Caroline Alexander kertoo vivahteikkaasti teoksessaan ”Endurance: Shackletonin legendaarinen Antarktiksen retki” brittiläisen Sir Ernest Shackletonin tutkimusmatkasta Etelämantereelle. Tavoitteena oli vaeltaa koiravaljakoilla Antarktiksen laidasta laitaan etelänavan kautta. Elokuussa 1914 alkanut seikkailu muuttui lopulta taisteluksi eloonjäämisestä, kun pulaan joutunut retkikunta lähti Elefanttisaarelta kuuden hengen voimin – Shackletonin johtamana – hakemaan apua tovereilleen Etelä-Georgian saarella sijaitsevalta valaanpyyntiasemalta. Kulkuvälineenä oli 6–7 metrin mittainen, osittain katettu avovene ja taitettavaa matkaa oli yli tuhat kilometriä maailman myrskyisimmällä merialueella. Vain yhden mailin poikkeaminen reitiltä saattoi merkitä Etelä-Georgian saaren sivuuttamista ja eksymistä noin 5 000 kilometrin laajuiselle valtamerelle.
Antarktikselle suuntautui 1900-luvun alussa runsaasti tutkimusmatkoja, joista jotkut muodostuivat suoranaisiksi kilpajuoksuiksi eri seikkailijoiden välillä. Vaativat olosuhteet, kuten navakat myrskyt, yli kuudenkymmenen asteen pakkaset, petolliset jääolosuhteet sekä mitättömätkin suunnistusvirheet, kohtelivat armottomasti kokeneitakin vaeltajia. Pienikin, aluksi vähäpätöiseltä tuntunut virhe saattoi johtaa koko retkikunnan tuhoon. Tutkimusmatkailijoiden osaamisessa oli kuitenkin merkittäviä eroja. Caroline Alexander luonnehtii brittiläisiä tutkimusretkiä Antarktiselle ”sankarilliseksi kärsimiseksi”, uskomattomaksi epäpätevyydeksi, sillä kehnot taidot esimerkiksi hiihtämisessä, puutteelliset taidot koiravaljakoiden käsittelemisessä sekä liian pienet muonavarat takasivat epäonnistumisen esimerkiksi norjalaisiin kilpakumppaneihin verrattuna. Jos lisäksi retkueen jäsenet olivat keskenään riitaisia, ei lopputulos ollut luultavimmin kovinkaan menestyksekäs.
Mutta miten brittiläisten tutkimusmatkailijoiden ”sankarilliset kärsimysnäytelmät” liittyvät tutkimusrahoituksen hakemiseen? Samat ongelmat – toki aivan toisenlaisessa kontekstissa ja mittakaavassa – tuottavat hankaluuksia myös nykypäivän tutkijoille. Etukäteisvalmistautuminen esimerkiksi tuleviin rahoitushakuihin kannattaa aloittaa jo hyvissä ajoin esimerkiksi vuosittain toistuvan rahoitushaun aiempiin rahoituspäätöksiin ja rahoitettuihin hankkeisiin tutustumalla. Samoin entisaikojen tutkimusmatkailijat, kuten E. Shackleton, ammensivat tietoa aiemmista tutkimusmatkoistaan ja kollegoiden edesottamuksista.
Sopivanlaisen konsortion muodostaminen on puolestaan yhtä tärkeää sekä valmistautuessa tutkimusretkelle tuntemattomille seuduille että osallistuttaessa uudentyyppiseen hankehakuun. Tiiviissä (hanke)valmisteluvaiheessa pitäisi hyvin nopeasti saada selvää kunkin partnerin osaamiskentästä ja valmiuksista. Tutkimusmatkalle tai -projektille ei haluta saada ylimääräistä painolastia, josta ei välttämättä ole minkäänlaista hyötyä tosipaikan tullen. Luottamuksen arvoiseksi osoittautuneet kumppanit saavat puolestaan työtarjouksia jatkossakin. Vetelehtijöiden ja vastuuta väistelevien osalta tilanne voi olla toinen.
Aika on sekä tutkimusmatkailijan että rahoitusta hakevan tutkijan puolella mutta – urakan loppuvaiheessa – myös vastaan. Mitä aikaisemmin aloitat valmistautumisen, sitä todennäköisemmin saat määräaikaan mennessä laadukasta jälkeä aikaiseksi. Liian myöhään aloitettu hankesuunnittelu johtaa todennäköisesti ”kärsimysnäytelmään”, jonka tuloksena himoittu rahapotti karkaakin toisaalle ja häthätää kokoon kursittu rahoitushakemus jää lähinnä vain ärsyttämään. Entä miten kävi Shackletonille, joka lähti kehnosti varustetulla pienellä purtilolla myrskyävälle valtamerelle muutaman toverinsa kanssa apua hankkimaan? Kaikkien todennäköisyyslaskelmien vastaisesti pelastuspartio saavutti määränpäänsä, Etelä-Georgian saarella sijaitsevan valaanpyyntiaseman, pienen pisteen suuren valtameren keskeltä. Elefanttisaarelle apua odottamaan jääneet tutkimusretkueen loput jäsenet saatiin pelastettua, eikä yhtäkään ihmishenkeä menetetty Shackletonin retkikunnasta. Sankarillisella kärsimysnäytelmällä oli lopulta onnellinen loppu.