Voiko tekoälyn käyttö kiihdyttää opiskelijoiden oppimispolkujen eriytymistä?
Kimmo Kurppa
Tekoäly on tullut yhteiskuntaamme jäädäkseen. Generatiivisesta kielimalleihin pohjautuvasta tekoälystä on tullut opiskelun ja koulunkäynnin kontekstiin kuuluva ympäristötekijä, jota ei voida sivuuttaa. On kuitenkin vielä varsin avoin kysymys, miten tekoälyä tulisi tarkalleen ottaen hyödyntää opetuksessa ja opiskelussa, ja millaisia ohjeita opettajien ja koulutusinstituutioiden tulisi antaa tätä koskien.
Tekoäly on jo mukana tämän päivän oppimisen ja opiskelun kontekstissa, halutaan sitä tai ei – on siis löydettävä keinot siihen, miten se valjastetaan koulutusjärjestelmän kautta koko yhteiskunnan hyödyksi. Haasteena ei ole ainoastaan saada ”kaikki irti” tekoälystä, vaan ennen kaikkea se, että tekoälyä tulisi käyttää sellaisella tavalla, joka ei lisää yhteiskunnallisia ongelmia, vaan toimii yhteiskunnan ja yksilöiden hyödyksi, rakentavasti ja pitkäjänteisellä tavalla.
Tekoälyn mukaantulo opiskelun kontekstiin tuottaa mielenkiintoisia dilemmoja erityisesti ammatillisen koulutuksen alalla, koska aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että ammatillisen koulutuksen opiskelijoilla on keskimäärin enemmän lukemiseen, kirjoittamiseen ja laskemiseen liittyviä haasteita kuin lukio-opiskelijoilla.
Tekoäly ei välttämättä luo uusia eroja opiskelijoiden välille, vaan voi vahvistaa jo olemassa olevia eroja siinä, miten opiskelijat ohjaavat omaa oppimistaan. Yksi mahdollinen selitys oppimispolkujen eriytymiselle liittyy oppimisen itsesäätelyyn.
Tekoäly tarjoaa opiskelijoille mahdollisuuden selviytyä tehtävistä myös tavoilla, jotka eivät tue oppimista. Avustavan teknologian, kuten tekoälyn, käyttö ei välttämättä tue oppimista, vaan voi joissakin tapauksissa vähentää sitä, jos opiskelija ulkoistaa tiedon käsittelyä ja oppimistehtävien tekemistä liiaksi tekoälylle sen sijaan, että tekisi tehtäviä itsenäiseen työotteeseen pohjautuen.
Tekoäly ei välttämättä luo uusia eroja opiskelijoiden välille, vaan voi vahvistaa jo olemassa olevia eroja siinä, miten opiskelijat ohjaavat omaa oppimistaan.
Myös omassa käynnissä olevassa väitöstutkimuksessani on noussut esiin viitteitä siitä, että osa nuorista voi suhtautua opiskeluun tavalla, jossa tehtävistä selviytyminen korostuu oppimisen kustannuksella.
Tekemissäni yläkoulujen opettajien haastatteluissa opettajat kuvasivat esimerkkejä, joissa modernien teknologisten apuvälineiden olemassaolo ja helppo tavoitettavuus näyttäytyvät joillekin nuorille perusteluna olla opiskelematta tiettyä asiaa.
Kun haastattelut toteutettiin keväällä 2023, opettajien kuvauksissa oppilaiden teknisinä apuvälineinä nousivat esiin Google-haun ja älypuhelimen laskimen käyttäminen. Jos vastaavat haastattelut tehtäisiin nyt keväällä 2026, on mahdollista, että generatiivinen tekoäly nousisi huomattavasti näkyvämmin esiin opiskelijoiden käyttämänä apuvälineenä, tai olisi ainakin mukana keinovalikoimassa.
Tämä havainnollistaa sitä, kuinka nopeasti opiskelun teknologinen toimintaympäristö muuttuu tällä hetkellä. Vaikka tutkimukseni haastatteluissa esiin tulleet havainnot eivät koskeneet generatiivista tekoälyä, ne herättävät kysymyksen siitä, millaiseksi tekoälyn rooli muodostuu opiskelijoiden oppimiseen liittyvissä strategioissa, ja millainen vaikutus sillä on eri yksilöiden elämään pitkällä aikavälillä.
Paremmin opiskelussa pärjääville tekoäly voi toimia oppimista tukevana työkaluna, jonka avulla on mahdollista syventää ymmärrystä, saada palautetta ja tehostaa opiskelua, kun heikommin opiskelussa pärjääville tekoälyn käyttö puolestaan voi toimia keinona mennä siitä mistä aita on matalin.
Tämä kahtiajako oppijaprofiilin perustella uhkaa lisätä opiskelu- ja oppimiskäytäntöjen eriytymistä ja siten myös opiskelijoille syntyvän osaamisen eriytymistä. Tämä asetelma lisää myös koulutusjärjestelmän vastuuta siitä, miten oppijaa opetetaan oppimaan.
Jos osa opiskelijoista käyttää tekoälyä ensisijaisesti tehtävistä selviytymiseen ilman, että heidän osaamisensa kehittyy vastaavasti, voi tämä heikentää heidän mahdollisuuksiaan hankkia opiskelun kautta osaamista, jota he tarvitsevat myöhemmin elämässään. Väitänkin, että oppimaan opettamisen merkitys korostuu tässä teknologisessa murroksessa, joka on tapahtunut ja tapahtumassa generatiivisen tekoälyn kehittyessä ja yleistyessä nopeasti.
Jos tekoälyn käyttö todella vahvistaa jo olemassa olevia eroja oppimisen itsesäätelyssä, seurauksena voi olla oppimispolkujen aiempaa voimakkaampi eriytyminen.
Olemme tilanteessa, jossa opiskelijoiden eriytyminen ei johdukaan välttämättä niistä syistä, joista se on perinteisesti johtunut, kuten sosio-ekonomisesta perhetaustasta, joka on perinteisesti voinut vaikuttaa esimerkiksi uuden teknologian saavutettavuuteen. Generatiivisen tekoälyn sovellukset ovat nykyään käytännössä kaikkien saatavilla. Sen käyttöön ei tarvita kuin älypuhelin tai tietokone internet-yhteydellä, joista ainakin jompikumpi on käytännössä kaikkien suomalaisten nuorten saatavilla.
Eriyttävä tekijä onkin nyt itse teknologian käyttötapa, jonka taustalla ovat erilaiset opiskelustrategiat, ja niiden taustalla puolestaan yksilökohtainen oppimisen itsesäätelyn mekanismi. Sillä tarkoitetaan opiskelijan kykyä suunnitella, ohjata ja arvioida omaa oppimistaan sekä säädellä siihen liittyvää ponnistelua ja motivaatiota.
Oppimisen itsesäätelyn mekanismi korostuu tekoälyn käytössä, koska kun sitä käytetään, ollaan ”kahdestaan” tai ennemminkin yksin tekoälyn kanssa, eikä oppimista ole ohjaamassa esimerkiksi opettaja.
Jos tekoälyn käyttö todella vahvistaa jo olemassa olevia eroja oppimisen itsesäätelyssä, seurauksena voi olla oppimispolkujen aiempaa voimakkaampi eriytyminen. Tällöin keskeinen kysymys on se, oppivatko ja opetetaanko opiskelijat käyttämään tekoälyä tavoilla, jotka tukevat oppimista ja osaamisen kehittymistä.
Tämä on merkittävä haaste Suomen koulutusjärjestelmälle ja itse asiassa koko hyvinvointiyhteiskunnalle, koska niiden tulisi samanaikaisesti tukea oppimista, ehkäistä eriarvoisuuden kasvua, ja varmistaa, että opiskelijat saavuttavat (työ)elämässä tarvittavan osaamisen. Suomalainen yhteiskunta onkin tekoälyn erittäin nopean kehityksen ja yleistymisen myötä sekä merkittävien haasteiden että hienojen mahdollisuuksien edessä.
Kirjoittaja
Kimmo Kurppa (KTM, M.Sc.(eng), AmO) on psykologian väitöskirjatutkija INVEST tutkimuskeskuksessa. Kurppa tutkii väitöskirjassaan murrosikäisten nuorten motivaatiota opiskeluun ja koulutuksen hankkimiseen.
