Lokakuun 14. päivä vuonna 1066 Vilhelm Valloittaja, Normandian herttua, otti Hastingsin taistelussa yhteen Harald Godwininpojan kanssa. Taistelu päättyi normanniherttuan voittoon, ja tapahtumasta alkoi Englannin normannivalloitus, joka huipentui 25. joulukuuta samana vuonna, kun Vilhelm kruunattiin Englannin kuninkaaksi. Valloituksesta alkoi pitkällinen ja suurimittainen kulttuurinen ja kielellinen muutosprosessi, joka on luonut pohjan nykyiselle englannin kielelle. TUCEMEMS järjesti tapahtuman vuosipäivänä puolipäiväseminaarin, jonka tarkoituksena oli pohtia valloituksen merkitystä ja vaikutusta Englannin historialle ja kielen kehitykselle. Seminaari alkoi lähes tunnilleen 950 vuotta taistelun alkamisen jälkeen.

Janne Skaffari pitää esitelmää seminaarissa.

Janne Skaffari, seminaaripäivän ideoija ja suunnittelija, piti aluksi luennon, joka käsitteli normannivalloituksen tapahtumahistoriaa ja valloituksen vaikutusta englanninkielen kehitykseen. Skaffari on tutkinut muinais- ja keskienglantia sekä kielikontakteja ja koodinvaihtoa.

Valloituksen tapahtumia ymmärtääkseen on tutustuttava hieman myös Englannin ja Normandian historiaan ennen varsinaista valloitusta. Vilhelm Valloittaja kuului Normandian herttuoiden dynastiaan, joka oli saanut alkunsa viikinkipäällikkö Rollosta. Rollo oli saanut Ranskan kuninkaalta luvan asettua Normandian alueelle vuonna 911. Tästä syystä alueen nimeksi on tullut Normandia, pohjoisen miestä (frankin kielen nortman tai muinaisnorjan norðmaðr) tarkoittavan sanan mukaan. Rollon seuraajat alkoivat puhua sen aikaista ranskaa, joskin normannien puhuma kieli erosi joiltain osin muualla Ranskan alueella puhutusta kielestä.

Normannivalloituksen taustalla oli useita tekijöitä. Vuonna 1002 Englannin kuningas Ethelred II meni naimisiin Emman kanssa, joka oli Normandian herttuan Rikhard I:sen sisar. Ethelred ja Emma saivat pojan, josta tuli myöhemmin, vuonna 1042, kuningas Edvard Tunnustaja. Hän oli viettänyt useita vuosia

Kuningas Edvard Tunnustaja. Yksityiskohta Bayeux’n seinävaatteesta.
Wikimedia Commons

maanpaossa Normandiassa, mistä johtuen hän tukeutui valtaantulonsa jälkeenkin vielä vahvasti Normandian aatelistoon saadakseen tukea politiikalleen. Edward Tunnustaja kuoli lapsettomana vuonna 1066, jättäen Englannin kuninkuuden avoimeksi. Harold Godwinson, Englannin vaikutusvaltaisin aatelinen, kruunattiin kuolemaa seuranneena päivänä Englannin uudeksi kuninkaaksi.

Haroldin kuninkuus ei ollut kuitenkaan kaikkien mieleen. Kruunua vaati itselleen myös Norjan kuningas Harald Hardrada ja Normandian herttua Vilhelm, joka väitti edesmenneen kuninkaan luvanneen kruunun hänelle. Molemmat kruunun tavoittelijat alkoivat valmistautua Englannin valtaamiseen Haroldilta. Kuningas Haroldin maasta karkotettu veli Tostig Godwinson liittoutui Harald Hardradan kanssa, ja teki jo alkuvuodesta ryöstömatkan Lounais-Englannin rannikolle. Haroldin laivasto ajoi hänet kuitenkin pois, mutta hän siirtyi pohjoiseen Skotlannin alueelle. Syyskuun alussa kuningas Harald valloitti Englannin pohjoisosia yhdessä Tostigin kanssa, mutta syyskuun 25. päivä he hävisivät Stamford Bridgen taistelun Haroldin joukkoja vastaan ja saivat molemmat surmansa. Taistelussa myös Haroldin joukot kärsivät tappioita, ja hänen armeijansa palasi heikentyneenä kohti Etelä-Englantia.

Vain noin kolme viikkoa myöhemmin Harold joutui kohtaamaan Vilhelmin joukot etelämpänä lähellä Hastingsia. Taistelu alkoi aamulla, ja jatkui koko päivän. Ratkaiseva tapahtuma oli ilmeisesti kuningas Haroldin kuolema, ja normannit voittivat taistelun. Taistelun voitettuaan Vilhelm Valloittajan täytyi kuitenkin vielä taistella ja alistaa valtansa alle vielä loput Englannista. Pienempiä taisteluja käytiin pitkin syksyä, kunnes Englannin johtavat aateliset viimein antautuivat hänelle ja hänet kruunattiin jouluna kuninkaaksi.

Yksityiskohta Haistingsin taistelusta Bayeux’n seinävaatteesta. Wikimedia Commons

Laura Ashe puhumassa TUCEMEMSin seminaarissa.

Seminaarin toisen esitelmän piti FT Laura Ashe Oxfordin yliopistosta. Ashe tutkii englantilaista normannivalloituksen jälkeisen ajan kirjallisuutta ja hänen uusi kirjansa Oxford English Literary History vol. 1: 1000–1350 ilmestyy ensi vuonna. Hänen esitelmänsä teemana oli kulttuurinen muutos, jonka valloitus sai aikaan.
Lähtökohtana hänen esitelmässään oli se näkemys kuninkuudesta, joka oli vallalla Englannissa ennen valloitusta. Kuninkuus nähtiin pyhänä asiana, jolloin kuninkaan tuli olla hyvä kristitty ja välttää verenvuodatusta ja taistelua. Taistelussa kuolevan ritarin ajateltiin joutuvan helvettiin, koska hän oli kuollut ripittäytymättä pahoista teoistaan, eli taistelussa tapahtuneista tapoista. Ashen mukaan tämä ideologia ei ollut kovin hyvää reaalipolitiikkaa, sillä kuninkaan ja ritarin tehtävänä levottomana aikana oli tietenkin puolustaa maataan.

Normannivalloituksen aikoihin kulttuuri kuitenkin muuttui, ja vähitellen ritariudesta ja taistelemisesta tuli kristillinen hyve aatelisten omassa ajattelussa. Ashe käsitteli useita kirjallisia lähteitä, joissa tätä näkökulmaa tuodaan esille.
Toinen tärkeä näkökulma Ashen esitelmässä liittyi siihen, että hänen mukaansa Englannin kulttuurissa ajatus valtiosta oli tärkeämpi kuin ajatus kuninkaasta. Tämä tarkoittaa sitä, että kuninkaankin oli noudatettava lakeja ja säädöksiä: hänen valtansa ei ollut suoraan Jumalalta periytyvää, vaan hänelle ikään kuin valtion asioiden hoitoa varten uskottua. Tämä asenne periytyi Ashen mukaan Englannin vuonna 1016 valloittaneelta Knuut II Suurelta. Knuut nimittäin lupasi pitää valloittamansa maan lait ja asetukset voimassa ja noudattavansa niitä, mistä tuli perinne kuninkuuden siirtyessä eteenpäin. Käytäntö kiteytyi Ashen mukaan lopulta vuonna 1215 Magna Cartan ajatuksiin kuninkaanvallan rajoittamisesta.

Seminaari oli kokonaisuudessaan erittäin onnistunut ja keräsi paikalle paljon kiinnostuneita kuulijoita.

Miika Norro

TUCEMEMSin yleisöluentosarja Kieli, kirjoitus ja pitkä reformaatio jatkui kesätauon jälkeen maanantaina 26.9. Turun tuomiokirkossa. Tuolloin puhumassa oli FM Maria Kallio aiheesta Uudelleen käytetyt kirjat? Keskiaikaiset kopiokirjat reformaation pyörteissä. Luennolla käsiteltiin keskiaikaisia kopiokirjoja. Kallio tekee väitöskirjaansa kopiokirjoista ja työskentelee Suomen Kansallisarkistossa.

Kopiokirjojen perinne alkoi jo 800-luvulla luostareissa saksankielisellä alueella, ja laajeni sitten maantieteellisesti muualle Eurooppaan, sekä kaupunkien ja tuomiokapitulien hallintoon. Luostareiden ulkopuolelta kopiokirjoja tiedetään 1200-luvulta eteenpäin. Kopiokirjat olivat nimensä mukaisesti kirjoja, joihin kopioitiin tärkeitä asiakirjoja, kuten oikeuden päätöksiä, lahjoituksia, tai muita hallinnollisia dokumentteja. Tarkoituksena oli tietysti varmistaa asiakirjojen säilyminen, mutta myös helpottaa niiden käytettävyyttä, kun asiakirjat voitiin kopioida suunnitelmallisesti esimerkiksi maantieteellisesti, aihealueittain ja/tai kronologisesti.

Myös Turussa on ollut käytössä kopiokirjoja keskiajalla. Ainoat meille säilyneet kopiokirjat ovat Turun tuomiokapitulin käytössä olleet Turun tuomiokirkon Mustakirja (Registrum ecclesiae Aboensis) sekä Codex Särkilahti (Codex Aboensis skokloster). Kirjoja on alettu koostaa todennäköisesti 1400-luvun loppupuolella, mutta niissä on kopioitu asiakirjoja 1200-luvulta 1500-luvun alkupuolelle asti. Kirjoihin on koottu esimerkiksi tietoja tuomiokirkoille lahjoitetusta omaisuudesta, kirjeitä ja muita asiakirjoja. Tuomiokapitulin lisäksi myös Turun kaupungilla on todennäköisesti ollut käytössään kopiokirjoja, mutta nämä eivät ole säilyneet.

Kallion mukaan kopiokirjoilla oli useita tärkeitä tehtäviä. Ilmeinen tehtävä kopiokirjoilla oli tietysti suojella alkuperäisiä asiakirjoja. Kopiokirjat olivat kuitenkin myös tuomiokapitulin muistina, ne siis toimivat yhteisön menneisyyden takeena. Kirjat kertoivat menneistä tapahtumista, oikeuksista ja kunniallisesta asianhoidon kulttuurista, ne ikään kuin todistivat että asiat hoidettiin hyvin ja hyvän hallinnon sääntöjen mukaan. Asiakirjat ja kopiokirjat olivat erittäin tärkeitä keskiaikaiselle kulttuurille, niiden merkitys oli hieman samankaltainen kuin reliikkien, jotka nekin olivat muistoja menneisyydestä. Samalla tavalla kuin reliikit asiakirjat ja kopiokirjat myös suojelivat yhteisöä ja yhteisön oikeuksia. Niitä myös säilytettiin yhtä hyvässä turvassa kuin arvoesineitä. Esimerkkinä Kallio mainitsi kopioidun asiakirjan, jossa Kolmen Pyhän Kuninkaan alttarin arkku oli tarkastettu, ja arkussa olevien arvoesineiden lisäksi asiakirjassa mainitaan kuusi sinetöityä asiakirjaa.

Reformaation melskeissä kopiokirjojen rooli muuttui ja niiden merkitys yhteisön suojelemisessa kääntyi päälaelleen. Esimerkiksi Mustakirjaa käytettiin apuna kirkon varallisuuden selvittämisessä, kun kuningas Kustaa Vaasa peruutti kirkon tuloja kruunulle. Kopiokirjat menettivät arvostetun asemansa. Esimerkiksi Codex skokloster päätyi kaniikki Arvidus Nicolain (Arvid Nilsson Särkilahti) yksityiseen käyttöön, ja hän käytti käsikirjoitusta yksityisten muistiinpanojen tekemiseen. Tämä osoittaa, ettei kyseinen kopiokirja enää ollut alkuperäisessä tehtävässään, ja että sitä ei enää arvostettu entiseen tapaan kirkon omaisuuden suojelijana. Codex Skokloster ja Mustakirja päätyivät moninaisten vaiheiden kautta Ruotsiin, ja molempia säilytetään tällä hetkellä Ruotsin kansallisarkistossa.

Maria Kallion luennon voi katsoa Virtuaalikirkko.fi -sivustolla. Hän on myös kirjoittanut aiheesta TUCEMEMSin uudessa Pohjoinen reformaatio -kirjassa, jota voi ostaa esimerkiksi UTUShopin tai Turun Historiallisen Yhdistyksen kautta. Luentosarja jatkuu lokakuun 24. päivä, jolloin puhumassa on professori Irmeli Helin aiheesta Lutherin virret – osa eurooppalaista kulttuuriperintöä. Luentosarja päättyy marraskuun 28. päivä, jolloin FT Mikko Kauko puhuu otsikolla Jöns Budde ja hänen kääntämänsä kirjallisuus. Lämpimästi tervetuloa seuraamaan luentoja!

Miika Norro

Keskiaikaa käytetään jatkuvasti innoituksen ja inspiraation lähteenä populaarikulttuurissa. Tätä ilmiöitä kutsutaan usein medievalismiksi. Ilmiö ei ole sinällään uusi, jo 1800-luvulla innostuttiin romantiikan myötä keskiajasta, klassisena esimerkkinä voi mainita vaikkapa aikakauden suositut romaanit, kuten Sir Walter Scottin Ivanhoe (1820) ja Victor Hugon Pariisin Notre-Dame (1831). Nykyaikana medievalismia edustavat esimerkiksi erilaiset keskiaikatapahtumat, kuten vaikkapa Turun keskiaikamarkkinat (Keskiaikamarkkinoiden medievalismista löytyy mielenkiintoisia arvioita Ennen ja nyt -lehdestä ja Glossae-lehdestä ), elokuvat ja sarjat (Lue Triviumin blogista esimerkiksi Game of Thrones -sarjasta ja vammaisuudesta keskiajalla) sekä tietysti myös monet tietokone- ja lautapelit.

Keskiaika kiehtoo nykyaikaisia pelintekijöitä. Monet suositut lautapelit, kuten Carcassonne, Dominion tai Citadels sijoittuvat enemmän tai vähemmän ”keskiaikaiseksi” miellettävään ympäristöön. Pelit toimivat tietysti osana medievalismin laajempaa kenttää, eli ne käyttävät hyväkseen keskiaikaan liitettyjä kliseitä ja mielikuvia luodakseen pelaajille kokemuksen keskiajan salaperäisyydestä, juonitteluista ja jännittävyydestä. Tämä mielikuva on tietysti omiaan lisäämään pelaamisen jännitystä ja kiinnostavuutta pelaajille.

Yksi itselleni kiinnostavimmista medievalistisista lautapeleistä on The Resistance: Avalon, lähinnä siksi, että se sijoittuu kuningas Arthurin ja pyöreän pöydän ritareiden maailmaan, jota olen itse tutkinut keskiaikaisen artturiaanisen kirjallisuuden näkökulmasta.

Kuvassa pelin keskeisiä hahmoja, Merlin, Mordred, Percival ja Morgana.

Avalon rakentuu bluffaamisen ja päättelyn varaan, ja sen tarina liittyy hyvän ja pahan väliseen taisteluun. Sinällään pelin tekniikka ei tietenkään liity syvällisemmin Arthurin tarinaan, mistä kertoo jo se, että pelin ensimmäinen versio sijoittuu futuristiseen sci-fi maailmaan. On kuitenkin mielenkiintoista, että tietyt Arthurin legendan elementit on onnistuttu ottamaan hyvin osaksi pelin kokonaisuutta. Erityisesti pelin hahmokortit luovat selkeitä yhtymäkohtia keskiaikaisiin tarinoihin kuningas Arthurista ja hänen ritareistaan. Esimerkiksi kuningas Arthurin vastaisen taistelun johtaja on Mordred, joka on myös keskiaikaisessa Historia Regum Britanniae -teoksessa Arthurin poika, joka kapinoi isäänsä vastaan ja lopulta tuhoaa tämän valtakunnan.

Tehtäväkorteissa kuvattu malja viittaa Graalin maljaan ja sen etsintään.

Pelissä on myös selkeä viittaus erääseen keskeiseen artturiaanisen legendan keskeisimmistä esineistä, nimittäin Graalin maljaan. Pelissä olevissa tehtäväkorteissa on nimittäin kuvattuna kultainen tai tummunut hopeinen malja, sen mukaan haluaako pelaaja tehtävän onnistuvan vai epäonnistuvan. Samalla malja tietysti viittaa kuitenkin myös Graalin maljaan, jonka etsiminen oli ritareiden tärkein tehtävä monissa artturiaanisissa kirjoissa. Näin kortti luo peliin tunnnelman tärkeästä ja merkityksellisestä tehtävästä, jonka epäonnistumisella on vakavat seuraukset.

Avalonissa kiinnostavaa on myös keskiaikaisen symboliikan käyttäminen osana pelin kuvitusta. Tai ehkä oikeastaan on kyseessä nykyajan symboliikka, joka periytyy jo keskiajalta. Tietenkään pelin symboliikka ja keskiajan symboliikka eivät ole yhtenäiset, sillä vaikka tietyt symbolit periytyvätkin kulttuurissa aikakaudelta toiselle, tapahtuu yksittäisen symbolin kohdalla silti paljon muutoksia: osa merkityksistä unohtuu ja toisaalta uusia merkityksiä syntyy. Lisäksi koko järjestelmä muuttuu, ja yksittäisten symbolien keskinäiset viittaussuhteet voivat muuttua.

Eroista huolimatta, tai niiden ansiosta, Avalonin symboliikan vertaaminen sydänkeskiaikaisen kirjallisuuden kanssa on mielenkiintoista, sillä se paljastaa miten vanhat symbolit ovat läsnä kulttuurissamme, vähän samaan tapaan kuin keskiaikaiset kirkot seisovat edelleen nähtävissämme: monien historian vaiheiden muuttamina, eri historiallisten kerrosten mosaiikkina, joka kuitenkin kertoo meille jotain alkuperäisestä ja ennen kaikkea jotain meidän omasta kulttuuristamme, siitä kuinka olemme päätyneet nykyiseen tilanteeseen.

Äänestämiseen käytetyt kortit.

Takaisin Avaloniin. Pelin symboliikassa ensimmäisenä huomion kiinnittää värikoodi, jolla merkitään tiettyjä asioita. Lähdetään liikkeelle mustan ja valkoisen välisestä symboliikasta. Sydänkeskiajan ritariromaaneissa musta ja valkoinen tai tumma ja vaalea ovat vastinpari, jossa musta/tumma viittaa pahuuteen, epäilyttävyyteen ja muihin negatiivisiin asioihin, ja valkoinen puolestaan hyvyyteen, kauneuteen ja jalouteen. Tämä symboliikka ei ole meille vierasta, jokainen länsimaisessa kulttuurissa kasvanut varmasti ymmärtää tämän vastakkainasettelun kahden värin välillä. Niinpä myös Avalon-pelissä värien symboliikkaa käytetään äänestyskorteissa, joilla päätetään siitä, hyväksytäänkö kuninkaan ehdottama joukkue vai ei. Samalla mustan ja valkoisen symboliikalla vahvistetaan ajatusta hyvän ja pahan välisestä taistelusta.

Petollisen Mordedin kannattajien vaakuna, hopeinen kaksipäinen kotka punaisella pohjalla, ja Arthurille uskollisten vaakuna, kultainen lohikäärme sinisellä pohjalla.

Värisymboliikka toimii myös toisten värien kohdalla. Hyvien vaakuna on keltainen lohikäärme sinisellä pohjalla, kun taas pahojen vaakuna on hopeinen kaksipäinen kotka punaisella pohjalla. Vaikka keskiajan symboliikassa lohikäärme onkin usein pahaksi mielletty eläin (lohikäärme on Raamatussa Saatanan vertauskuva), niin senkään symboliikka ei ole yksiselitteinen. Tähän peliin lohikäärme on päätynyt todennäköisesti siksi, että se on kuningas Arthurin suvun vaakunaeläin (Arthurin isän nimi oli Uther Pendragon).

Kultainen lohikäärme punaisen ristin päällä valkoisella taustalla, tässä vaakunassa värien symboliikka (punainen, kultainen ja valkoinen) viittaa positiivisiin asioihin, samoin kuin risti, Kristuksen tunnus.

Tässä lohikäärmeen negatiivista symboliikkaa tasapainottaa vaakunan värisymboliikka, kun lohikäärme on kultaisen värinen. Kulta oli keskiajan symboliikassa pyhyyden ja kuninkuuden väri. Lisäksi sininen tausta voidaan nähdä taivaan värinä, mikä yhdistyy hyvinkin positiivisiin mielikuviin Jumalasta ja Neitsyt Mariasta. Lisäksi toisessa vaakunassa lohikäärme asetetaan yhteen punaisen ristin kanssa, mikä taas viittaa tietysti suoraan Jeesukseen ja hänen kuolemaansa, mikä asettaa lohikäärmeen positiiviseen valoon. Pahojen vaakunassa oleva punainen oli monitulkintainen väri, joka saattoi edustaa sekä hyvää että pahaa. Kun se pelissä asetetaan vastakkain hyväksi tulkitun sinisen kanssa, punainen voi edustaa pahuutta, väkivaltaa ja petollisuutta. Petollisuutta voisivat myös kuvastaa kotkan kaksi päätä.

Petollisuuden värisymboliikkaan kuuluu myös hahmokorttien taustan rusehtavan punainen, joka oli keskiajalla nimenomaan petoksen väri. Paras esimerkki on Juudas Iskariot, joka kavalsi Jeesuksen, ja on siten kuvattu hyvin usein punahiuksiseksi. Toinen kavala ja punainen hahmo on tietysti Jumalan pettänyt paholainen…

Vaikka nykyaikaista peliä ei voikaan suoraan tutkia keskiajan symboliikan avulla, osoittaa lyhyt aiheen tarkastelu, että jotkin symbolit ovat jatkaneet elämäänsä keskiajan jälkeen aina meidän aikaamme asti, vaikkakin muuttuen matkan varrella. Nämä symbolit ovat edelleen tärkeä osa kulttuuriamme. Vaikka pelissä ne ovatkin harmittomia ja merkityksettömiä, samoja symboleita käytetään kuitenkin myös esimerkiksi eri maiden vaakunoissa. Esimerkiksi Suomen valtion vaakunassa oleva leijona symboloi monille jaloutta, rohkeutta ja voimaa, asioita joita leijona edusti jo keskiajalla.

Miika Norro

Kirjoittaja työskentelee TUCEMEMS-keskuksessa ja tutkii väitöskirjassaan ranskankielisiä ritariromaaneja sydänkeskiajalta.

Turun Keskiaikaiset markkinat juhlivat tänä vuonna 20-vuoden mittaista historiaansa. Tapahtuma on kasvanut yhdeksi Turun suosituimmista kesätapahtumista, tarjoten kävijöille elämyksen keskiaikaiseen Turkuun vierailemisesta. Tapahtuman tarjontaan kuuluu käsityöläismarkkinat, jossa näytteilleasettajat panostavat vaatetuksen, kojun koristelun ja myymiensä esineiden tai ruokien avulla keskiaikaisuuden mielikuvan luomiseen. Lisäksi tapahtumassa on suuri joukko vapaaehtoisia näyttelijöitä, jotka ovat pukeutuneet keskiaikaisesti ja näyttelevät markkinatapahtumia, jotka sijoittuvat johonkin historialliseen ajankohtaan, tällä kertaa vuoteen 1509. Ohjelmaan kuuluu myös musiikki- ja tanssiesityksiä, sekä tieteellistä ohjelmaa, kuten Turun yliopiston Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies -tutkimuskeskuksen järjestämä avoin seminaari torstaina 30.6.

TUCEMEMSin seminaarin yleisöä.

Tänä vuonna seminaarin otsikkona oli Kriisi vai kukoistus? Kulttuurin murroksia ja jatkumoita keskiajan lopussa ja uuden ajan alussa. Seminaarissa pidettiin kuusi esitelmää, joissa kysymystä tarkasteltiin eri kulttuurin osa-alueiden näkökulmista.

Ensimmäisen esitelmän piti FT Mikko Kauko. Hänen aiheenaan oli Latinan kielen rooli ruotsin kielen mallina myöhäiskeskiajalta uuden ajan alkuun. Kahle vai resurssi? Latina oli keskiajalla sivistyneistön kieli, ja käytännössä opiskelu tarkoitti hyvin pitkälti latinan opiskelua. Samaan aikaan ruotsin kirjakieli oli hyvin vakiintumatonta, ja latina oli hyvän kielen malli. Niinpä kun kirjoja käännettiin ruotsiksi, myös käännöksissä on käytettiin latinan rakenteita. Kauko pohti oliko tämä latinan kielen vaikutus kääntäjille kahle vai resurssi. Hänen mukaansa kääntäminen ei kuitenkaan tapahtunut usein orjallisesti, esimerkiksi hänen tutkimansa Jöns Budde käyttää käännöksissään latinaa luovalla tavalla. Kaukon mukaan latina voidaankin nähdä pääasiallisesti resurssina kirjoittajille ja kääntäjille. Latinan kielen merkittävä asema säilyi aina 1700-luvulle asti, Kaukon mielestä tämä on selkeä jatkumo keskiajalta uudelle ajalle. Myös muutoksia tapahtui, esimerkiksi keskiajalla antiikin kirjallisuuteen viitattiin usein kontekstistaan irrotettujen pienten pätkien avulla, kun taas 1700-luvulla kirjallisuutta tunnettiin laajempina kokonaisuuksina.

Seuraavan esitelmän piti FM Maria Kallio, joka puhui otsikolla Hallinnon kriisi vai murros? – Turun tuomiokapituli keskiajan lopulla. Kallio kertoi että Turun tuomiokapituli oli perustettu todennäköisesti 1200-luvun loppupuolella. Sen tehtäviin kuului piispan ja hiippakunnan kirkollinen hallinto ja tuomiokirkon jumalanpalveluselämästä huolehtiminen. Tuomiokapituliin kuului useita virkoja, joiden tulot tulivat prebendatiloilta. Tärkein lähde tuomiokapitulin toimintaan ovat kopiokirjat, kuten Turun tuomiokirkon Mustakirja, joihin kopioitiin tärkeitä asiakirjoja, kuten tietoja lahjoituksista, kuninkaan myöntämistä erioikeuksista tai muista tärkeistä asioista. Kallion mukaan kopiokirjojen tehtävä oli siten suojella tuomiokapitulin omaisuutta osoittamalla lahjoitusten ja muun omaisuuden lainvoimaisuus. Samalla ne toimivat tuomiokapitulin yhteisöllisenä muistina. Reformaation myötä kopiokirjat näyttävät toimineen täysin vastakkaisessa tehtävässä, niitä on nimittäin mahdollisesti käytetty apuna kuningas Kustaa Vaasan takavarikoidessa kirkon omaisuutta kruunulle.

FM Aino Liira puhui otsikolla Punaväristä puupiirroksiin: kirjat ja kirjatuotanto keskiajan ja uuden ajan taitteessa. Hänen mukaansa kirjapainotaito ei ollut ensimmäinen suuri muutos, jonka kirjantuotanto koki keskiajan kuluessa. Merkitykseltään ainakin yhtä tärkeä oli siirtyminen papyrusrullien käytöstä koodeksien, eli sidottujen kirjojen, käyttöön. Rullan muodossa olevia kirjoja luettiin alusta loppuun, mutta koodeksin sivujen kääntelemisen helppous mahdollisti kirjan selailun ja tietyn tarkan kohdan nopean etsimisen. Myös yliopistojen kehitys

Gutenbergin painetussa Raamatussa on käsin maalatut alkukirjaimet. By jmwk – Flickr: Gutenberg Bible 02, CC BY 2.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=16341113

muutti kirjaa, kun selkeyteen, luettavuuteen ja nopeaan tiedon löytämiseen alettiin kiinnittää aiempaa enemmän huomiota, ja kirjoihin lisättiin ns. Paratekstuaalisia elementtejä, kuten sisällysluetteloita, otsikoita, sivunumeroita ynnä muita sellaisia. Kirjapainotaito ei myöskään syrjäyttänyt heti käsinkirjoitettuja kirjoja, vaan niitä tuotettiin rinnakkain vielä pitkään. Samalla painetuissa kirjoissa oli paljon käsikirjoitusten piirteitä, kuten punaisella värillä käsinmaalattuja alkukirjaimia tai kappalemerkkejä. Vasta vähitellen painettuihin kirjoihin kehitettiin uusia tapoja selkeyttää ja jakaa tekstiä, kuten eri kokoiset kirjaimet tai puupiirrokset. Liira käytti esimerkkinä hänen tutkimaansa Polychronicon-teosta, josta on säilynyt sekä käsikirjoituksia että painettuja kirjoja.

HuK Janika Aho piti esitelmän, jonka otsikko oli Isonkyrön vanhan kirkon seinämaalaukset – murroksia ja jatkumoita 1500-luvun kirkkotaiteessa. Ahon mukaan Isonkyrön kirkko on harvinainen poikkeus, sillä Suomessa vastaavia 1500-luvun loppupuolella

Isonkyrön vanhan kirkon sisätilat ja maalatut seinät. By Htm – Oma teos, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=42172712

maalattuja kirkkoja ei ole muita. Sen sijaan Ruotsissa vastaavia kirkkoja on hieman enemmän. Aikaisemmin, 1400-luvulla kirkkoja maalattiin taas hyvinkin ahkerasti. Ahon mukaan tämä kirkkotaiteen tilaamisen vähentyminen onkin suurin muutos, mitä reformaation myötä tuli Suomeen. Siihen vaikutti kirkon köyhtyminen ja epävarmat olot, mutta mahdollisesti myös teologinen epävarmuus siitä, oliko kirkkojen kuvittaminen ylipäänsä hyväksyttävää luterilaisessa uskossa. Muilta osin Aho näkee paljon jatkumoita keskiajalta uudelle ajalle: maalauksia tehtiin mallikuvien avulla osin samoista aiheista, vaikka kuvissa esimerkiksi vaatemuoti muuttuukin ajan tyyliin sopivaksi. Samaten teosten tilaajakunta pysyi samana, aateliset ja rikas papisto hankkivat kirkkoon taidetta, mutta myös seurakunta kokonaisuutena saattoi hankkia taidetta.

FM Mari Välimäki puhui otsikolla Paljon vanhaa, jotakin uutta: reformaation vaikutus kihlaukseen ja avioitumiseen. Kihlautuminen oli keskiajalla ja uuden aja alussa erittäin tärkeä sopimus, jolla oli juridistakin painoarvoa. Keskeisiä elementtejä kihlautumisessa olivat vapaaehtoisuus, lahjojen antaminen ja todistajien läsnäolo sekä liiton vahvistaminen avioliittoon vihkimällä. Kihlautumista ja avioliittoa säätelivät sekä kirkollinen että maallinen laki. Välimäen mukaan kihlautuminen ei muuttunut olennaisilta osiltaan keskiajalta uudelle ajalle tultaessa, vaan vapaaehtoisuus ja todistajien läsnäolo olivat koko ajan erittäin tärkeitä. Muutoksia tapahtui erityisesti siinä, että 1600-luvulla vanhemmille tuli enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa lastensa avioitumiseen, esimerkiksi mahdollisuutta tehdä perinnöttömäksi vastoin vanhempien suostumusta tai heiltä salaa kihlautunut lapsi laajennettiin naimattomista tyttäristä myös poikiin. Lisäksi kirkollisen avioitumisen tärkeyttä kihlautumisen jälkeen korostettiin lisää, ja vuoden 1734 valtakunnan lailla avioliiton kirkollisesta vihkimisestä tuli lain mukaan pakollista.

Viimeisen esitelmän piti dosentti Liisa Seppänen otsikolla Keskiajan kukoistuksesta kohti uudenlaista aikakautta – Miten reformaatio ja sen vanavedessä toteutetut uudistukset muuttivat Turun kaupunkia? Turussa oli keskiajan lopulla 31 kirkollista kiinteistöä, ja arviolta puolet kaupungin maa-alueesta oli kirkon omistuksessa. Seppäsen mukaan suurin muutos kaupunkikuvassa reformaation myötä olikin kirkollisten rakennusten muuttuminen ei-kirkollisiksi. Kirkollisten rakennusten määrä väheni rajusti, 1630-luvulla niitä oli enää neljä kappaletta. Muiden rakennuksien käyttötarkoitus muuttui, kun ne siirtyivät kruunun haltuun ja niitä myytiin porvareille. Piispantalo oli keskiajan Turun komeimpia rakennuksia, mutta reformaation aikana piispa joutui ilmeisesti muuttamaan vaatimattomampaan asuntoon, ja piispantalo siirtyi maallisen käyttöön. Sen sijaan esimerkiksi hospitaalit ja muut laupeudentyön rakennukset siirtyivät kuninkaan suojelukseen, eikä niiden toiminta loppunut. Suuri muutos oli myös 1580-luvulla kahden uuden kirkon rakentaminen, kun reformaation ajatusten mukaan jokaiselle tuli saarnata tämän omalla kielellä, ja niinpä Turkuun rakennettiin oma kirkko saksankielisille ja suomenkielisille. Molemmat kirkot tosin jäivät suhteellisen pian pois käytöstä. Suoraan reformaation ajatuksiin liittyi myös Turun dominikaanikonventin lakkauttaminen. Lakkautetun konventin isot ja komeat rakennukset tuhoutuivat lisäksi tulipalossa, eikä niitä enää korjattu uudestaan. Näin reformaatio muutti hitaasti Turun kaupunkikuvaa. Muutoksella oli varmastikin suuri vaikutus ihmisten mielikuviin papiston ja kirkon vallasta.

Miika Norro

Millaisia arpapelejä antiikin roomalaiset pelasivat? Perustuiko Kauppiaskadun nimi keskiajalla vain siihen tosiasiaan, että sen varrella toimi kauppiaita, vai voisiko tuon saman kadunnimen olemassaolo muissakin Itämeren alueen kaupungeissa kieliä jostakin muusta? Ovatko 1700-luvun metsäsuomalaiset raapustaneet riimuilla sanan ”puuro” Taalainmaalle? Muun muassa nämä kysymykset olivat esillä Turun yliopiston Kieli- ja Käännöstieteiden laitoksen kielihistoriallisessa tutkijaseminaarissa 13.5.2016. Meitä oli koolla salin täydeltä, ja keskustelu oli varsin vilkasta! Laitoksella tehtävällä kielihistoriallisella tutkimuksella on runsaasti yhtymäkohtia muuhun humanistisen tiedekunnan tutkimukseen ja miksei yhteiskunnallisiinkin oppiaineisiin, kun tutkimuksen kohteena on esimerkiksi tekstikulttuuri, pedagogiset tekstit, lakitekstit, tai kulttuurien välinen vuorovaikutus niin kuin se ilmenee lainasanoissa.

Delia Schipor oli seminaarin vieraileva puhuja, ja kertoi tutkimuksestaan Stavangerin yliopistossa Norjassa. Hän on perehtymässä kansankielistymisen prosesseihin myöhäiskeskiajan, eli 1400- ja 1500-lukujen, englantilaisissa dokumenteissa Hampshire Record Office -aineistossa. Latinan kieltä käytettiin myöhäiskeskiajan Englannissa

Carmina Cantabrigiensia. A Cambridgean version of a Medieval European chant collection in Latin. Wikimedia Commons. Cambridge University Library Gg.5.35.

kulttuurisissa, kirkollisissa ja hallinnollisissa yhteyksissä, ja vuoden 1066 normannivalloituksen seurauksena hallinnollisissa yhteyksissä käytettiin myös ranskan kieltä. Schiporin tarkoituksena on tutkia latinan vähittäistä korvautumista englannin kielellä hallinnollisissa dokumenteissa sekä englannin, ranskan ja latinan rinnakkaiseloa ja kunkin kielen suhteellisia osuuksia eri tekstilajeissa. Hän tutkii myös mahdollista yhteyttä tekstilajin ja valitun kielen välillä. Tätä samaa siirtymää latinasta englantiin, mutta tieteellisissä teksteissä, tutkii Sara Norja englannin kielestä. Norja aikoo väitöstyössään tuottaa digitaalisen edition kymmenestä 1400–1600 luvuilta peräisin olevista saman alkemistisen tekstin, The Mirror of Alchemy, englanninkielisistä käsikirjoitusversioista ja tutkia niissä tieteellisen tekstin kansankielistymistä. Hän tarkastelee käsikirjoitusten suhteita toisiinsa ja eurooppalaiseen alkemistiseen perinteeseen.

Monikielisyys on lisäksi läsnä Tuomo Fonsénin saksan kielen tutkimuksessa hieman eri näkökulmasta, sillä hänen työnsä alla ovat tällä hetkellä saksan kielen oppimiseen räätälöidyt pedagogiset kieliopit 1600–1700-luvuilla Ruotsin kuningaskunnassa. Fonsén tarkastelee näiden kirjoittajia, lukijoita ja lähteitä. Hän keskittyy Sven Ingemarsson Tilianderin ja Nicolaus zum Felden saksan kielioppeihin, jotka olivat ajalleen uutuutena kirjoitettu oppijan kielellä, ruotsiksi. Lisäksi ne sisältävät kiinnostavia kontrastiivisia saksa—ruotsi-kielivertailuja ja heijastavat toisinaan myös saksalaista kielifilosofista keskustelua.

Englannin kielestä väitöskirjatutkimustaan esittelevien Aino Liiran ja Sirkku Ruokkeisen töitä yhdistää paratekstuaalisuuden käsite, sisältäen tekstin ja muotoseikat, jotka jotenkin kehystävät keskiössä olevaa leipätekstiä ja ohjaavat sen ymmärtämistä. Aino Liira tutkii paratekstien kommunikatiivisia ja tekstiä järjestäviä funktioita John Trevisan kääntämän

World map from the Polychronicon. Wikimedia Commons, Bodleian Library_

Ranulf Higdenin Polychronicon-historiateoksen käsikirjoituksissa ja varhaisissa printtieditioissa. Hän pyrkii myös selvittämään, kuinka siirtymä käsikirjoituksesta printtieditioon mahdollisesti vaikutti tekstin paratekstuaalisuuteen. Sirkku Ruokkeinen puolestaan tarkastelee 1500-luvun englanninkielisen käännöskirjallisuuden paratekstejä, eritoten alkumateriaaleja, ja sitä, kuinka niissä kommentoidaan, arvioidaan ja arvotetaan käsillä olevaa teosta. Hän hyödyntää sekä teoriaa paratekstuaalisuudesta, että diskurssintutkimuksesta tuttua ns. appraisal-teoriaa. Tarkoituksena on myös tutkia, kuinka kirjoihin ja kirjallisuuteen asennoiduttiin yleensäkin, ja kuinka määriteltiin esimerkiksi hyvä kirja.

Suomen kielen ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen oppiaineessa tehtävästä työstä painottui seminaarissa nimistön tutkimus, kun töitään esittelivät Kirsi-Maria Nummila ja Regina Bűdi. Kirsi-Maria Nummila esitteli monitieteistä hanketta, jonka tarkoituksena on tutkia keskiaikaista turkulaista kadunnimistöä ja sitä, missä määrin sen muotoutumiseen ovat vaikuttaneet muualta Itämeren alueelta lainatut kadunnimet ja toisaalta kaupungin toiminnot ja fyysiset ulottuvuudet. Vertailtaessa eurooppalaisten kaupunkien kaavoituksia voidaan nähdä, että monissa Itämeren alueen keskiaikaisissa kaupungeissa on samanlainen ns. saksalaisen kaupunkikulttuurin mukainen kaavoitus, ja monet tämän alueen keskiaikaiset kaupungit omaavat tänäkin päivänä samoja kadunnimiä. Tältä pohjalta voidaan olettaa tuon kaavoituksen lisäksi myös kadunnimistön lainautuneen. Regina Bűdi puolestaan tutkii väitöskirjassaan Ericus Erici Sorolaisen Postillan (1621/1625) sisältämien evankeliumitekstien 800 erisnimeä ja vertailee niitä Agricolan Uuden testamentin (1548) ja ensimmäisen kokonaisen suomalaisen Raamatun (1642) erisnimiin, sekä Postillan saksankielisten lähdeteosten, ja enimmäkseen 1500-luvulta peräisin olevien saksan-, latinan-, kreikan- ja ruotsinkielisten raamatunkäännösten (mm. Luther 1545 ja Erasmus 1705 (1535)) erisnimiin. Bűdi tarkastelee vieraiden kielten ja suomen kielen kehityksen vaikutusta Postillan evankeliumitekstien erisnimiin ja näiden erisnimien suomalaistumista. Jotkin Postillan nimistä voidaan luokitella sekä yleis-, että erisnimiin, ja Bűdi pyrkii myös tarkentamaan näiden nimien luokitusta. Väitöskirja voisi kenties lisätä ymmärrystämme ulkomaisten nimien suomalaistumisesta vanhassa kirjasuomessa laajemminkin, ja niin edistää sekä vanhan kirjasuomen-, että nimistön tutkimusta.

Pohjoismaisista kielistä Asta Rauhala esitteli väitöskirjatutkimustaan, jonka tarkoituksena on kartoittaa varhaisia ruotsin lainasanoja (1200–1600-luvuilta) suomen kielessä. Rauhala pyrkii selvittämään erityisesti keskiaikaisen lainatun sanaston laajuutta, sen jakautumista erilaisiin semanttisiin kategorioihin, lainautumisprosessin nopeutta, ja sitä, kuinka kauan nuo lainasanat säilyivät kirjallisessa kielessä. Kenties suomen sanaston tarkastelu skandinaavisesta näkökulmasta voisi johtaa uusien etymologioiden löytymiseen tai avata näkökulmia keskiajan elämään ja kulttuurien väliseen vuorovaikutukseen kielikontaktien valossa! Skandinaavisiin kieliin keskittyy myös Kendra Willson (TIAS), joka tutkii Suomen alueen ja suomen ja saamen kielten suhdetta skandinaaviseen riimukulttuuriin ja on tällä hetkellä perehtymässä mahdollisiin suomen ja saamen kielen esiintymiin skandinaavisissa riimuissa eritoten siinä tapauksessa, että riimu on todettu vaikeaselkoiseksi. Eräs tutkimuksen alla oleva uudempi 1700-luvun riimu on Taalainmaalta,

16th to 19th-century dalrunes from Dalarna, Wikipedia

ja se näyttäisi sisältävän suomeksi joitakin sanoja: ”MINVLESIÖMEPVRVANTA”. Saimme aivojumppaa kun tarkastelimme riimua yhdessä! Se saattaisi olla metsäsuomalaisten kaivertama, he kun taisivat surullisen usein olla nälässä, mikä selittäisi mahdollisen ’puuro’-sanan (”PVRV”) esiintymän.

Willsonin kaltaista salapoliisityötä tekevät yhtä lailla tohtorikoulutettavat Harri Uusitalo ja Reko Tikka. Uusitalo tutkii suomen kielen väitöskirjassaan Aitolahden koodeksin maanlainsuomennosta Kristoffer Baijerilaisen alun perin ruotsinkielisestä maanlaista. Uusitalo tutkii suomalaisen lakikielen kehitystä ja pyrkii selvittämään, kuka on maanlain käännöksen tekijä ja kuinka se pohjautuu aikaisempiin saman maanlain suomennoksiin ja mistä sellaiset dokumentin osat ovat peräisin, jotka eivät pohjaudu mihinkään aikaisempaan lähteeseen. Yksi mahdollinen kääntäjä on Hartvig Speitz, joka on saattanut tehdä käännöksen istuessaan tuomiota lain halventamisesta! Tätä tutkimustyötä Uusitalo tekee mm. käsialan, kieliopin ja oikeinkirjoituksen pohjalta. Keskeinen osa Uusitalon työtä on tuon maanlainsuomennoksen käsikirjoituksen editointi. Reko Tikan klassillisten kielten ja antiikin kulttuurin väitöskirjatyön tavoite on kirjallisen ja arkeologisen aineiston pohjalta tutkia, millaisia antiikin Rooman ja varhaiskeskiajan arpapelit olivat ja mikä niiden merkitys oli sen ajan ihmisille. Hyödynnettiinkö niitä esimerkiksi uhkapelaamisessa? Tikka nosti seminaarissa esille suomen kielessä olevan eron verbien ’pelata’ ja ’leikkiä’ välillä, pelaamisen ollessa jotakin, minkä parissa kaiken ikäiset viihtyvät. Monista Euroopan kielistä tämä erottelu puuttuu, ja se on Tikan mukaan saattanut vaikuttaa siihen, että pelejä ei ole nähty niin arvokkaana tutkimuskohteena. Tämän kaltainen tutkimus on mielestäni oiva osoitus siitä, miten kielten osaaminen ja tutkiminen hyödyttää myös kulttuurista ja historiallista tutkimusta.

Toivotan KKTL:n kielihistorioitsijoiden puolesta kaikille oikein levollista ja lämmintä kesää!

Aino Haataja

Kirjoittaja on filosofian maisteri englannin kielessä, ja on maisterintyössään tutkinut kasvatuksen kuvausta, sekä luonto–kulttuuri ja eristyneisyys–yhteiskunta vastakkainasettelua anglo-irlantilaisen Maria Edgeworthin romaanissa Ormond (1817).

Latinakin on aikanaan ollut elävä, puhuttu ja kirjoitettu kieli. Quis hoc nesciat? Latinasta on myös ollut eri aikakausina ja eri käyttöyhteyksissä useita eri versioita ja rekistereitä (kuten mistä tahansa elävästä kielestä), ja jo antiikin aikana kiisteltiin oikeakielisyys- ja oikeinkirjoitusasioista. Olen viime vuosina saanut tutustua yhteen  varsin omalaatuiseen latinaan, jossa sekoittuvat latinan syntaksi ja varhaiset romaaniset rakenteet.

Väitöskirjani käsittelee latinan syntaksin kehitystä ja muutoksia 800-luvun asiakirjakielessä. Tutkimuksen korpuksen muodostavat Pohjois-Italian Piacenzan kaupungin ja sen ympäristön vuosilta 816–899 säilyneet asiakirjat (noin 320 kpl), jotka sisältyvät laajaan Chartae Latinae Antiquiores  -julkaisuun. ChLA-aineisto

Piacenzan tuomiokirkko, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=519075

käsittää yksityisoikeudellisia, esimerkiksi maankäyttöön liittyviä, useimmiten pergamentille kirjoitettuja asiakirjoja 600–800-luvuilta. Valtaosaa ”omista” asiakirjoistani säilytetään yhä Piacenzan tuomiokirkon uumeniin kätkeytyvässä pienessä arkistossa, ja ne on julkaistu vasta 2000-luvulla.

Suuri osa asiakirjojen tekstiä on sidoksissa toistuviin, fraasimaisiin asiakirjaformuloihin (mikä tosin ei takaa ns. oikeakielisyyttä). Asiakirjoissa on säilynyt erilaisiin ilmauksiin ja lainauksiin kiteytyneinä kielellisiä elementtejä, jotka ovat peräisin 400–600-lukujen juridisesta ja hallinnollisesta latinasta. Lisäksi niissä on vaihtelevissa yhteyksissä esiintyviä tietoja, jotka liittyvät yksittäisiin tapahtumiin ja yksittäisten asioiden, paikkojen ja henkilöiden kuvaamiseen. Juuri näissä vaihtelevissa tekijöissä voi tavoittaa kirjurin pyrkimyksen ilmaista latinaksi sellaisia puhekielen tekijöitä, jotka voi jo määritellä romaanisiksi. Erilaiset formulat taas heijastelevat perinnettä eli näitä asiakirjoja varhaisempaa aikakautta. Keskityn tutkimuksessani syntaksin eroihin ja muutoksiin kaavamaisten ilmausten ulkopuolelle jäävissä vapaammin muotoilluissa, tapauskohtaisissa kohdissa, joskin niiden syntaksi on usein varsin suppeaa.

Asiakirjojen latina heijastelee sellaista kielen kehitysvaihetta, jossa fonologia, morfologia ja syntaksi eivät enää noudata klassisen latinan järjestelmää mutta kouluissa opittava ja varhaisempien tekstien välittämä kielioppi vaikuttaa latinanpuhujien ja -kirjoittajien kieleen. Tekstit ovat kielitieteilijälle erityisen kiinnostavia, koska niissä näkyy jo lukuisia romaanisia piirteitä, kuten kaksiosaisen perfektin (data abeo) muodostus tai de-preposition genetiivinen käyttö. Myös italian da-prepositio on jo käytössä. Ääntämys vaikuttaa välillä huomattavasti kirjoitustapaan: inn omnibus, amme facta. Palatalisoitunutta äännettä yritetään usein ilmentää tj-kirjoitustavalla: tjves (cives).

Latinan ad– ja ab-prepositio menevät 800-luvun asiakirjakielessä iloisesti sekaisin ja limittäin; akkusatiivi ja ablatiivi eivät morfologisesti enää eronneet toisistaan, koska fonologinen vokaalipituus ja loppu-m olivat hävinneet ääntämyksestä jo vuosisatoja aiemmin ja kumpikin prepositio ääntyi siten pelkkänä /a/:na. Voidaankin puhua pikemminkin kirjoitustavoista kuin tietyn sijamuodon käytöstä. Kirjoitustapa ad on paljon yleisempi, ja sitä on usein käytetty ab-preposition sijaan: livello ad me facto, ad presenti die. Myös datiivimaisen muodon ja prepositiorakenteen yhdistelmiä esiintyy: ad heredibus meis. Aineistoa tarpeeksi pitkään kahlattuani sekamuotoinen verkkokaupan nimi Adlibris ei vaikutakaan enää niin oudolta… Kirjoitustapa ab taas näyttäisi esiintyvän ainoastaan vakiintuneissa, toistuvissa formuloissa ja olisi siten pelkkä arkaismi: defendere ab omni hominem. Myös pelkkää ääntämyksen mukaista a-muotoa esiintyy, joskus em. kirjoitustapojen kanssa samassa lauseessakin: sicut ad genitore meo vel a me posesa est. Voidaankin kysyä, kuinka sattumanvaraista kunkin kirjoitustavan käyttö on – onko kirjuri kenties tavoitellut vain jotenkuten latinan näköistä kieltä? Tutkijan on välillä vaikeaa päästä ”kielioppivirheitä” kyttäävän koulumestarin asenteestaan…

Hyperkorrektismit tuovat tähän omalaatuiseen latinan kieleen oman lisävivahteensa. Oikeasta kirjoitusmuodosta tietämättömät kirjurit saattoivat kehittää ”väärin korjattuja” muotoja yllättävän yleisistäkin latinan sanoista (esim. adque, jopa adquem < atque, tamtum < tantum) ja jopa asiakirjakieleen kuuluvista kiinteistä ilmauksista (constad <

Lothar I
Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=189282

constat). Nykyitalialaisellekin vaikeasti ääntyvä /h/ saattaa ilmestyä välillä yllättävien sanojen alkuun: hanni < anni.  Homnia (< omnia) taas on voinut saada vaikutteita homines-sanasta. Välillä kirjoittaja tuntuu lisänneen johonkin sanaan alku-h:n ja varsinkin loppu-m:n ikään kuin varmuuden vuoksi, saadakseen tekstiin jonkinlaista aidomman latinan tuntua. (Alkuperäisistä asiakirjoista voisi ehkä huomata, mikäli tällainen alku- tai loppukirjain on lisätty sanaan erikseen, kenties eri käsialallakin.)  Joskus myös kirjurin germaanitausta taitaa paljastua, kun /v/:n sijaan onkin kirjoitettu /f/. Ja pitäisiköhän siitä päätellä jotain kirjurin ajatuksista, että Piacenzan aluetta tuolloin hallinnoineen Lotharin, Kaarle Suuren pojanpojan, nimi kirjoitetaan johdonmukaisesti ja monipuolisesti väärin?

Tällainen tutkimusaineisto on monessa mielessä kiinnostava. Nuoruuteni toiveammatti oli arkeologi, joten tällainen suoraan menneisyydestä eikä myöhempinä kopion kopioina säilynyt kirjoitettu materiaali on jo sellaisenaan kiehtova. Minuun myös vetoaa, niin sisällöllisesti kuin kielellisestikin, menneisyyden yksittäisen, tavallisen ihmisen viesti. Viestin voi tavoittaa Pompejin seinälle raapustetusta puhekieltä heijastelevasta rakkausrunosta, roomalaiseen hautakiveen hakatusta tahattoman koomisesta hyperkorrektista toivotuksesta BIBAT IN PACE, tai sitten näistä 800-luvun pohjoisitalialaisten kirjurien muistiinpanoista, joissa sekoittuvat puhekielen värittämä latina ja varhaiset italian piirteet.

Aulikki Vuola

Tutkijan elämään ja arkeen liittyy muutamia varsin sitkeitä myyttejä ja mielikuvia. Yksinäisyys, esoteerisuus, kumarat selät ja paksut linssit. Pölyiset kirjat ja hiljaiset huoneet. Tutkijanuraa harkitsevan kannattaa heittää nämä mielikuvat romukoppaan. Nuoren tutkijan työstä, tutkimuksen konkretiasta ja tulevaisuuden haaveista keskustelimme JUNOn tohtorikoulutettava Mari Tannisen kanssa Turun yliopiston humanistipäivän paneelissa. Paneelimme keskustelut keskittyivät neljään nuoren tutkijan

By Carl Spitzweg – Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=159097

työn arkea kuvaavaan kysymykseen. Keskustelimme motiiveistamme jatko-opintojen aloittamisessa, tutkimusaiheesta sekä tyypillisen työpäivän rakenteesta, motivoivista ja ikävistä seikoista tohtorikoulutettavan työssä, sekä suunnitelmistamme tohtorikoulun jälkeiselle ajalle. Alla joitain paneelikeskustelun herättämiä ajatuksia.

Aloitin jatko-opintoni vuonna 2013 UTULING-tohtoriohjelmassa graduohjaajani rohkaisemana. Graduni olin kirjoittanut kirjan evaluaatiosta renessanssiajan Englannissa. Koska gradun jälkeen koin että tutkimusta olisi voinut syventää ja tarkentaa, päätin jatkaa väitöskirjaan.

Kyseessä ei suinkaan ollut itsestään selvä päätös. Harkitsin jatko-opintojen aloittamista varsin pitkään. Harkinta perustui kokemuksiin ja itsetuntemukseen, jota oli karttunut gradunkirjoitusprosessin aikana. Punnitsin aihetta kohtaan kokemaani kiinnostusta ja koetin kuvitella tutkimustyön arkea. Millaista olisi ollut gradun kirjoittaminen, jos intensiivisin tutkimus- ja kirjoitusjakso olisi kestänyt neljästä viiteen vuotta? Riittäisikö intoa niin pitkälle aikavälille? Punnitsin hyviä ja huonoja puolia. Jahkasin. Lopulta väitöskirja veti puoleensa.

Myöhemmin selvisi että graduprosessi ajatusleikin perustana tuotti parhaimmillaankin epämääräisen mielikuvan siitä, mitä jatko-opintoihin todella kuuluu. Oma gradunkirjoitusprosessini oli lopulta varsin yksipuolista sahaamista kirjaston ja tietokoneen välillä. Ja vaikka kuva tutkijasta kirjastossa hiihtävänä köyryselkänä sopii etenkin allekirjoittaneeseen erinomaisesti, tämä ei ole riittävä kuvaus tohtorikoulutettavan tehtävästä.

Tyypillinen työpäiväni saattaa sisältää verkosta löytyvän primäärimateriaalin läpikäyntiä ja evaluaation esiintymien kirjaamista, sekundaarilähteiden lukemista ja väitöskirjatekstin kirjoittamista (ja toivottavasti myös vähän miettimistä), mutta myös matkustamista, hakemusten sommittelua, raportointia ja erinäisiin hallinnon asiakirjoihin tutustumista (mikä onkaan yliopiston matkustussääntö ja koskeeko se minua), koulutuksia, tapaamisia väitöskirjaohjaajien ja muiden tutkijoiden kanssa, konferenssi- ja seminaariesityksiä, tapahtumien suunnittelua, keskusteluja muiden tohtorikoulutettavien kanssa asiasta, aasinsillasta ja kaikesta siltä väliltä. Ja saan tietysti paljon sähköpostia. Opetustehtäviä minulla ei ainakaan vielä ole. Jotkut tohtorikoulutettavat paitsi opettavat, myös ohjaavat kandeja ja graduja, kirjoittavat kirja-arvosteluja ja auttavat tutkimusjulkaisujen toimittamisessa. Päivittäiset työtehtäväni voisivat siis olla monimuotoisempiakin.

Työpäivien vaihtelevuus – voisi miltei sanoa rikkonaisuus – ei sovi kaikille. On kuitenkin erinomaisen tyydyttävää, että puuduttavan primäärimateriaalin koodaustehtävän voi hyvällä omallatunnolla lykätä ensi viikkoon, koska John Lyonsin Semantics tai työtoverin kanssa suunniteltu artikkeli ja sitä koskevat keskustelut ovat aivan yhtä oleellisia

By Pete O’Shea – Flickr: https://www.flickr.com/photos/peteoshea/5600161625/

tutkintoni kokonaisuuden ja lopputuloksen kannalta. Loputtomiin tylsiä työtehtäviä ei toki voi lykätä. Tohtorintutkinto, samoin kuin väitöskirja, koostuvat monista vastaavista mikrokokonaisuuksista, ja näiden osatekijöiden hallinta on tutkinnon kohtuuaikaisen valmistumisen kannalta oleellista.

Tohtorikoulutettavan tehtävään kuuluu myös paljon vapautta. Vapaus onkin mielestäni samanaikaisesti paras ja pelottavin asia tohtorikoulutettavan arjessa. Väitöskirjan etenemistä toki seurataan ohjaustapaamisissa ja erinäisissä raporteissa, mutta perusoletus on, ettei tohtorikoulutettavaa tarvitse – saati pidä – valvoa kellon ympäri. Vapaus tarkoittaa myös että omaan tutkimukseen ja tutkijanuraan liittyviä päätöksiä saa ja tulee tehdä itse. (Kannattaa kuitenkin olla valmis vastaamaan väitöskirjaohjaajan tiukkoihin kysymyksiin näiden päätösten motiiveista.) Vapaus saattaa joskus tuntua ahdistavalta; onhan se pelottavaa ja raskastakin olla yksin vastuussa omista tekemisistään. Mutta samalla vapaus viestii luottamuksesta, jota tutkimustyön rahoittajalla tai tohtorikoulutettavan työnantajalla on nuoren tutkijan taitoja kohtaan.

Paneelin viimeinen kysymys, tutkinnon jälkeisestä työllistymisestä ja suunnitelmista, oli kaikkein vaikein. Itse toivon tutkinnon jälkeen työllistyväni joko tutkijaksi tai erikoiskirjastoon. Tohtorikoulutettavan ei kuitenkaan kannata liikaa henkisesti sitoutua yksittäisiin tulevaisuuden skenaarioihin. Tulevaa ammattiaan nykyisessä taloustilanteessa ja poliittisessa ilmapiirissä arvaileva nuori tutkija joutuu luultavasti viiden vuoden kuluttua toteamaan olleensa kerta kaikkiaan väärässä. Optimistisesti tulevaisuuteen suhtautuva tohtorikoulutettava haaveilee politiikan koulutusmyönteisyydestä, humanististen arvojen paluusta yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön, elinkeinoelämästä joka arvostaa tohtoreita ja yliopistoista joilla olisi varaa palkata tutkijoita.

Tiivistäen voisi todeta että nuoren tutkijan arki on monimuotoista. Työtä tehdään yksin ja ryhmässä, oman pään sisällä tai muiden kanssa keskustellen. Sosiaaliset taidot ovat työyhteisössä yhtä tärkeitä kuin tutkimuksellisetkin. Työtehtävät ovat ajoittain vaativia ja muuttuvat päivittäin. Paineensietokyly ja joustavuus ovat nuorelle tutkijalle elintärkeitä. Kammiotutkijan ura ei ole nykytutkijalle mahdollinen, ja parempi niin.

Sirkku Ruokkeinen

TUCEMEMS järjesti maaliskuussa esitelmätilaisuuden, jossa puhumassa oli FT Meri Heinonen. Hänen esitelmänsä otsikko oli Mustaa, valkoista ja harmaan sävyjä. Uskonnollisten naisten ja miesohjaajien suhteet myöhäiskeskiajan Saksassa. Heinonen on kirjoittanut tutkimusaiheestaan lyhyen kirjoituksen hiiskuttua-verkkolehdessä.

Keskiajalla uskonnollisilla naisilla, kuten nunnilla, oli tarve miesohjaajille, jotka toimivat heidän sielunhoitajinaan ja toimittivat ehtoollisen, jota naisilla ei kirkon mukaan ollut lupa itse tehdä. Naisten ja miesohjaajien välisiä suhteita kuitenkin kontrolloitiin tiukasti. Tästä tiukasta kontrollista kertovat luostareiden sääntökokoelmat, jotka antavat ohjeita muun muassa siitä, miten naiset ja miehet tuli eristää eri tiloihin luostareissa ja esimerkiksi messun aikana. Varsinaisesti nämä lähteet eivät kuitenkaan kerro mitään todellisista kontakteista uskonnollisten naisten ja heidän miesohjaajiensa välillä.

Nunnia viettämässä messua papin johdolla.
Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=139192

Heinosen mukaan muut keskiaikaiset lähteet antavat nunnien ja heitä ohjaavien pappien tai munkkien suhteesta usein mustavalkoisen kuvan.  Erilaiset populaarit pilkkatarinat, joita on säilynyt keskiajalta, tekevät pilaa langenneista nunnista, joilla on ollut rakkaussuhde munkin tai papin kanssa. Vastaavasti pyhimyselämäkerrat kertovat uskonnollisista naisista, jotka ovat tulleet Jumalan erityisestä armosta heidän ohjaajiaan viisaammiksi ja voineet neuvoa miesohjaajaansa. Todellisen kanssakäymisen kuvaukset ovat vähäisiä kummassakin lähderyhmässä.

Yksi lähderyhmä kertoo Heinosen mukaan kuitenkin meille jotain uskonnollisten naisten ja heidän miesohjaajiensa todellisista suhteista. Konventtien sisarkirjat ovat dominikaaninunnien yhteisöjen historiateoksia, jotka kertoivat yhteisön perustamisesta ja menneisyyden merkittävistä tapahtumista. Näitä sisarkirjoja on säilynyt yhdeksästä eri konventista nykyisen Etelä-Saksan, Elsassin ja Sveitsin alueelta. Sisarkirjoissa kuvataan myös lyhyesti joidenkin sisarien elämäkertoja, joiden avulla voimme tavoittaa myös sisarten ja heidän ohjaajiensa välisistä kontakteista kertovia esimerkkejä.

Hildegard von Bingen ja hänen miesohjaajansa.
Miniatur aus dem Rupertsberger Codex des Liber Scivias., Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1718595

Heinosen mukaan naisten uskonnolliset yhteisöt määrättiin tuolla alueella dominikaanijärjestön vastuulle, mikä tarkoitti sitä, että dominikaaniveljien tuli käydä konventeissa säännöllisesti ottamassa vastaan ripittäytymisiä uskonnollisilta naisilta. Dominikaanit eivät kuitenkaan pystyneet hoitamaan konventtien päivittäisiä hengellisiä tarpeita, kuten ehtoollisen asettamista, sillä konventit sijaitsivat laajalla alueella kaukana toisistaan. Näin ollen dominikaaniveljen käynneissä saattoi olla useiden viikkojen taukoja. Tänä aikana naisten hengellisistä tarpeista vastasivat seurakuntapapit, jotka saattoivat asua konventin yhteydessä.

Sisarkirjojen perusteella voidaan päätellä, että päivittäistä liturgiaa hoitaneet papit saattoivat olla hyvin tärkeitä yhteisölle. Heitä kuvataan usein lempeiksi ja auttavaisiksi ihmisiksi. Esimerkiksi yhteisön perustamiskertomuksen yhteydessä saatetaan kuvata, kuinka pappi on auttanut perustamisessa ja jopa ihan konkreettisesti ollut mukana rakennustöissä. He saattoivat myös olla hyviä sielunhoitajia.

Dominikaaniveljet sen sijaan, jotka kävivät konventeissa harvemmin, kuvataan sisarkirjoissa enemmän hengellisiksi auktoriteeteiksi. Heidän puoleensa käännyttiin erityisesti opillisissa kysymyksissä ja heidän toivottiin päättävän ovatko naisten uskonnolliset kokemukset olleet aitoja vai eivät. Kuitenkin rivien välistä voi lukea epäsuoraa kritiikkiä siitä, että dominikaaniveljet eivät ole olleet paikalla silloin kuin heitä olisi tarvittu.

Kirjoissa on myös tapauksia, joissa jonkun veljen ja sisaren välillä on läheinen ystävyyssuhde. Usein naisella saattoi olla erityinen armo Jumalalta, jolloin hän saattoi jopa opastaa veljeä joissain hengellisissä kysymyksissä. Näissäkin suhteissa saattoi olla ristiriitoja ja ongelmia, jotka saattoivat jopa lopettaa läheisen ystävyyden kokonaan. Tällöin kertomus antaa ymmärtää, että sekä veli että sisar olivat tehneet jossain asiassa väärin, esimerkiksi niin että sisar ei ollut kunnioittanut veljen uskonnollista auktoriteettia.  Kertomukset myös tuntuvat korostavan sisarien vastuuta oikeiden rajojen ylläpidossa, ettei kanssakäymisestä tulisi liian läheistä.

Sisarkirjat antavat meille kiinnostavan kuvan uskonnollisten naisten ja heidän miesohjaajiensa välisistä suhteista, ja paljastavat, että kahden ääripään välissä on ollut tilaa myös normaalille kanssakäymiselle ja ystävyydelle. Suhteet ovat olleet monimuotoisia, välillä läheisempiä ja välillä taas ristiriitaisempia.

Huhtikuussa saimme kuulla kiinnostavan esitelmän, jonka meille piti arkeologi FM Juha Ruohonen. Hänen esitelmänsä otsikkona oli Kalmistosta kirkkomaaksi. Ravattulan Ristimäki ja Suomen kirkollisen järjestäytymisen varhaisvaiheet. Ruohonen on johtanut Ravattulan Ristimäen kaivauksia ja kirjoittanut paljon aiheesta esimerkiksi  Ravattulan Ristimäen kaivausten omalla sivustolla. Kaivauksista ja löydöksistä on sivuilla myös blogi Maasta ja työpöydältä.

Esitelmässään Ruohonen kertoi aluksi, miten Kaarinen Ravattulan Ristimäki oli alun perin valikoitunut kaivauskohteeksi vuonna 2010. Tuolloin paikka oli valittu arkeologian oppiaineen opetuskaivausten kohteeksi mielenkiintoisen paikannimen ja edullisen sijainnin vuoksi, ja paikalla ajateltiin olevan ristiretkiaikainen ruumiskalmisto. Vasta vuonna 2013 kirkkorakennuksen kivijalka saatiin kaivettua kokonaan maasta, ja tuolloin kirkon

Rakennus on ollut kaksihuoneinen. Sen länsipäässä on ollut isompi kirkkosali ja itäpäässä kuorihuone pappia varten. Kuvassa kivijalka osittain esiin kaivettuna. Kuva: J. Ruohonen. Ravattulan Ristimäki -hanke.

löytymisestä tiedotettiin ensimmäistä kertaa medialle kaivauksien jo käytännössä loputtua siltä vuodelta. Näin taattiin työrauha kaivauksilla työskenteleville arkeologeille.

Ruohonen esitteli yleisölle Ristimäeltä löytyneen kirkon raunioita ja kivisen aidan perustuksen ympäröimää kirkkomaata, jonne on arvioiden mukaan haudattu noin kolmesataa vainajaa. Kirkko olisi nykyisen tutkimustiedon valossa ollut käytössä kohtalaisen varmasti ristiretki aikana, noin 1100-luvun loppupuolelta 1200-luvun alkuvuosikymmenille. Samalla Ruohonen esitteli arkeologian metodeja ja kiinnostavia löydöksiä alueelta, jotka auttavat tutkijoita ymmärtämään millainen kirkko ja sitä käyttänyt yhteisö on ollut.

Kirkon löytyminen tuo paljon uutta tietoa kristinuskon varhaisvaiheista Suomessa. Kirkko vaikuttaisi Ruohosen tulkinnan mukaan olleen muutaman, noin 5-6 perheen kyläyhteisön käytössä useiden vuosikymmenien aikana. Kirkko ei ole palannut, mutta vaikuttaa siltä että sen käyttö on lopetettu yhtäkkiä 1200-luvun alkupuolella. Tämä kertoo siitä, että tuolloin seurakuntaverkosto on syntynyt Suomessa, jolloin myös Ristimäen kirkon toiminta on todennäköisesti siirtynyt läheiseen Kaarinan seurakunnan kirkon yhteyteen.

Kaikki esiin kaivetut ilmiöt ja kivet dokumentoidaan takymetrillä mitaten ja millimetripaperille piirtäen.Kuva: J. Ruohonen. Ravattulan Ristimäki -hanke.

Ristimäen kirkon tutkimukset ovat vielä kesken, näytteiden ja esineiden analysointia jatketaan laboratorioissa ja kaivausten raportointi ja tutkimustulosten julkaiseminen tulee viemään vielä monta vuotta. Myös kaivauksia on tarkoitus jatkaa vielä ensi kesänä, jos vain kaivauksille saadaan riittävästi taloudellista tukea. Halutessaan jokainen voi osallistua kaivausten tukemiseen osallistumalla Pro Ristimäki -keräykseen.

Ensi syksynä TUCEMEMSin kuukausiesitelmiä ei ole kuin joulukuussa, mutta sen sijaan meillä on paljon muuta mielenkiintoista ohjelmaa, josta tulee toukokuun aikana tiedot TUCEMEMSin nettisivuille. Seuraavaksi mielenkiintoisia esitelmiä ja luentoja pääsee seuraamaan jo nyt keväällä ja kesällä. Maanantaina 23.5. klo 17.15 Turun tuomiokirkossa professori Liisa Steinby pitää yleisöluennon otsikolla Jahve ja heprealaiset runoilijat. Lutherista Herderin valistusajan Raamatuntulkintaan. Torstaina 30.6. järjestetään taas TUCEMEMSin seminaari Keskiaikaisilla markkinoilla, jossa teemana tänä vuonna on Kriisi vai kukoistus? Kulttuurin murroksia ja jatkumoita keskiajan lopussa ja uuden ajan alussa. Tervetuloa kello 12 alkaen Vanhan Raatihuoneen 3. kerroksen saliin kuuntelemaan mielenkiintoisia esitelmiä keskiajan lopun ja uuden ajan alun maailmasta! Tarkempi ohjelma julkaistaan lähiaikoina TUCEMEMSin nettisivuilla.

TUCEMEMS järjestää vuonna 2016 yleisöluentosarjan Kieli, kirjoitus ja pitkä reformaatio Turun tuomiokirkossa. Kristinusko on aina ollut sidoksissa kirjoitettuun sanaan, Raamattuun, ja reformaationkin keskeinen ajatus oli se, että Raamatun tulee yksin toimia kirkon ohjenuorana. Raamattua on myös käännetty jo hyvin varhain eri kielille. Keskiajalla ja reformaation aikana kääntämisestä nousi myös kiistoja. Toisaalta taas uudet kansankieliset käännökset myös innoittivat ihmisiä. Raamatunkäännösten vaikutukset kulttuurissa olivat kahden ensimmäisen luennon teemana.

Dosentti Tuomo Fonsén piti sarjan ensimmäisen luennon tammikuussa. Hänen lähtökohtanaan olivat luterilaisten säveltäjien 1600- ja 1700-luvuilla säveltämät kuoroteokset. Säveltäjistä tunnetuin lienee ilman muuta Johann Sebastian Bach, mutta hän ei suinkaan ollut ainut luterilainen säveltäjä tuona aikana.

Johann Sebastian Bach. Maalaus on Elias Gottlob Haussmann maalaama vuodelta 1746.

Fonsénin mukaan säveltäjät saivat kuoroteoksiinsa innoitusta Martti Lutherin laatimasta raamatunkäännöksestä. Lutherin raamatunkäännös julkaistiin vuonna 1534 pitkällisen työn tuloksena. Lopputulos oli erittäin merkittävä ja vaikutti voimakkaasti muihin kansankielisiin käännöksiin ja saksan kielen kehitykseen laajemmaltikin. Fonsénin mukaan raamatunkäännös oli kielellisesti korkeatasoinen ja jopa musikaalinen. Luther itse piti musiikista ja sanoitti ja sävelsi virsiä, joten musiikki on ollut luterilaiseen perinteeseen alusta saakka kuulunut tärkeä osa.

Fonsén kävi luennollaan läpi eri säveltäjien oratorioita, kantaatteja ja motetteja ja kuuntelutti osia näistä vaikuttavista kuoroteoksista tuomiokirkkoon kokoontuneelle yleisölle. Kuoron laulu kaikui todella komeasti tuomiokirkon holveissa ja Fonsén kertoi yleisölle, kuinka kielelliset piirteet huomioidaan musiikissa. Kuoroteoksien tekstit olivat Raamatusta. Esimerkiksi Sebastian Knüpferin motetin Ach, Herr, strafe mich nicht in deinem zorn  teksti on suoraan psalmista 6, jakeet 2-5. Musiikki symboloi sielun ahdistusta ja Jumalan vihaa, jota myös tekstin sanat ilmentävät. Luennolla kuunneltiin myös Johann Pachelbelin, Johann Schellen, Georg Philipp Telemannin, Dietrich Buxtehuden, Johan Ludwig Bachin ja J.S. Bachin sävellyksiä. 

Kevään toisen luennon piti professori Matti Peikola. Hänenkin luentonsa keskiössä oli Raamatun kääntäminen, aiheena oli Helmiä sioille? Raamatun kansankielelle kääntämisen kiistakysymyksiä myöhäiskeskiajan Englannissa. Peikola aloitti luentonsa Lutherin reformaation alkupisteestä, teesien naulaamisesta. Vaikka tapauksen historiallisuudesta kiistelläänkin, varmaa on että teesit levisivät hyvin nopeasti. Ratkaisevaa niiden nopealle leviämiselle oli se, että ne käännettiin nopeasti saksaksi, ja se että painotekniikka mahdollisti nopean kirjojen ja lentolehtisten tuottamisen. Reformaation ajatukset Raamatunkääntämisestä levisivät nopeasti myös muualle Eurooppaan. Englannissa samaan aikaan toimi William Tyndale, joka käänsi Uuden Testamentin englanniksi. Hän ei kuitenkaan saanut painolupaa Uudelle Testamentilleen ja niinpä hän painatti kirjan lopulta Saksassa. Uutta Testamenttia salakuljetettiin Englantiin, missä käännös määrättiin välittömästi takavarikoitavaksi ja poltettavaksi.

Raamatun kääntäminen englanniksi oli lailla kiellettyä saarivaltakunnassa aina 1530-luvulle asti, jolloin julkaistiin ns. The Great Bible, joka oli nimensä

The Great Bible, kansilehti. Kuva: Wikimedia Commons.

mukaisesti suurikokoinen kirja. Tämä käännös oli kuningas Hernik VIII:n hyväksymä, mutta tällöinkin kuningas antoi määräyksiä siitä, ettei sitä saanut lukea kuka tahansa eikä miten tahansa. Kuningas itse on kuvattuna kirjan kansilehdellä jumalallisena hahmona, joka ojentaa Raamattua sekä papistolle oikealla puolellaan, että aatelisille vasemmalla puolellaan.

Negatiivinen suhtautuminen Raamatun kääntämiseen englanniksi johtuu Peikolan mukaan ainakin osaksi siitä, että Englannissa oli käyty asiasta kiivaita väittelyitä 1300-luvun loppupuolella. Tuolloin käytiin keskustelua siitä, voiko ja saako Raamattua kääntää kansankielelle. Keskustelua käytiin pääasiassa latinaksi erityisesti Oxfordin yliopiston oppineiden kesken, mutta debatti siirtyi myös englanninkielelle. Keskustelu oli kielipoliittista, mutta myös teologista ja filosofista. Peikola kävi läpi keskustelun tärkeimpiä argumentteja.

Raamatunkääntämisen puolustajat vetosivat agumenteissaan esimerkiksi siihen, että Raamattua oli aikaisemminkin käännetty. Olihan latinankielinen Vulgatakin käännös kreikasta. Sen lisäksi Raamattu oli käännetty tuohon aikaan jo muillekin kansankielille,

Baabelin tornin rakentaminen. Meister der Weltenchronik, kuva n. 1370-luvulta.

kuten ranskaksi tai espanjaksi. Kääntämisen vastustajat puolestaan viittasivat esimerkiksi kertomukseen Baabelin tornista, jolloin ihmisten kielten sekoittuivat synnin seurauksena. Latina oli heidän mukaansa vastaus tähän kielten sekoittumisen ongelmaan. Lisäksi teologiaa olisi ollut heidän mielestään turhaa kääntää englanniksi, koska latinaksi sillä oli paljon laajempi lukijakunta ympäri Eurooppaa.

Kannattajat puolestaan vastasivat, että englanninkielellä Raamattu saavuttaisi laajemman lukijakunnan Englannissa, kun se leviäisi muillekin kuin oppineille. Lisäksi Raamattu oli heidän mukaansa parasta mahdollista luettavaa tavalliselle kansalle. Vastustajat pelkäsivät kuitenkin, että tavallinen kansa ei ymmärrä Raamatun hienouksia, ja lukisi kirjaa liian kirjaimellisesti.

William Frederick Yeames: John Wycliffe antaa kääntämänsä Raamatun “köyhille papeille”.

Debatti ei jäänyt vain älykköjen kädenväännöksi, vaan John Wycliffe yhdessä oppilaidensa kanssa käänsi Raamatun englanniksi 1300-luvun loppupuolella. Aluksi he yrittivät etsiä Vulgatan virheet ja korjata ne. Sen jälkeen he käänsivät tekstin latinasta sanatarkasti, minkä jälkeen he muokkasivat käännöksen kieliasua paremmin englannin kieleen sopivaksi. Tämä käännös oli keskisen Englannin murteen mukainen, mikä oli todennäköisesti ymmärrettävämpi muille murrealueille kuin etelän tai pohjoisen murteet.

Wycliffen Raamattu oli suosittu ja rikkaat hankkivat sitä koteihinsa. Myös köyhemmät ihmiset saattoivat hankkia Raamatun isommalla joukolla yhdessä. Raamattuun laadittiin myös englanninkielisiä selitysteoksia, jotta sitä saattoi ymmärtää oppimattomampikin henkilö. Wycliffe ja hänen kannattajansa joutuivat kuitenkin kirkon johdon kanssa oppiriitoihin tietyistä teologisista kysymyksistä. Tästä seurasi harhaoppisyytteitä, jotka johtivat jopa kuolemantuomioihin. Lopulta Oxfordin kirkolliskokouksessa vuonna 1408 raamatunkäännös julistettiin pannaan ja englanninkielisen Raamatun lukemisesta tuli kiellettyä. Nämä tapahtumat olivat osaltaan vaikuttamassa siihen, miksi vielä 1500-luvulla Raamatun kääntämiseen ja lukemiseen suhtauduttiin niin varauksellisesti Englannissa.

TUCEMEMSin luentosarja jatkuu pääsiäisen jälkeen maanantaina 4.4. klo 17.15 Turun tuomiokirkossa. Tuolloin luennon pitää professori Kaisa Häkkinen ja aiheena on Suomen kirjakielen synty reformaatioaikana.

Vuoden 2016 kuukausiesitelmät alkoivat 15.1. Kalle Knaapin esitelmällä Teatteria Komnenosten ajan Bysantissa? Theodoros Prodromoksen Katomyomakhia. Knaapi valmistelee väitöskirjaansa klassisten kielten oppiaineessa ja tutkii bysanttilaista tekstiä, Theodoros Prodromoksen Katomyomakhiaa eli ”Kissojen ja hiirien taistelua”.

Vanha kissa ja nuori hiiri. By Auguste Vimar – Bibliothèque nationale de France, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=16264487

Theodoros Prodromos eli noin 1100–1165/70 Bysantissa ja kirjoitti laajan tuotannon, johon kuului myös draamankaltaisia dialogimuotoisia tekstejä, joista Katomyomakhia on yksi esimerkki. Teksti käsittää 384 säettä. Juoni on lyhyesti seuraavanlainen: hiiret kärsivät kissan hirmuvallan alla ja päättävät hyökätä tätä vastaan. Osa hiiristä jää odottamaan, kun toiset lähtevät hyökkäykseen. Hyökkäyksen aikana kissa kuolee sattumalta ja lopuksi hiirillä on kaikki hyvin. Knaapin mukaan teksti viittaa useisiin eri antiikin teksteihin, mutta näitä viittauksia ei ole juurikaan analysoitu.

Tekstin genremäärittely ei ole helppoa. Bysanttilaisesta teatterista ei tiedetä mitään, eikä ole varmaa onko teatteri-instituutiota edes ollut olemassa Bysantissa, joten nopeasti ajatellen vaikuttaisi siltä, ettei tekstiä voi määritellä näytelmäksi. Knaapi kuitenkin pohti mitä teatterilla loppujen lopuksi tarkoitetaan ja miten se määritellään. Hänen mukaansa kulttuurisia ilmiöitä voidaan tutkia teatterillisuuden näkökulmasta. Esimerkiksi bysanttilaiset dialogitekstit todennäköisesti luettiin ääneen, eli esitettiin jonkinlaisen yleisön edessä. Emme tiedä esityskäytännöistä mitään, mutta voidaan olettaa että tekstin lukija tai lukijat ovat saattaneet eläytyä tekstiin esimerkiksi muuttamalla ääntään tai elehtimällä.

Vaikka esitystilanteista ei olekaan säilynyt mitään varmaa tietoa, on Knaapin mukaan tärkeää pohtia sitä, miten ja millä perusteilla määrittelemme tekstin johonkin tiettyyn genreen kuuluvaksi. Esimerkiksi bysanttilaisia tekstejä ei ole perinteisesti määritelty teatteriksi, koska on ajateltu että Bysantissa ei ollut teatteria. Määritelmä kuitenkin väistämättä vaikuttaa siihen, miten me luemme tekstiä ja miten me tulkitsemme sitä, mihin kiinnitämme huomiota. Knaapin tarkoituksena onkin tutkimuksessaan paitsi luoda tarkempi kuva Katomyomakhiasta tekstinä, myös tutkia sitä, miten suhde teatteriin on vaikuttanut aiemman tutkimuksen tulkintoihin tekstistä.

Helmikuun esitelmä pidettiin 19.2. kun Mari-Liisa Varila puhui aiheesta Tieteellisten tekstien transmissio 1500-luvun englanninkielisissä käsikirjoituksissa ja painetuissa kirjoissa.  Varila on tutkinut aihetta väitöskirjassaan, joka on tällä hetkellä esitarkastuksessa.

Mari-Liisa Varila pitämässä kuukausiesitelmää. Echo360-kuvakaappaus videosta.

Varila aloitti esitelmänsä muistuttamalla, ettei 1400-luvulla kehitetty kirjapainotaito muuttanut kerralla kirjojen julkaisemista. Painettujen kirjojen ohella julkaistiin vielä runsaasti käsinkirjoitettuja kirjoja. Käsikirjoituksia julkaistiin vielä pitkälle 1600-luvulle asti. Tutkimuksessa mielenkiinto ei-painettuihin kirjoihin kuitenkin loppuu usein kirjapainon keksimiseen. Ei-painetusta materiaalista tutkitaan lisäksi yleensä ainutkertaisia, erityisen kauniita tai näyttäviä tai kuuluisien henkilöiden omistamia kirjoja, jolloin vaatimattomammat ja yleisemmät käsinkirjoitetut tekstit jäävät usein tutkimatta.

Hyvä esimerkki ovat tieteelliset käsikirjoitukset, joita on säilynyt hyvinkin paljon. Tästä materiaalista suurin osa on vielä editoimatta. Tieteelliset tekstit voivat kuitenkin paljastaa yllättävän paljon oman aikansa kielestä, kulttuurista ja ajattelutavoista. Vaikka tieteelliset tekstit ovatkin erittäin kiinnostava lähderyhmä, liittyy niihin tiettyjä haasteita. Käsikirjoituksissa esimerkiksi vaihdetaan kieltä vaikkapa latinan ja englannin välillä. Toisaalta välillä on vaikea määritellä mitkä käsikirjoitukset ovat samaa tekstiä, sillä käsikirjoituksiin on saatettu kopioida vain hyvin lyhyitäkin pätkiä jotakin tekstiä, kun taas toiseen käsikirjoitukseen on otettu mukaan useampia tekstejä ja täydennetty aikaisempaa omilla huomautuksilla tai lainauksilla muista lähteistä.

Tieteellisten tekstien tutkimuksessa täytyy myös ottaa huomioon, että jotkin tieteenalat eivät enää ole osa tiedettä, vaikka ne ovat aikanaan sitä olleet. Mari-Liisa Varilan tutkima astrologia on hyvä esimerkki tästä. Vielä esimerkiksi 1500-luvulla astrologia ja astronomia nähtiin samaksi tieteen alaksi, mutta nykyään astrologiaa pidetään pseudotieteenä. On kuitenkin tärkeää, että 1500-luvun astrologiaa tutkitaan tieteellisenä oppialana, joka on vaikuttanut myös nykyisen astronomian kehitykseen.

Kuva Berryn herttuan rukouskirjasta (1410-luku), jossa on kuvattuna horroskooppimerkkien vaikutukset ihmisen kehoon. ©Photo. R.M.N. / R.-G. OjŽda

Astrologia perustui ajatukseen siitä, että tähtien liikkeet vaikuttavat suoraan maan päällä tapahtuviin asioihin. Astrologiaa saatettiin siis käyttää apuna esimerkiksi sairauksien diagnosoinnissa tai lääkkeiden määräämisessä, sillä tähtien asennon ajateltiin olevan yhteydessä siihen miksi ihminen oli sairas. Toisaalta kuitenkin tähdistä ennustaminen nähtiin kiellettynä ja huonona astrologiana.

Astrolabi. By Rama – Own work, CC BY-SA 2.0 fr, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=7294462

Varila puhui esitelmässään myös siitä, että käsikirjoitustutkimuksessa on syytä ottaa aina huomioon myös se, että käsikirjoitukset ovat myös esineitä. Erityisen hyvin tämä tulee esille hänen aineistossaan, jossa käsikirjoituksissa saattaa olla esimerkiksi pergamentista tehtyjä, käyttökelpoisia astrolabeja. Tutkijan on siis osattava ottaa myös käsikirjoitus esineenä osaksi lähdeaineistoaan.

Lopuksi Varila huomautti, että vaikka astrologia kuulostaa meistä nykyisin hyvinkin oudolta ja eriskummalliselta ajattelulta, niin kielen tasolla on helppoa nähdä yhteys 1500-luvun astrologian ja nykytieteen välillä. Molemmissa pyritään kielellisesti osoittamaan asioiden syy-seuraus suhteita ja viitataan aikaisempiin auktoriteetteihin.

Kuukausiesitelmän videotallenteen voit katsoa Echo360-palvelun kautta.