Tällä hetkellä, syyskuussa 2020, tutkimusrahoituksen kentällä pinnalla on normaalin Suomen Akatemian syyskuun haun lisäksi harvinaisempi herkku eli huippuyksikköhaku vuosille 2022–2029. Tämän tiimoilta on tutkimusrahoituksen asiantuntijakin päässyt mukaan ideoiden hiomiseen ja suurtenkin konsortioiden yhteisen sävelen etsimiseen. Konsortiot ovat olleet sekä sisäisiä että muiden yliopistojen kanssa jaettuja. Sivuja aiehakemuksessa on vain kuusi ja sen pitäisi avata kahdeksan vuoden yhteistyö hiukan aiheelle vieraammallekin lukijalle. Voisi jopa sanoa, että tässä on kyse aiheen myymisestä, jotta konsortio pääsisi todella näyttämään kyntensä toisella kierroksella. Muutama asia on hakemusvalmistelussa noussut keskeiseksi, ja käsittelen tässä kolme mielestäni keskeisintä: idean kirkastaminen, sopivan konsortion rakentaminen sekä budjettijako.
Idea esiin ensin
Jotta huippuyksikön kokoinen tai mikä tahansa muu suuri konsortio pääsee liikkeelle, on olennaista aivan alussa miettiä ydinryhmän kanssa idean fokusta. Alkuideasta innostuneena ei pidä lähteä lähestymään kaikkia mahdollisia partnereita, jotka mieleen juolahtavat. Idea kannattaa tarkentaa ydinryhmän toimesta, ei koko mahdollisen konsortion. Varsinkin hauissa, joissa aihepiiriä ei ole ennalta määrätty, on olennaista miettiä, mihin keskeisiin kysymyksiin vastauksia tullaan hakemaan. Mikä on hankkeen suuri kysymys?
Usein näen, että suuri ja sitä kautta moniääninen joukko on koottu ensin, minkä jälkeen yhdessä mietitään, miten kaikkien tutkimustarpeet saadaan mahdutettua hakemukseen ja kulut budjettiin. Tästä ei useinkaan seuraa laadukasta hakemusta vaan hajanainen kokoelma ideoita, kysymyksiä ja kuluja. Paras ensikokous on usein noin 2-4 ydinhenkilön riittävän pitkä ja vapaamuotoinen tapaaminen mahdollisuuksien mukaan henkilökohtaisesti ja jonkinlaisen yhteisen taulun läheisyydessä – idea vaatii nimittäin usein piirtämistä jäsentyäkseen kaikille. Jos mahdollista, paikalle kannattaa kutsua tutkimusrahoituksen asiantuntija. Kokouksessa koostetaan ideoita, mietitään mitkä ovat keskeiset kysymykset ja karsitaan turhia rönsyjä, joita lähes aina löytyy.
Konsortion kasaaminen ytimestä käsin
Kun ideasta ollaan yhteisymmärryksessä ja se sopii aiottuun hakuun, on aika miettiä, mitä osaamista konsortiosta uupuu. Mielessä pidetään jatkuvasti tavoite: Konsortio joka on paras keskeisten kysymysten ratkaisemiseen. Tukisiko osaaminen joltakin aivan toiselta tieteenalalta konsortion keskeisiä pyrkimyksiä? Ehkäpä konsortiossa on selkeä aukko metodologisessa osaamisessa, tai jonkinlainen laitteisto ja sen osaajat uupuvat?
Näiden tärkeiden osatekijöiden paikannuttua mietitään rauhassa (koska prosessi on tietysti aloitettu hyvissä ajoin ennen haun loppua 🙂 ), ketkä haun rajoissa (kotimaiset, eurooppalaiset, muu maailma) sopivat yhteistyökumppanit täydentäisivät konsortiota parhaalla tavalla. Tässä kohdassa ei kannata kompastua suomalaisille yleiseen ’kaveri mukaan’ -kiveen. Tuttujen tahojen kanssa on luonnollisesti helpointa tehdä yhteistyötä, mutta ovatko he todella maamme huiput tai jopa maailmanlaajuisesti ajatellen edelläkävijät tarvitsemassanne osaamisessa? Jos näin ei ole, rohkaisisin ottamaan alkuideaa esitellen yhteyttä vieraanpiinkin huippuosaajiin.
Yksi keskeinen syy varovaiseen konsortion rakentamiseen on se, että osapuolten karsiminen heidän jo oltuaan mukana valmistelussa on erittäin vaikeaa. Hankkeita ei kuitenkaan muodosteta rahoittajan eikä arvioitsijoiden näkökulmasta hyviä välejä vahvistamaan, vaan ne kootaan parhaista mahdollisista tekijöistä vastaamaan esitettyihin ongelmiin ja tutkimuskysymyksiin. Puiteohjelmahauissa (Horisontti 2020 ja tuleva Horisontti Eurooppa) nämä ongelmat ovat usein hyvin tarkasti ennalta määritelty hakukuulutuksessa, ja hakijajoukon tulee siis olla optimaalinen hakukuulutuksessa esitettyjen ongelmien ratkaisemiseen. Monenlaiset konsortiojäsenet, kuten yritykset tai muut akateemisen maailman ulkopuoliset organisaatiot, ovat vahvuus näissä hakemuksissa. Verkostoituminen siis on seurausta idealle sopivasta yhteistyöstä – ei itsetarkoitus.
Rahanjakoa vai tehtävien jakoa?
Yksi keskeinen haaste laajoissa konsortioissa on budjetin jakaminen osapuolten kesken. Sekä puiteohjelman että vaikkapa nyt käsillä olevien huippuyksiköiden johdossa on koordinaattoriksi kutsuttu organisaatio / yksikkö ja sitä edustava päähakija (Principal Investigator, PI). Osahankkeilla tai työpaketeilla (Work Package, WP) on toisaalta omat johtajansa, jotka kulkevat monilla nimillä: PI, co-PI, WP-leader. Koordinaattorin tehtäviin kuuluu usein myös budjettineuvottelujen vetäminen. Rahoitus puolestaan on usein rajattu joko koko hankkeen tasolla tai vuositasolla. Tässäkin liian suuri konsortio alussa hankaloittaa rahan ja sitä kautta resurssien jakoa ja aiheuttaa usein pitkiäkin neuvotteluita osapuolten ja koordinoivan tahon välille. Jotkut konsortiot lähtevät liikkeelle tasajaosta, jossa koordinoivalla osapuolella on hiukan suurempi budjetti, jolla katetaan koordinoinnin kuluja.
Budjetin tulisi kuitenkin jakaantua tehtävän työn ja siihen käytettävien kalliidenkin kulujen, kuten laitekulujen, mukaan. Osien budjetointi tehtäisiin mielellään alustavasti ydinryhmässä, ja konsortioon tarvittaville partnereille esitetyt kutsut osallistua hankkeen valmisteluun pitäisivät sisällään heti kutsutilanteessa alustavan budjetin. Joustavuus tietysti kannattaa, koska varsinkin kansainvälisissä konsortioissa palkkojen ja muiden kulujen taso vaihtelevat. En kuitenkaan pyytäisi budjetoimaan ’niin-paljon-kuin-mahtuu’ tyylillä vaan tosiasiallisen työn ja kulujen kautta.
Konsortion rakentaminen on siis malttia ja luovuuttakin vaativa laji. Konsortion johtajalla tulee olla kokonaisnäkemys tarvittavasta tutkimustyöstä ja tarvittaessa tiukkakin ote partnereiden toiveisiin nähden. Muuten saattaa käydä niin, että konsortion partnerit ovat tyytyväisiä omiin osioihinsa, mutta hanke ei tule kokonaisuuden hajanaisuuden vuoksi rahoitetuksi.
Jos kyseessä on suuri hanke, myös jonkinlainen tieteellinen ohjausryhmä on usein tarpeen. Tästä asiasta lisää aikaisemmassa blogissani.