Historiallisen ymmärryksen rakentuminen ei ole ollut itselleni täysin selvä asia. Tämän johdosta oli valaisevaa päästä kahdelle monitieteiselle opintomatkalle, joissa perehdyttiin tarkemmin myös historiaa koskevien käsitysten muodostumiseen ja muodostamiseen. Nämä matkat herättivät lopulta monenlaisia ajatuksia, joiden satoa käyn läpi tässä kirjoituksessa.

Sigmund Freud esittää niin kutsutun tosiasiatiedon muodostumisesta seuraavaa: “On olemassa opinkappaleita; ulkoisen [–] todellisuuden tosiseikoista ja olosuhteista esitetään lausumia ja kerrotaan niissä jotakin, mitä asianosainen itse ei ole havainnut, ja lausumiin edellytetään uskottavan.” (Erään toivekuvitelman tulevaisuus, suom. Markus Lång.) Hän jatkaa: “Maailma on tietenkin täynnä tuollaisia opinkappaleita, ja ne koskevat hyvin monenlaisia asiaintiloja. Jokainen koulun oppitunti vilisee niitä.” Tämänlainen tiedon kulku on ihmiselle väistämätöntä. Suuri osa tiedoksi kutsumastamme perustuu näin ollen sellaisiin asioihin, joista meillä ei ole omakohtaista, suoraa kokemusta – seikka tuntuu perin hämmästyttävältä!

Epäsuoruuteen perustuvat opinkappaleet synnyttävät tietysti epäilevää vastarintaa: missä määrin näiden sanomaan on syytä uskoa tai olla uskomatta? Eräs ratkaisu käy ilmi Freudin kokemuksen kautta: “Olin jo kypsässä iässä, kun ensi kertaa seisoin Ateenassa Akropoliin kukkulan laella, keskellä temppelin raunioita ja katselin sinistä merta. Onnentunteeseeni liittyi hämmennys, joka johti mieleeni tulkinnan: asia on todellakin niin kuin meille koulussa opetettiin!” Näin siis selkeimmissä tapauksissa epäsuoraksi tosiasiatiedoksi julistettu asia on todistettavissa suoralla kokemuksella; uskomus, Akropolis, on totta de facto ja a posteriori, tosiolojen ja kokemuksen mukaan. Kuka tahansa epäilevä Tuomas voi nyt huudahtaa Akropoliilla: “Asia on pihvi!”

The Acropolis in Athens, Greece. By Christophe Meneboeuf – Own workMore of my work on my photoblog: http://www.pixinn.net, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=17628432

Opintomatkoista ensimmäinen, Judaism and Christianity in Rome in the first millennium -seminaari, keskittyi Rooman uskonnollisen kehityksen ympärille. Ekskursiot olivat paikallisia: kirkkoja ja katakombeja, antiikin ja keskiajan muistomerkkejä. Koin monen kohteen äärellä hieman Freudin kokemuksen kaltaisen havahtumisen, ja lausuin mielessäni: kohdehan on todella olemassa! Tämä ei tarkoita sitä, että olisin epäillyt kohteiden olemassaoloa etukäteen, vaan sitä, että suora kokemus kyseisistä kohteista in situ, alkuperäisessä paikassa, yhdistettynä annettuun tutkimustietoon ja laajempaan historialliseen kuvaan läiskäsi ikään kuin kohteisiin liittyvien opinkappaleiden kylkiin “hyväksytty”-leimat – menneisyyden huudot alkoivat todellakin kuulua! Sain samalla todeta: osa historiallisesta ymmärryksestä syntyy hyvinkin konkreettisten asioiden äärellä.

Entä miten tulisi suhtautua sellaisten opinkappaleiden sisältöihin, jotka ovat saavutettavissa vain ja ainoastaan epäsuorasti? Bertrand Russell on esittänyt välillistä tietoa koskevan vaikutusvaltaisen teorian: “Siitä huolimatta, että voimme tuntea vain totuuksia, jotka kokonaan koostuvat tutuiksi kokemistamme termeistä, voimme kuitenkin kuvauksesta saavuttaa tietoa esineistä, joita emme ole koskaan kokeneet. Ottaen huomioon välittömän kokemuksemme perin ahtaan alueen tämä tulos on elintärkeä[.]” (Filosofian ongelmat, suom. Pellervo Oksala.) Russellin esittämiä “kuvauksia” ovat siis kaikki suoraan kokemukseen perustuvat epäsuorat lähteet, kuten esimerkiksi Freudin antama selonteko hänen Akropolis-kokemuksestaan. “Kuvauksiin” kuuluu lähtökohtaisesti myös kaikki historiaa koskeva aineisto.

Russellin “kuvaus” on ongelmallinen ja kiistanalainen teoria. Olettakaamme “kuvaus” tässä kohtaa mahdolliseksi. Historiaan liittyvä tieto olisi tällöin mahdollista epäsuorien lähteiden avulla, kunhan näiden perusteet ovat suorassa kokemuksessa. Erääksi keskeiseksi ongelmaksi nousee seuraava: kykeneekö jonkin kohteen välitön kokija välittämään tätä kohdetta koskevan tiedon totuudenmukaisesti, puolueettomasti ja ymmärrettävästi? Tämä on vaikeaa ja haasteellista, jonka johdosta historiaa koskeviin “kuvauksiin” olisi hyvä saada vähintäänkin moniääninen näkökulma ja kriittinen lähestymistapa.

Olettakaamme “kuvaus” nyt hyväksyttäväksi teoriaksi epäsuorasta tiedosta. On kysyttävä miten “kuvauksista” saadaan laajempia menneitä aikoja koskevia kokonaisuuksia. Toinen opintomatka, Crossing borders. The transmission of religious texts and the migration of scholars in late medieval and early modern Europe -kurssi, keskittyi tiedon ja ajatusten leviämiseen Euroopan historiassa. Budapest tarjosi kurssille puitteet. Eräänä kohokohtana oli pääsy satumaiseen Unkarin kansalliskirjastoon, joka sijaitsee hulppeassa Budan linnassa

Budan linna. By Cristian Bortes – Flickr: Budapest, CC BY 2.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=19516148

Tonavan varrella. Kirjasto sisältää valtavan määrän unkarilaista ja muuta eurooppalaista aineistoa, erityisen paljon historiaa koskevia “kuvauksia”: karttoja ja kuninkaita, sotia ja sukupuita, tapaturmia ja tautiaaltoja. Näiden “kuvausten” kautta päästään läheisempiin kosketuksiin historian tapahtumien kanssa, jonka myötä historia alkaa ikään kuin ilmaista itseään yksityiskohtaisemmin – huudot menneestä alkavat taas kuulua, tällä kertaa toisen reitin kautta! Tällainen menneiden aikojen henkiin herääminen mahdollistuu “kuvausten” avulla, jotka ovat tässä tapauksessa in deposito, talletettuna ja säilössä. Säilöttynä oleminen mahdollistaa “kuvausten” siirtymisen sukupolvelta toiselle ja niiden vaalimisen ja tutkimisen.

Opintomatkojen antaman keskeisen annin voisi kiteyttää edellisen perusteella seuraavasti. Koen saaneeni valaisevan kuvan siitä, miten historiallista tietämystä ja ymmärrystä rakennetaan in situ ja in deposito. Paikan päältä ja säilöstä saadaan näkymiä menneeseen, olkoon nämä näkymät sitten kirkkaita ja selviä tai hämärämpiä ja vihjailevampia. Näkymät ovat meille tietysti jo itsessään arvokkaita mutta usein myös hyödyllisiä ja ihmisymmärrystämme lisääviä.

Visa Helenius

Kirjoittaja tutkii filosofiassa riittävän perusteen periaatetta à la Leibniz et alii ja latinalaisessa filologiassa Lucretiuksen De rerum naturaa.

Jos määrittelisin oman tutkimusaiheeni hyvin laajasti, sanoisin että tutkimukseni kohteena on kirja ja sen ominaisuudet. Olen kiinnostunut kirjasta monelta kantilta: toisaalta tekstien välittäjinä, toisaalta käyttöesineinä ja ihailun kohteina. Kirja on esineenä kiehtova, sillä sen tutkimus yhdistää monia tieteenaloja ja näkökulmia. Voidaan keskittyä kirjan sisältöön ja vaikkapa sen taiteelliseen arvoon tai yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Toisaalta voidaan tutkia esimerkiksi editiohistoriaa tai yksittäisiä kappaleita ja niiden omistushistoriaa.

Useimmiten kirjantutkimuksesta tai kirjahistoriasta puhuttaessa tarkoitetaan varhaisten painettujen kirjojen tutkimusta. Niin painettujen kirjojen kuin käsikirjoitustenkin tutkimuksella on pitkät perinteet mutta tutkimusalat ovat olleet paljolti toisistaan erilliset. Askelia kohti näiden kahden tutkimusperinteen yhdistämistä on kuitenkin jo otettu. Omakin tutkimukseni pyrkii osaltaan rikkomaan rajaa käsikirjoitusten ja painettujen kirjojen välillä.

Ennen kaikkea olen kiinnostunut kirjojen fyysisistä tai materiaalisista ominaisuuksista. Materiaalivalinnoilla ja kirjan sekä sen sisältämän tekstin ulkoasulla on merkittävä rooli siinä, miten lukija lähestyy kirjaa, tai siinä, kuka ylipäänsä päätyy lukijaksi. Kuten missä tahansa tuotteessa, ulkoasu herättää mielikuvia. Ostopäätöksemme perustuvat usein mielikuviin todellisen tiedon sijaan. Samoin mielikuvilla ja ennakko-odotuksilla on tärkeä rooli kun valitsemme vaikkapa kirjastosta mieleistämme luettavaa tai silmäilemme tieteellistä julkaisua arvioidaksemme, sisältääkö se omalle tutkimusaiheellemme hyödyllistä tietoa.

Arvioinnin apuna käytämme esimerkiksi otsikoita, kirjan kansia, abstraktia tai esipuhetta, sisällysluetteloa ja muita niin kutsuttuja paratekstejä. Pienikokoinen tai vaikealukuinen fontti voi olla jollekulle syy jättää kirja hyllyyn, samoin kun kiinnostava kansikuva tai tuttu kirjailija voi toiselle olla peruste valita jokin kirja luettavaksi. Uutta tietoa etsiessämme yritämme edellä mainittujen elementtien avulla saada selville, miten kirjan, artikkelin tai vaikka nettisivun sisältö suhteutuu aiempaan tietoomme eli kannattaako käyttää aikaa koko tekstin lukemiseen vai etsiä jotakin hyödyllisempää.

Tekstin fyysistä muotoa ei useinkaan tule ajatelleeksi, vaikka viestin välittämiseksi se on miltei yhtä tärkeä osa tekstiä kuin se, mitä tekstissä sanotaan. Toisinaan kuitenkin esimerkiksi typografiset valinnat kiinnittävät huomiomme, eivätkä aina hyvällä tavalla: esimerkkinä voisi mainita Comic Sans -fontin, jonka vastustamisesta on kehkeytynyt kokonainen ilmiö internetissä. Avatessamme kirjan antavat sivun asettelu, värit ja kirjasinvalinnat jo ensivilkaisulla viitteitä ensinnäkin tekstilajista: onko kyseessä runo- vai proosateksti, kaunokirjallisuus vai tieteellinen teksti jne. Vielä kirjoja tärkeämpää asettelu on esimerkiksi erilaisissa asiakirjoissa ja hakemuksissa.

Ensisijaisesti tietoa välittävissä teksteissä tekstin rakenne vaikuttaa sisällön omaksumiseen: tekstin jako pienempiin kokonaisuuksiin kuten lukuihin ja kappaleisiin tai vastaaviin yksiköihin periytyy jo antiikin ajalta. Kautta historian kopioitsijat ovat pyrkineet

Koristeellinen initiaali. London, British Library, Burney MS 216, f. 32v

kehittämään tekstien asettelua sivuilla lukuprosessin helpottamiseksi sekä luomaan välineitä oikean tekstinkohdan löytämiseen. Tällaisia välineitä ovat esimerkiksi hakemistot ja juoksevat otsikot sivun ylälaidassa. Koristeelliset alkukirjaimet ja reunukset kaunistivat tekstiä ja lisäsivät kirjan arvoa, mutta ne myös ohjasivat lukijaa tekstin rakenteen hahmottamisessa.  On kiehtovaa selvittää, miten vastaavat elementit siirtyivät tekstin kopiosta toiseen ja muuttuivat tämän prosessin aikana, sekä miten ja miksi tekstin ulkoasu muuttui, kun alun perin käsikirjoituskopioina levinnyt teksti saatettiin painettuun muotoon.

Comic Sansia ja hienolaatuista vasikannahkapergamenttia yhdistää siis se, että niillä molemmilla on mahdollisuus vaikuttaa lukijaan ennen kuin tämä on lukenut ainoatakaan sanaa tekstistä. Tekstien ja kirjojen materiaalisten ominaisuuksien tutkimus tarjoaa tärkeää tietoa paitsi tuotantoprosesseista myös niiden kulttuurisesta kontekstista: ajatusten, aatteiden ja informaation välityksestä ja levittämisestä, lukutapojen ja niiden myötä kenties ajattelutapojen muutoksista. Eivätkä nuo muutokset ole vain historiaa, sillä erilaiset tekstit ja niiden muuttuvat käyttötavat ovat yhä enenevässä määrin osa ympäröivää kulttuuriamme.

Aino Liira

TUCEMEMS-keskus järjestää kuukausiesitelmiä kerran kuukaudessa syys- ja kevätkaudella. Syksyllä 2015 kuulimme neljä mielenkiintoista esitelmää. Syyskuun esitelmästä löytyy jo raportti, ja nyt kirjoitan lyhyesti kolmen seuraavan kuukausiesitelmän aiheista.

Oikeushistorian professori Mia Korpiola puhui lokakuussa ajankohtaisesta tutkimusprojektista ”Foundations and space of action of Nordic inheritance law: Strategies, relations and historical development c. 1100–2020”, jossa hän on ollut mukana. Lars Ivar Hansen (Tromssan yliopisto) johtaa projektia, joka sai rahoituksen Norjan tiedeakatemian yhteydessä toimivalta Centre for Advanced Studies (CAS) -perustutkimuslaitokselta. Projektissa on ollut mukana yhdeksän tutkijaa, juristeja, antropologi, historioitsijoita ja oikeushistorioitsija.

Korpiola kehui Centre for Advanced Studies -laitosta, joka rahoittaa nimenomaan perustutkimusta tekeviä tutkimushankkeita, ja rohkaisi TUCEMEMSlaisia menemään rohkeasti mukaan tämänkaltaisiin kansainvälisiin projekteihin, jos mahdollisuus siihen tulee. Projektin vetäjän tulee olla norjalaisessa yliopistossa, joten suomalaiset eivät voi suoraan hakea CAS:n rahoitusta, mutta verkostoitumalla muiden pohjoismaisten tutkijoiden kanssa voi mahdollisesti syntyä yhteistyöprojekteja myös CAS:n rahoituksen ympärille.

Esitelmän lopuksi Korpiola esitteli vielä alulle panemaansa kirjahanketta ”A History of Nordic Inheritance Law”, jonka ykköstoimittaja Korpiola on. Kirja esittelee pohjoismaisen perintöoikeuden historiaa keskiajalta nykyaikaan asti. Korpiola myös esitteli lyhyesti muutaman case studyn keskiaikaisista perintöoikeuteen liittyvistä tapauksista.

Virgen de la Cabeza -patsas, jota Romerìan aikana kannetaan juhlasaatossa. Kuva: Wikimeda Commons.

Marraskuun kaamoksen keskelle TUCEMEMSin vieraaksi saapui Apulaisprofessori Thomas Devaney (Rochester University/ Helsinki Collegium for Advanced Studies), joka työskentelee Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa vierailevana tutkijana. Hän puhui uusimmasta tutkimusaiheestaan otsikolla “Indescribable Joy”: The Romería of Nuestra Señora de la Cabeza as Emotional Experience.

Devaney tutkii reformaation ajan tunteiden ja uskonnon historiaa. Vanhojen aikojen ihmisten tunteita on vaikeaa tutkia, ja erityisen vaikeaa on löytää lähteitä, jotka kertoisivat tavallisen kansan tunteista ja kokemuksista. Devaney esitti kuitenkin, että lähteiden tarkalla lukemisella myös eliittiin kuulumattomien ihmisten tunteita voidaan yrittää ymmärtää.

Romería eli pyhiinvaellus Nuestra Señora de la Cabezan kirkkoon on kuvattu uuden ajan alun lähteissä tunnepitoisena kokemuksena kaikille siihen osallistuville. (Romería tehdään nykyäänkin joka vuosi, joskin tapahtuma on varmasti muuttunut satojen vuosien kuluessa. Tunnelmia vuoden 2015 Romeríasta voi katsella Youtubesta). Romerían osallistujat kokivat tekstien mukaan niin syvää iloa, että se vaikutti melkein hulluudelta, tai toisaalta ihmiset saattoivat kokea surua syntiensä tähden. Tunteet eivät liittyneet vain pyhyyden kokemiseen ja tuntemiseen, vaan pyhiinvaelluksen aikana ihmiset saattoivat myös juoda ja syödä ja harrastaa seksiä vapaammin kuin muutoin. Devaneyn mukaan tämä kokemus saattoi olla eräänlainen yhteisöllinen katharsis eli puhdistautuminen.

Vaikka näitä kuvauksia romerían aikana koetuista tunteista on joskus pidettykin vain ”barokin pompöösinä”, voi niitä Devaneyn mukaan lukea myös kuvauksina aidoista, oikeasti koetuista tunnereaktioista, sillä useat lähteet tukevat tätä kuvausta voimakkaasta tunneilmaisusta. Devaney esitti, että näitä tunnereaktioita voi pitää myös tavallisen kansan tunnekokemuksina, sillä pyhiinvaellukseen osallistui ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista, ja ainakin osalle romerían osallistujista nämä tunnereaktiot ovat olleet aidosti koettuja.
Joulukuussa TUCEMEMS järjesti kuukausiesitelmän ja joulujuhlan. Kansatieteilijä Marja Hartola piti ensin esitelmän Agricolan ajan jouluruuista ja yleisemminkin suomalaisesta ruokakulttuurista keskiajalla ja uuden ajan alussa.

Hartola esitteli erilaisia jouluaterioita, kuten piispa Hans Braskin joulumenun tai Juhana Herttuan ja Katariina Jagellonican jouluherkkuja, joihin kuului muun muassa riikinkukkoa kaikkein ylhäisimmille vieraille ja fasaania muille, erilaisia kaloja, pasteijoita, juustoja, viinejä, olutta, hedelmiä ja kananmunia, joita saattoi syödä ilman pelkoa myrkytetyksi tulemisesta.

Hovin juhlaperinteiden lisäksi Hartola esitteli sananparsien avulla tavallisen kansan joulun valmisteluun liittyviä perinteitä. Sananlaskut auttoivat muistamaan, milloin jouluvalmistelut oli aloitettava aikana jolloin kalentereita ei ollut joka kodissa. Joulua valmisteltiin huolella monta viikkoa, jotta pyhien aikana myös emäntä ja piiat saattoivat hiukan levähtää. Jouluaattona ei syöty lihaa, toisin kuin nykyään, sillä se oli vielä paastopäivä. Sen sijaan herkkuina olivat useat erilaiset kalaruuat, ja joulupäivänä saatettiin sitten syödä punaista lihaa.

Esitelmän jälkeen saimme nauttia Agricolan aikaisista jouluherkuista. Hartola tarjoili mesiangervosimaa, hunajamarinoituja juureksia, makkaroita, puolukkahilloa, juustoja, kuivattuja ja maustettuja hedelmiä ja paahdettuja manteleita sekä neitsytviiniä, joka muistuttaa hyvin paljon meille tuttua glögiä. Ruuat olivat erittäin herkullisia, ja vietimme mukavaa joulujuhlaa.

TUCEMEMSin kuukausiesitelmät jatkuvat taas perjantaina 15.1, jolloin esitelmän pitää Kalle Knaapi otsikolla Teatteria Komnenosten ajan Bysantissa? Theodoros Prodromoksen Katomyomakhia. Kevään ohjelma löytyy TUCEMEMSin sivuilta. Lämpimästi tervetuloa!

Lokakuussa lähes kuuden vuoden puurtaminen tuli päätökseensä, kun väittelin filosofian tohtoriksi pohjoismaisten kielten alalta. Päivä, joka niin pitkään oli häämöttänyt jossakin epämääräisessä ja epävarmassa tulevaisuudessa, olikin lopulta todella vastassa. Ajatukset ovat siinä vaiheessa monenkirjavat. Helpotuksen tunteeseen sekoittui jonkinlainen epätodellisuuden tuntu. Vielä tutkintotodistuksestakin piti melkeinpä tarkistaa, että kyllä se näköjään todellakin on tapahtunut.

Mutta mitäpä seuraavaksi? Nykyisen leikkauspolitiikan kovina aikoina apurahojen tai työsuhteiden saaminen käy yhä haastavammaksi ja kilpailu kovemmaksi, eikä tutkijan tie ole helppo. Pitäisikö siis lähteä hakemaan ihan muita hommia? Ehei, hyvät ystävät! Tutkijalla on oltava jotakin, jota voisi kuvata latinan sanalla passio sen positiivisemmassa mielessä, siis intohimoa, innostusta. Valitulla tiellä voi sen turvin jatkaa, vaikka tie välillä kiviseltä näyttäisikin.

Tällä tiellähän on tallattu jo pitkään. Väitöskirjaa tuli lähdetyksi tekemään heti, kun maisterin paperit olivat kädessä. Jokin askel tällä tiellä lienee ollut sekin, että ensimmäinen yliopistossa koskaan kuuntelemani luento oli mitäpä muutakaan kuin latinaa. Ensi askeleet tähän suuntaan taisivat tulla otetuiksi siinä vaiheessa, kun sain ylioppilastodistuksen ja peruskoulun päästötodistuksen (luitte oikein: siihen aikaan se tosiaan oli vielä päästö- eikä päättötodistus). Noitahan monet juhlivat suurinakin saavutettuina päätöspisteinä. Alkupisteitähän ne olivat, ja alkupiste on vielä tämä tohtoroituminenkin! Väitöspäivänä minulle ehdotettiin loman pitämistä tai juhlimista. Moiseen ei kuitenkaan juuri jäänyt aikaa tutkimussuunnitelman laatimiselta ja apurahahakemusten rustaamiselta.

Miten post doc -aihe sitten oikein valitaan? Väitöskirjan aihe, niin rakas kuin se periaatteessa onkin, tuntuu tarpeeksi kalutulta ainakin vähäksi aikaa, kun sitä yli viisi vuotta on pähkäillyt. Väitöstutkimuksen onnistuneimmista osista kannattaa silti ponnistaa ja lähteä laajentamaan tuolta kaistaleelta. Tätä tietä valikoitui uudeksi aiheekseni latinan kielen vaikutus ruotsin syntaksiin ja stilistiikkaan keskiajan lopulta uuden ajan puolelle aina 1700-luvulle asti. Tutkimus on jo käynnissä, vaikka apurahahaut ovat vasta vetämässä. Kuinka virkistävää päästä uuden tutkimusmateriaalin kimppuun!

Epävarmalta tulevaisuus toki näyttää, ja pitkän tähtäimen suunnitelmia on vaikea tehdä. Tämä on sitä ”uutta” työelämää, jossa kaikki on pätkissä ja silppuna. Joskus on lyhyessä työsuhteessa, joskus apurahalla, joskus menee vähän aikaa niin, ettei ole kumpaakaan. Tutkijan työ kuitenkin on pitkäjänteistä, ja sen pitää jatkua koko ajan. Se, joka on silppuna ja pätkissä, ei siten olekaan itse työ, vaan toimeentulo. Tokko tämä edes niin uutta onkaan: ”Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla”, lauloi Tapsa Rautavaara. Ja silppua se aiempienkin sukupolvien työ ja toimeentulo itsellisinä tai renkeinä oli. Lannistua ei saa. Tähän kohtaan voisi siteerata Tankki täyteen -sarjan Sulo Viléniä: ”Aina ennenkin on pärjätty tulevaisuudessa. Ja jos tämä nykyinen tulevaisuus yhtään muistuttaa niitä entisiä, niin pärjätään nytkin.”

Ajatukseni väitöksen jälkeen voinee tiivistää yhteen ainoaan saksan kielen sanaan: Vorwärts! Mutta, arvoisat kanssatutkijani, muistakaa kuitenkin tutkijan passion rajat ja panostakaa myös kotiin, perheeseen ja kulttuuriin, jotta elämä on tasapainossa.

Mikko Kauko, FT
Pohjoismaiset kielet

TUCEMEMSin kuukausiesitelmä 25.9.2015, Kirsi-Maria Nummila
Katinhännän jälkeen Kinhästgatan – Keskiaikaisen Turun salaperäisistä kadunnimistä

Keskiajan tutkijat, kuten kaikki muutkin tutkijat, törmäävät joka käänteessä asioihin, joita pitäisi tutkia, mutta siihen ei ole juuri silloin aikaa. Nämä asiat jäävät muille käsiteltäviksi tai unohtuvat kokonaan. On olemassa kuitenkin asioita, joita ei ole unohdettu mutta ei myöskään tutkittu. Tietyt vanhat tutkimustulokset tai hypoteesit kiertävät vuosikymmeniä tutkijalta tutkijalle ja kirjasta kirjaan, eikä kukaan koske niihin erilaisista syistä.

Kirsi-Maria Nummila ei Turun yliopiston suomen kielen oppiaineen vanhan kirjakielen tutkijana hyväksynyt tätä kollektiivista tapaa ja alkoi innokkaasti tutkia Turun kaupungin keskiaikaisista kadunnimistä niitä, joiden merkitys, etymologia ja sijainti ovat jääneet hämäräksi tutkijoille.

Vuonna 2011 TUCEMEMSin Turun keskiaikaisten markkinoiden yhteydessä järjestämässä esitelmätilaisuudessa Kirsi-Maria Nummila puhui Katinhäntä-kadunnimestä, ja tänä syksynä hän palasi samaan teemaan tarjoamalla TUCEMEMSin ensimmäisessä kuukausiesitelmässä 25.9.2015 selityksiä keskiaikaiselle kadunnimelle Kinhästgatan.

Aihe liittyy nimistöntutkimuksen lisäksi kielihistorialliseen tutkimukseen ja keskiajan historian tutkimukseen. Kirsi-Maria Nummilan lähtökohta keskiajan Suomen kaupunkien kadunnimiä tutkiessa oli se, että Itämeren alueella sijaitsevien keskiaikaisten kaupunkien muodostamia yhteisiä perinteitä pitää tutkia, jotta saisimme lisätietoja nykyisin vielä

ratkaisematta olevien kadunnimien tutkimusta varten. Itämeren alueella sijaitsevien keskiaikaisten kaupunkien kadunnimien kulttuurikontekstit ovat keskenään samankaltaiset, joten laajan kontekstin tutkiminen auttaisi myös Turun kadunnimistön selvittämistä.

Vanhin kartta Turusta. Tässä kartassa ei vielä näy kadunnimiä.

Vanhinta kaupunkinimistöä on nimistöntutkimuksessa pidetty perinteisesti spontaanisti muodostettuna. Toisin sanoen on ajateltu, että kirkolle vievä tie on nimetty Kirkkokaduksi ilman, että muiden kaupunkien Kirkkokadut olisivat mitenkään vaikuttaneet asiaan. Kirsi-Maria Nummila on kyseenalaistanut tämän näkemyksen, sillä on syytä olettaa yhtenäisen Itämeren keskiaikaisen kaupunkikulttuurin vaikuttaneen myös kaupunkinimistöön.

Kirsi-Maria Nummila sekä tilaisuuteen osallistunut kaupunkiarkeologi Liisa Seppänen kertoivat Turun Kinhästgatanin oletetusta sijainnista ja yleisesti keskiaikaisten katujen sijoittamisen ongelmista. Perinteisesti Kinhästgatanin on ajateltu olleen tuomiokirkkoon vievä katu. Uusimman tutkimuksen mukaan katu olisi kuitenkin saattanut sijaita lähellä luostaria. Onkin huomattava, että rekonstruoidut keskiajan Turun kartat perustuvat pitkälti oletuksiin, joten Kinhästgatanin sijainti on edelleen kyseenalainen.

Kirsi-Maria Nummila puhui katujen nimeämisperiaatteista, eli katujen ulkonäön ja rakenteen suhteista kadunnimiin ja katujen nimeämiseen. Katu voi saada nimensä ulkonäkönsä, siellä olevien talojen, niiden asukkaiden ja siellä sattuneiden tapahtumien perusteella. Kirsi-Maria Nummila oli koonnut näitä mahdollisia nimeämisperusteita nimiasujen tutkimisen yhteydessä.

Hän sulki pois vanhoja nimenselityksiä, esimerkiksi selityksen, että -kin-elementti viittaisi sanaan King eli tarkoittaisi kuningasta. Koska missään esiintymistä ei ole tavattu g:tä kielenaineksen lopussa, tämän väitteen paikkansapitävyyteen on vaikea uskoa. Kyseenalainen on myös yleinen selitys, että nimi perustuisi ruotsin sanaan kinhäst (suom. korvapuusti, korvatillikka), koska on vaikea löytää merkityksen kannalta uskottavaa yhteyttä sen ja nimen välillä. Oliko kadulla ehkä aikanaan tappelu? Kadun läheisyydessä sijaitsi ilmeisesti kauppiaiden kiltarakennus. Saiko joku sakkorangaistuksen siellä tappelemisen takia, ja nimi juontaisi juurensa siitä? Vai oliko kenties kysymys jonkun siellä asuvan ihmisen liikanimestä? Nykyisin on vaikea sanoa, mikä olisi järkevin selitys, joten Kirsi-Maria Nummila etsi uusia mahdollisia selityksiä.

Viittaisiko Kinhästgatan-nimi hevosiin tai tervaan?

Moniosaisen kadunnimen merkitystä selvitettäessä sen rakennetta on hyvä tarkastella eri tavoin: Kin-häst-gatan, Kin-hästgatan, Kinhäst-gatan. Potentiaalisia selityksiä voi etsiä kin-alkuosaa tai yhdyssanoja kinhäst tai hästgatan tarkastelemalla. Esimerkiksi elementin –kin tai sen varianttien –kim ja –kien voidaan nähdä viittaavan esimerkiksi tervaan (kuljetettavana tavarana, kadun katteen käsittelyaineena tai värin luonnehtijana) tai puuhun/puuainekseen (kadun pintamateriaalina). Kiinnostavalta vaikuttava yhtymäkohta löytyy myös tammikuussa pidettyjen markkinoiden nimityksestä kimimarkkinat.

Uusien selityksien rinnalla ja avulla pitää aina tarkastella uudestaan myös vanhoja nimenselityksiä, tässä tapauksessa esimerkiksi sitä, minkälainen yhteys korvapuustin (kinhäst) ja hevosen (häst) välillä voisi olla. Kirsi-Maria Nummila kertoi myös tulevaisuuden tutkimussuunnitelmistaan, joihin kuuluu nimietymologioiden selvityksen lisäksi Itämeren alueen keskiaikaisen kaupunkinimistön kokonaisvaltainen vertaileva tutkimus.

Kirsi-Maria Nummila viittasi esityksissään vanhan ajan tutkijoiden yleisongelmiin mutta toisaalta yritti esittää niiden ongelmien ratkaisemisen vaiheita ja ratkaisuun vievää tietä, joten oli hyödyllistä kuunnella häntä myös tästä näkökulmasta. Esitelmän jälkeen oli kiinnostavaa osallistua erilaisten vaihtoehtoisten selityksien pohdiskelemiseen ja keskusteluun yleisössä istuvien tutkijoiden kanssa.

Regina Büdi
Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaansa suomen kielen oppiaineessa Ericus Erici Sorolaisen (n.1546-1625) Postillan erisnimistä.

Lämpimästi tervetuloa lukemaan TUCEMEMSin blogia!

Aivan alkuun on syytä selventää hyvin lyhyesti, että mistä TUCEMEMSissa oikein on kyse. TUCEMEMS-lyhenne tulee tutkimuskeskuksen nimestä Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies. TUCEMEMS on siis Turun yliopiston rahoittama tutkimuskeskus, joka nimensä mukaisesti keskittyy keskiajan ja uuden ajan alun tutkimukseen.

Keskuksen tärkein tavoite on helpottaa ja lisätä eri oppiaineiden välistä yhteistyötä yliopiston sisällä. Keskiaikaa ja uuden ajan alkuaa nimittäin tutkitaan useassa eri oppiaineessa, kuten Suomen historiassa, englannin kielen oppiaineessa, arkeologiassa, oikeushistoriassa, suomen kielen oppiaineessa, kulttuurihistoriassa, uskontotieteessä, kansatieteessä, yleisessä historiassa, pohjoismaisissa kielissä, filosofiassa, musiikkitieteessä ja monessa muussa. Koska oppiaineiden kirjo on näin laaja, TUCEMEMS tuo nämä erilaiset oppiaineet ja niiden tutkijat yhteen ja synnyttää siten yhteistyötä ja uudenlaisia näkökulmia ja lähestymistapoja historiaan.

Kukaan ei voi olla kovin monen alan asiantuntija, ja siksi onkin erittäin hienoa, että meillä TUCEMEMSissa kulttuurihistorian tutkija voi kysyä englanninkielen asiantuntijalta mielipidettä omaan tutkimusongelmaansa, tai arkeologi ja Suomen historian tutkija voivat tehdä yhteistä tutkimusprojektia. Käytännössä TUCEMEMSin toiminta on esimerkiksi yhteisten kuukausiesitelmien ja seminaarien järjestämistä, yhteisiä konferensseja ja erilaisia monitieteisiä tutkimushankkeita.

Näistä tapahtumista, eri tutkijoiden tutkimusaiheista ja vanhoihin aikoihin liittyvistä tutkimusaiheista tullaan tässä blogissa kirjoittamaan. Kirjoittajina on TUCEMEMSin tutkijoita ja keskuksen tutkimusavustaja. Tarkoituksena on, että blogissa käsiteltäisiin erityisesti sellaisia ajankohtaisia aiheita, jotka liittyvät jollakin tapaa vanhoihin aikoihin tai jotka olisivat muuten ajatuksia ja keskustelua herättäviä. Olette tervetulleita kommentoimaan ja kysymään tarkentavia kysymyksiä kirjoittajilta!

Tervetuloa mukaan tutkimaan vanhoja aikoja!

Miika Norro
Tutkimusavustaja,
TUCEMEMS