täytäntöönpanosta vuonna 2015 ja katsoi, että perustuslakiin on mahdotonta tehdä muutoksia ratkaisun johdosta, sillä säädökset äänestysoikeuden menetyksestä ovat osa Venäjän perustuslakia. Tuomion riittäväksi täytäntöönpanotoimenpiteeksi tuomioistuin katsoi rikoslain osittaisen lievennyksen sekä alempien tuomioistuinten opastamisen.
Täytäntöönpanon mahdottomuuteen perustuslakituomioistuin päätyi myös Venäjän saatua EIT:ltä langettavan tuomion tapauksessa OAO Neftyanaya Kompaniya Yukos v. Russia vuonna 2017. Tapauksessa valtion katsottiin rikkoneen konkurssiin menneen öljy-yhtiö Yukosin oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja valtio määrättiin maksamaan yhtiölle lähes 2 mrd. euron vahingonkorvaukset. Ratkaisu voidaan nähdä myös sinettinä sille, että Venäjän kannalta vahingollista tuomiota ei panna täytäntöön. Venäjä ei myöskään antanut ministerikomitealle selvitystä kyseisen ratkaisun täytäntöönpanosta.
Viimeisenä niittinä Venäjä tahtoi vuonna 2020 valaa tämän EIT:n ratkaisujen noudattamattomuusperiaatteen myös perustuslakinsa 79 §:ään, jonka mukaisesti ulkomaisten tuomioistuinten antamat tuomiot eivät olisi täytäntöönpantavissa, mikäli ne ovat ristiriidassa Venäjän perustuslain kanssa. Perusteinaan Venetsian komitealle annetussa lausunnossa Venäjä viittasi Anchugov-tapaukseen katsoen, että Venäjän perustuslain vankien äänestysoikeuden menettämispykälä 32 § oli voimassa ennen kuin Venäjä edes liittyi Euroopan neuvostoon. Kyseisen pykälän ristiriitaisuutta ei ollut silloin kyseenalaistettu, vaan kyseenalaistaminen tapahtui vasta EIT:n tulkittua EIS:ta eri tavoin, eikä Venäjän valtio ole näin ollen antanut hyväksyntäänsä EIT:n tekemälle tulkinnalle. Venäjä katsoi, että heidän täytyy suojautua, mikäli EIT tulisi vastaisuudessakin tekemään venäläisiä perustuslain suojaamia arvoja uhkaavia tulkintaratkaisuja. Samalla Venäjä kiisti lausunnossaan EIS:n pohjalla olevat ”Euroopan yhteiset arvot”, joiden määrittelyssä Venäjä ei myöskään ole ollut mukana.
Pelkästään tässä valossa Venäjä tuskin olisi siis säilynyt osana Euroopan neuvostoa heidän kiistettyään koko EIT:n – ja samalla koko Euroopan neuvoston – toimivallan. Ukrainan sota oli vain viimeinen piste i:n päälle Venäjän kääntäessään selkäänsä Euroopalle ja sen ”eurooppalaiselle arvomaailmalle”. Neuvostoa voidaan kenties syyttää sinisilmäisyydestä sen uskoessa Venäjän pikkuhiljaa rakentavan oikeusvaltiokehitystään eurooppalaiseen suuntaan, mutta voidaan myös ajatella, että neuvosto teki parhaansa käytettävissä olevien keinojen puitteissa. Joka tapauksessa Venäjän kansalaisten ihmisoikeuksien turvaamisen kannalta lopputulos on pahin mahdollinen.
Lähteet:
European Court of Human Rights judgment 9.12.2013 ANCHUGOV and GLADKOV v. RUSSIA (Application no. 11157/04 and 15162/05).
European Court of Human Rights judgment 15.12.2014. OAO NEFTYANAYA KOMPANIYA YUKOS v. RUSSIA (Application no. 14902/04).
Secretariat of the Committee of Ministers. Action report (27/06/2019).
The Committee of Ministers Interim Resolution CM/ResDH (2020)204.
The Committee of Ministers Resolution CM/Res (2022)2.
Venice Commission Opinion No. 981/2020. 18.6.2020.
Venice Commission Opinion No. 932/2015. 13.6.2016.
Anagnostou, Dia. Introduction. Untangling the domestic implementation of the
European Court of Human Rights’ judgments. Teoksessa: The European Court of Human Rights. Implementing Strasbourg´s judgments on Domestic policy. Cambridge University Press 2014.
Bowring, Bill. Russia’s cases in the ECtHR and the question of implementation. Teoksessa: Russia and the European Court of Human Rights: The Strasbourg Effect. Cambridge University Press 2017.
Marochkin, Sergey. ECtHR and the Russian Constitutional Court: duet or duel? Teoksessa: Russia and the European Court of Human Rights: The Strasbourg Effect. Cambridge University Press 2017.
Mälksoo, Lauri. Russian Approaches to International Law. Oxford Scholarship Online 2015.
Petman, Jarna. Venäjä ihmisoikeussopimuksen osapuolena: ensimmäiset kymmenen vuotta. Lakimies 2/2007 s. 269–297.
Trochev, Alexei. The Russian Constitutional Court and the Strasbourg Court: judicial pragmatism in a dual state.Teoksessa: Russia and the European Court of Human Rights: The Strasbourg Effect. Cambridge University Press2017.