Tiedettä ja taidetta koetusta ajasta (Valtteri Arstila)

Collegium-tutkija Valtteri Arstila

Miksi tulevaisuus on edessämme ja mennyt takanamme? Milloin katse tulkitaan vihjailevaksi tai tuijotukseksi? Mistä syntyy varsin yleiset ajatukset nykyhetken erityisyydestä ja ajan virtaamisesta, jos kerran nykyfysiikan mukaan nykyhetki ei ole mitenkään erityinen ja aika ei virtaa?

Nämä ovat esimerkkejä kysymyksistä, joita olen käsitellyt kohta päättyvässä TIAS-tutkimusprojektissani. Sen yleisenä teemana on ollut subjektiivinen aika, eli se kuinka koemme ja käsitteellistämme ajan ja ajalliset ilmiöt. Olen lähestynyt tätä teemaa niin metafysiikan, mielenfilosofian kuin psykologisten tutkimustulostenkin kautta, painottaen erityisesti subjektiivisen ajan moninaista luonnetta. Toisin kuin jaettu tai objektiivinen aika, subjektiivinen aika on mukautuva: hyvässä seurassa aika rientää ja tylsistyneenä se matelee. Subjektiivinen aika on täynnä katkoksia, se auttaa meitä ymmärtämään asioiden välisiä syy-seuraussuhteita ja näyttelee keskeistä roolia siinä, milloin ilahduttava hymy muuttuu epäilyttäväksi.

Subjektiiviseen aikaan liittyvät käsitykset ovat myös pitkälti opittuja. Tämän vuoksi kulttuurit voivat erota ajan suunnan suhteen. Länsimaissa mennyt sijoittuu taakse ja tulevaisuus eteen, kun taas Andien Aymaran puhujilla asia on juuri päinvastoin. Joissain kulttuureissa mennyt ja tuleva sijoittuvat maantieteellisten piirteiden mukaan – tulevaisuus voi vaikkapa sijoittua vuorenrinteelle, josta uusi vesi virtaa kylän poikki, eikä sen suunta muutu henkilön kääntyessä. Toki länsimaiden aikakäsityksissäkin on eroja. Erityisen mielenkiintoinen tapaus liittyy näennäisesti yksinkertaiseen kysymykseen: ”Ensi keskiviikon kokousta on siirretty kaksi päivää eteenpäin. Minä päivänä kokous pidetään?” Koska ”eteenpäin” on tässä tilanteessa epäselvä ilmaus, vaihtelevat vastaukset niin vastaajan kansallisuuden kuin kysymyspaikan mukaan. Suomessa vastaukset vaikuttavat jakautuvan suhteellisen tasaisesti maanantain ja perjantain välillä.

TIAS-aikani jälkimmäisellä puoliskolla sain mielenkiintoisen mahdollisuuden tarkastella edellä mainittuja teemoja itselleni paljon tutumman akateemisen tutkimuksen ulkopuolella: pääsin osalliseksi ”Milloin on nyt?” -taidenäyttelyn rakentamisprosessia. Näyttely avautui lokakuussa Wäinö Aaltosen museossa Turussa. Kuten sen nimi osaltaan ilmentää, näyttelyn työt esittelevät ja valottavat edellä mainittuja ajan ilmiöitä nykytaiteen keinoin. Oma roolini prosessissa koski ajatusten ja mielipiteiden vaihtoa näyttelyn teeman rajaamisen sekä subjektiiviseen aikaan liittyvien ilmiöiden rikkauden suhteen. Sain lisäksi kunnian pitää näyttelyn avajaispuheen.

Vaikka näyttelyn tiimoilta käydyt keskustelut liittyivätkin läheisesti tutkimusprojektiini, ne myös yllättivät painottaessaan tutkimuksessani vähemmälle huomiolle jäänyttä seikkaa, nimittäin subjektiivisen ajan merkitystä yksittäiselle ihmiselle. Sitä, kuinka tavat, joilla hahmotamme ja käsitteellistämme ajallisia ilmiöitä vaikuttavat siihen, mitä todellisuudesta ajattelemme ja kertovat osaltaan siitä, mikä meille on tärkeää. Samalla näyttelytyöt toivat mieleen sen tosiseikan, että nämä asiat ovat jossain määrin valittavissamme. Muistomme esimerkiksi eivät ole kiveen hakattuja ja tavat, joilla muistelemme mennyttä vaikuttavat siihen, kuinka suhtaudumme tulevaisuuteen.

Edellä kuvattu tekee subjektiivisesta ajasta merkityksellisen ja nykyajan paineiden keskellä myös lohdullisen. Alituisen kiireen keskellä merkityksellisintä ei aina ole kellon osoittama aika, vaan se kuinka ajankulun koemme. Albert Einsteinille se tarkoitti lohdutusta pitkäaikaisen ystävän ja kollegan Michele Besson poismenosta. Arkipäiväisemmin se voi tarkoittaa vaikkapa sitä, kuinka läheisten kanssa jaettujen ajanhetkien ilo ja merkitys ei riipu siitä, kuinka kauan tapaaminen todellisuudessa kestää. Ja toki näin joululoman lähestyessä se voi tarkoittaa myös mainittuun näyttelyyn tutustumista, tai sitä, että usein voimme ammentaa iloa tulevista tapahtumista jo ennen kuin ne ovat tapahtuneet.