Syksyn tauon jälkeen TUCEMEMS järjestää taas keväällä kuukausiesitelmiä. Kevään ensimmäinen esitelmätilaisuus oli 27.1.2017, jolloin puhumassa oli FT Sonja Hukantaival otsikolla Rakennusten ritualistiset kätköt – Kansanusko arkeologian näkökulmasta. Hukantaival väitteli viime syksynä samasta aihepiiristä.

Rakennuskätköillä Hukantaival tarkoitti tahallisia rakennuksen rakenteisiin kätkettäviä esineitä. Perinne on ikivanha, ja jatkuu edelleen, joskin sille annetut merkitykset ovat muuttuneet eri aikoina. Aikarajaus väitöstutkimuksessa oli kuitenkin 1200–1950 välillä, eli kattoi lähes koko Suomen historiallisen ajan.

Hukantaival käytti tutkimuksessaan moniaineistoista menetelmää, jossa lähtökohtana olivat arkeologiset löydöt. Suurimman osan aineistosta muodostivat kuitenkin folklore-tiedonnannot, joita oli kerätty erityisesti 1800-luvulla. Lisäksi tutkimuksessa käytettiin muutamia historiallisia lähteitä, kuten oikeuspöytäkirjoja, joissa rakennuskätköistä kerrotaan.

Esitelmässään Hukantaival esitteli kiinnostavasti sitä, kuinka erilaiset kätketyt esineet liittyivät useimmiten tiettyihin kätkösyihin. Esimerkiksi hevosenkallo kätkettiin aineiston mukaan useimmiten uunin rakenteisiin torjumaan syöpäläisten pääsyä sisälle taloon.

Elohopeaa puolestaan kätkettiin usein suojaksi pahaa vastaan, esimerkiksi pahantahtoista taikuutta vastaan. Kolikoilla saatettiin kommunikoida talonhaltijan kanssa menestyksen takaamiseksi.

Erilaisia kätkösyitä oli useita, joskin selvästi tärkeimmäksi nousivat talon suojeluun, syöpäläisten torjuntaan ja onnen ja varallisuuden varmistamiseen liittyvät syyt. Silloin tällöin kätköissä saattoi olla kyse myös naapurin vahingoittamisesta, mikä tietysti vaikeuttaa arkeologin mahdollisuuksia tunnistaa hyväntahtoinen taikuus pahantahtoisesta, sillä molemmissa käytettiin samoja esineitä ja samoja paikkoja taikuuden harjoittamiseen, jolloin arkeologinen löydös voi periaatteessa viitata kumpaan tahansa taikuuden muotoon. Arkeologian näkökulmasta kätköjen erottaminen hukatuista tai vahingossa rakenteisiin joutuneista esineistä on joskus vaikeaa, sillä esimerkiksi kolikko saattaa joutua lattianrakoon myös vahingossa. Joissakin tapauksissa kätkö on kuitenkin selvästi tunnistettavissa, kuten edellä mainitun uuniin muuratun hevosenkallon tapauksessa. Myös kahden tiilen väliin muurattu kolikko on selvästi tahallisesti kätketty.

Ylivoimaisesti eniten kätköjen haluttiin suojaavan noitien pahoilta taioilta. Tuon ajan ajattelussa noita saattoi olla kuka tahansa kateellinen naapuri, joka halusi tuhota tai

ryöstää itselleen talon vaurauden ja omaisuuden. Rakennukseen tehtävän kätkön uskottiin voivan estää pahanvoiman pääsy sisälle taloon, jolloin noita tai tämän taikuus ei voinut vahingoittaa rakennuksessa asuvia tai olevia ihmisiä tai eläimiä. Erityisesti navetta tuli suojata hyvin, sillä siellä olivat lehmät, jotka tuottivat talon vaurauden.

Kätköperinne on tunnettu koko Suomessa, joskin se on painottunut eri tavoin eri alueilla ja eri aikoina, ja jatkuu edelleen. Kätköjen merkitys on muuttunut. Kun ennen kätköt oli suunnattu nykyhetkessä uhkaavia vaaroja vastaan tai vaihtoehtoisesti kommunikointiin menneitten sukupolvien esi-isien kanssa, niin nykyiset kätköt on suunnattu tuleville polville, kertomaan jotakin meidän ajastamme, kuten julkisten rakennusten perustuksiin muurattavien aikakapseleiden kohdalla.

 

Seuraavat kuukausiesitelmät pidetään 17.2.2017 ja 10.3.2017 klo 14 Janus-salissa.

Miika Norro

Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies järjestää keväällä 2017 yleisöluentosarjan Kirkko keskellä muutosta. Reformaation vaikutus kulttuuriin ja kirkkoon reformaation merkkivuoden kunniaksi. Luentosarjan ensimmäinen luento järjestettiin maanantaina 23.1., jolloin puhumassa oli oikeushistorian professori Mia Korpiola otsikolla ’Sovintoon Jumalan ja seurakunnan kanssa’: Kirkkokuri reformaatioajan Ruotsissa.

Korpiolan luento käsitteli niitä muutoksia, joita reformaatio aikaansai kirkkokurissa ja laajemminkin lainkäytössä Ruotsin valtakunnassa. Keskiajalla ja reformaation aikana oikeutta määrittivät useat erilaiset lait ja sääntökokoelmat. Katolisena aikana koko

Eurooppaa koski Corpus iuris canonici, eli kanonisen (kirkollisen) lain kokoelma. Kokoelma sisälsi paavin antamia ja kaikkia läntisen kristikunnan asukkaita sitovia paavillisia käskykirjeitä eli dekretaaleja. Lisäksi koko Euroopassa seurattiin kanonisen oikeustieteen kirjoituksia lain soveltamisesta ja yleisten kirkolliskokousten päätöksiä. Paikallisella tasolla vaikutti lisäksi myös muita lakeja, Ruotsin tapauksessa esimerkiksi maakuntalait, paikallisen kirkollisen hallinnon päätökset ja maallisen ja kirkollisen vallan väliset sopimukset.

Reformaation jälkeen useat lait ja asetukset säilyivät käytännössä muuttumattomina, mutta myös joitakin merkittäviä muutoksia tapahtui. Esimerkiksi kanonisella oikeudella ei katsottu olevan enää virallista asemaa, vaikka käytännössä se vaikutti edelleen lainkäytön taustalla. Suurin muutos oli kuitenkin se, että kirkon päämies ei enää ollut paavi vaan kuningas. Näin maallinen valta sai aikaisempaa merkittävämmän aseman kirkon asioista päätettäessä, kirkon oma tuomiovalta pieneni.

Suuri muutos tapahtui myös rippikäytännössä. Koska Martin Luther oli painottanut teologiassaan syntisen ihmisen pelastumista yksin armosta, yksin Kristuksen ristinkuoleman tähden, ei reformaation oppeja noudattava kirkko enää voinut määrätä ripittäytyville henkilöille katumusharjoituksia. Harjoitukset olivat olleet keskeinen osa katolista teologiaa. Jokaisen kristityn oli tullut ripittäytyä vähintään kerran vuodessa. Jotta synnit saattoi saada anteeksi, oli syntisen ollut osoitettava aitoa katumusta tehdyistä teoista, hänen oli tullut tunnustaa kaikki synnit suullisesti papille ja hänen oli olla hyvittänyt tehdyt pahat teot kärsineelle osapuolelle. Tämän jälkeen ripin vastaanottanut pappi määräsi katumusharjoituksen, jonka jälkeen synnit sai anteeksi. Harjoitus saattoi olla esimerkiksi paastoamista tiettyinä päivinä, almujen antamista, raskaita ja pitkiä pyhiinvaelluksia tai rukouksia. Tietyt erityisen raskaat synnit saattoi antaa anteeksi vain piispa tai jopa ainoastaan paavi.

Reformaation jälkeen rippikäytäntö kyllä jatkui luterilaisessakin kirkossa, mutta Lutherin ajatuksien mukaan synnit sai anteeksi uskon kautta lahjana, eivätkä katumusharjoitukset tulleet enää kyseeseen. Sen sijaan pahaa tehneen henkilön tuli sovittaa tekonsa yhteisön ja Jumalan kanssa, ja tässä kyseeseen tulivat myös julkiset häpeärangaistukset. Ruotsin valtakunnassa kirkkokurista tuli tällä tavoin osa kokonaisrangaistusjärjestelmää, jossa rikoksen tehnyt ihminen tuomittiin ensin maallisessa tuomioistuimessa ja sitten kirkon järjestelmässä.

Ymmärtääksemme tuon ajan ajattelua, meidän on oltava selvillä kahdesta periaatteesta, jotka vaikuttivat rikos- ja rangaistusjärjestelmän taustalla. Ensinnäkin, kaikkien rikosten ajateltiin olevan syntiä ja kaikkien syntien rikoksia. Tämä tarkoittaa sitä, että myös teoista, joita ei oltu määritelty rikoksiksi, saattoi saada rangaistuksen, päinvastoin kuin meidän nykyisessä oikeusjärjestelmässämme, jossa ketään ei pitäisi rangaista jos hän ei ole rikkonut olemassa olevaa lakia. Toiseksi, Jumalan ajateltiin rankaisevan koko yhteisöä esimerkiksi katovuosilla, sodilla tai muilla onnettomuuksilla, jos pahantekijä jäi rankaisematta. Sen vuoksi oli tärkeää että jokainen syntiä tehnyt saatiin katumaan ja pyytämään tekojaan anteeksi.

Käytännössä järjestelmä toimi siten, että yksityisessä ripissä ihmiset saattoivat vapaaehtoisesti tunnustaa syntinsä papille. Tämä nähtiin hyvänä asiana, sillä sen katsottiin osoittavan aitoa katumusta. Jos taas tehty synti oli julkinen ja yleisesti tiedetty, ei sitä voinut tunnustaa yksityisesti, vaan piti tehdä julkinen synnintunnustus. Ensin maallinen tuomioistuin otti rikoksen tehneen henkilön käsittelyynsä, ja kärsittyään mahdollisen rangaistuksen synnintekijä tuli kirkon käsittelyyn. Syntisen tuli tehdä julkinen synnintunnustus, ja vakavista rikoksista hänet saatettiin laittaa kirkon ovelle alasti seisomaan useana sunnuntaina, piiskata ja sen jälkeen hänen tuli vielä kirkossa julkisesti kertoa rikoksensa koko kansalle. Tällä tavoin yksilö teki sovinnon yhteisön kanssa, ja hänet voitiin ottaa taas mukaan yhteisöön ja hänelle annettiin anteeksi.

Reformaation myötä kirkon tuomiovalta kaventui, mutta yhteistyö valtion kanssa lisääntyi. Uuden ajan alussa kirkko ja valtio olivatkin saumattomassa yhteistyössä saattaakseen rikoksen tekijät lain eteen, mikä tehosti ja kovensi kirkkokuria.

 

Miika Norro

 

Budapestissa viime syyskuussa järjestetty Faith and Power ‒ Undergraduate Conference in History -konferenssi, jonka teemana oli uskonnon ja vallan suhde, tarjosi akateemisen sisältönsä lisäksi erään yllätyksen: eri kansallisuuksia edustavista opiskelijoista ja tutkijoista koostuneeseen osallistujakuntaan tutustuminen sai minut pohtimaan ihmisen yhteiselämiseen liittyviä asioita uudella tavalla. Sain nimittäin huomata kuinka erilaisista lähtökohdista tulevat, erilaisia arvoja omaavat ja ympäri maailmaa tulevat ihmiset

kykenivät hienovaraiseen, kunnioittavaan ja hedelmälliseen kanssakäymiseen myös herkkiä ja vaikeita asioita käsiteltäessä. Tässä kirjoituksessa selvitän kokemaani.

Aloittakaamme John Steinbeckin ajatuksista ihmisten erilaisuutta koskien. Steinbeck kuvaa seuraavin runollisin sanoin kotiseutuaan: ”Cannery Row, Kalifornian Montereyn kaupungin katu, on runoelma, löyhkä; se on kirskuva ääni, valonsävy, sävel, tottumus, kotikaipuun tunne, unelma. [‒] Siellä asustaa, kuten muuan mies kerran sanoi, ”porttoja, sutenöörejä, pelureita ja suuria lurjuksia.” Näin sanoessaan hän tarkoitti Kaikkia Mahdollisia Ihmisiä.” (Hyvien ihmisten juhla, suom. Jouko Linturi.) Steinbeckin teoksen keskiössä on yksilöllisestä erilaisuudesta syntyvän monimuotoisen yhteisön kuvaus. Cannery Rown ihmiset ovat toden totta hyvin erilaisia keskenään; teoksen päähenkilöinä ovat muun muassa arvostettu tohtori, ilotalon emäntä, ilotalon ovimies, sekatavarakauppias, harrastetaidemaalari ja laiskojen mutta autuaiden nuorten miesten lauma. Suuren yksilöllisen erilaisuuden johdosta sosiaaliset yhteentörmäykset ovat Cannery Rowlla arkipäivää. Näistä ei kuitenkaan seuraa teoksessa yhteisön lamaantuminen ja hajoaminen, sillä erilaisuuden ja yhteentörmäysten

vastavoimana toimivat viisaus, ymmärrys ja anteeksianto. Tuloksena on Cannery Rown monimuotoisen yhteisön hauras yhteiselo.

Erilaisuus ja eriarvoisuus aiheuttavat ristiriitoja yhteisöissä, mitä Steinbeck teoksessaan esimerkillisesti kuvaa. Hyvin moni on luultavasti törmännyt myös omakohtaisesti ihmisyhteisöä koskevaan problematiikkaan. Näin ollen seuraavat väitteet lienevät tuttuja: on ollut, on olemassa ja tulee olemaan lukuisia erilaisia ihmisyhteisöjä ominaistapoineen; yksilön voi olla hankala elää yhteisössään; yhteisö on yksilölle välttämätön; yksilön ja yhteisön suhde on muutosaltis asia. Tässä kohden lankoja voidaan sitoa yhteen toteamalla, että ‒ paradoksaalisesti ‒ yhteisöön kuuluminen on ihmiselle tarpeellista ja osittain välttämätöntä, joka kuitenkin synnyttää usein yksilöllisiä ja yhteisöllisiä ongelmia.

Mitä voidaan tehdä erilaisuuden ja eriarvoisuuden maailmassa? Sosiologi Richard Sennett esittää erään merkittävän näkökulman. Hänen lähtökohtaisena huolenaan on seuraava ongelma: monimutkaisessa ja eriarvoisessa nykymaailmassa ei hallita riittävästi kunnioituksen ja arvostuksen osoittamista. Sennettin mukaan tätä puutetta auttaa täyttämään seuraavan asenteen omaksuminen: ”Sellainen tasa-arvo, jota tämä kirja pyrkii edustamaan, perustuu autonomisuuden psykologiaan. [‒] [A]utonomia edellyttää, että hyväksymme muissa sen mitä emme heissä ymmärrä. Silloin kohtelemme heidän autonomisuuttaan samanarvoisena kuin omaamme. Myöntäessämme autonomian annamme arvostusta heikoille ja ulkopuolisille, ja samalla oma luonteemme vahvistuu.” (Kunnioitus eriarvoisuuden maailmassa, suom. Kaisa Koskinen.) Näin kunnioitusta ja arvonantoa tulisi osoittaa heikompien ohella myös ulkopuolisille ja ylipäänsä kaikille erilaisille ihmisille. Eikä tämä edes maksa mitään!

Budapestin konferenssissa sain todistaa onnistunutta yhteiseloa ja erilaisuuden sekä eriarvoisuuden kunnioittamista ja arvostamista. Konferenssin tämänkertaisena teemana oli siis uskonnon ja vallan suhde, jota voi pitää hienovaraisuutta vaativana ja joiltakin osin herkkänä aihealueena. Luentojen ja esitelmien sisältöinä olivat esimerkiksi Turkin nykyisen tilanteen historialliset taustatekijät, Georgian uskonnollinen ja poliittinen kehitys, kiinalainen yhteiskunta ja dao, Budapestin monimutkainen ja monitulkintainen menneisyys, nykyajan uskonnollisesti motivoitunut väkivalta ja jihadin historia. Vapaa-ajalla osallistuin keskusteluihin, jotka koskivat esimerkiksi nykypolitiikkaa ja -poliitikkoja, Mannerheimia, Walt Whitmania, suomen ja unkarin kielten yhteyksiä, länsimaalaisen ja kiinalaisen ruokailutottumuksen eroja, Yhdysvaltain tulevia vaaleja ja Euroopan tulevaisuutta. Kaiken aikaa oli aistitavissa hienotunteisuuden, varovaisuuden, kunnioituksen ja arvostuksen läsnäolo. Näiden seikkojen seurauksena monenlaiset aiheet saivat havaintojeni mukaan hedelmällisen, monipuolisen ja rehellisen käsittelyn ilman osallistujien vakaumusten, näkemysten ja tunteiden loukkaamista.

Miten käy, kun yhteiselo ja erilaisuuden ja eriarvoisuuden kunnioittaminen eivät onnistu? Erään vastauksen tälle kysymykselle tarjosi professori Carsten Wilken opastaman historiallisen kaupunkikierroksen eräs totaalisen pysäyttävä kohde. Kengät Tonavan rannalla -muistomerkin äärellä Wilke kertoi, miten Unkarin natsimielisen Nuoliristi-puolueen jäsenet pakottivat toisen maailmansodan aikana pääosin Budapestin juutalaisista kootun ja alasti riisutun ihmisjoukon seisomaan riviin Tonavaan polviaan myöden. Tämän jälkeen jokainen seisoja teloitettiin raa’asti ampumalla. Seurauksena tämä Tonavan kohta, jonka törmällä siis seisoimme, oli yli puolivuosisataa sitten veren värjäämä ja täynnä ajelehtivia, alastomia ja luodin ruhjomia ruumiita. Wilken lopetettua seurasi hiljainen, vakavoitunut ja

mietteliäs hetki. Tämä murheellinen tapahtuma antoi näin traagisen ja varoittavan opetuksensa siitä, kun yhteiselo ja erilaisuuden sekä eriarvoisuuden kunnioittaminen ja arvostaminen eivät onnistu lainkaan.

Yhteiseloa ja sen ongelmallisuutta koskevat kysymykset johtavat yleisempiin ihmisluontoa, moraalia ja arvoja koskeviin pohdintoihin. Kysymme muun muassa seuraavia kysymyksiä: Onko ihmisellä jokin muuttumaton perusolemus, joka määrittää hänen toimintaansa universaalisti? Onko olemassa ajasta ja paikasta riippumattomia arvoja? Voiko rauhanomainen ja laaja-alainen yhteiselo olla tulevaisuudessa mahdollista? Luulen, että moni päätyy viimeksi mainitun kysymyksen kohdalla epäilyyn eikä suinkaan suotta: maailma tuntuu olevan usein monimutkainen, hankala ja valitettavasti myös vaarallinen paikka täynnä inhimillistä tragediaa. Eräänä mahdollisuutena on taipua ajattelemaan, että yksilöiden ja yhteisön eettiset käsitykset ja arvot ovat aina perustavalla tavalla erilaisia ja ristiriidassa keskenään. Budapestin konferenssissa olleiden ihmisten kanssa toimiminen osoitti kuitenkin itselleni sen, että erilaisuudesta huolimatta hedelmällinen ja kunnioittava kanssakäyminen on täysin mahdollista ja myös herkkätunteisia aiheita koskevasti.

Pessimistiset ajatukset saattavat houkutella ihmisen yhteiselon onnistumista koskien. Tässä kirjoituksessa läpikäydyt asiat torjuvat kohdallani näitä ajatuksia. Yhteenveto on seuraava. Ensinäkin kunnioittavaan ja arvostavaan kanssakäymiseen kykeneviä ja haluavia ihmisiä on todennäköisesti joka puolella. Toiseksi tällaisten ihmisten olemassaolo antaa aihetta laajempaan toiveikkuuteen: yhteiselon, erilaisuuden ja eriarvoisuuden aiheuttaman problematiikan rinnalla tuntuu olevan sopuisaan yhteiseloon ja yhteiseen hyvään tähtääviä vahvoja voimia.

Visa Helenius

Kirjoittaja tutkii filosofian väitöskirjatutkimuksessa riittävän perusteen periaatetta ja suunnittelee latinalaisessa filologiassa Lucretiuksen De rerum natura -teosta koskevaa pro gradu -työtä

Joulukuun pimeyden keskellä järjestettiin konsertti Felix Thomas Lumen Mundi yhteistyössä TUCEMEMS ja Koneen säätiön rahoittaman Näe, kuule, tunne, koe. Moniaistinen kokemuksellisuus Tuomas Akvinolaisen muistojuhlissa -hankkeen kanssa.

Kokoonnuimme konserttiin Turun linnan kirkkoon. Ikkunoiden ulkopuolella lyhyt ja

hämärä päivä hiljalleen tummui pimeäksi yöksi, mutta sisällä kirkossa oli valoisaa ja lämmintä. Aluksi Marika Räsänen piti lyhyen esitelmän siitä, mistä konsertin lauluissa oikein on kyse. Konsertin kaikki laulut ovat peräisin Pyhän Tuomas Akvinolaisen muistojuhlista keskiajalta, ja niitä on laulettu pyhimyksen juhlapäivinä.

Tuomas oli dominikaanimunkki, joka eli 1200-luvulla, ja on tullut tunnetuksi erittäin merkittävänä teologina ja filosofina länsimaisen kulttuurin kannalta. Vähemmän tunnettu puoli hänestä ainakin luterilaisessa Suomessa on se, että hänet julistettiin pyhimykseksi hänen kuolemansa jälkeen. Tuomaan kuoleman jälkeinen ”elämä” ei ollut kuitenkaan aluksi kovin rauhaisa, sillä hänen ruumiistaan tai oikeammin reliikistään kiisteltiin vielä pitkään.

Dominikaaniveli Tuomas nimittäin kuoli vuonna 1274 Fossanovan luostarissa, joka oli osa sisterssiläissääntökuntaa. Näin ollen hänen ruumiinsa jäi dominikaanien näkökulmasta ”väärän” veljestön käsiin. Dominikaanit halusivat Tuomaan reliikin itselleen, mutta sisterssiläiset halusivat pitää pyhimyksen itsellään, eikä tilannetta helpottanut se, että paavi kanonisoi Tuomaan virallisesti vuonna 1323.

Dominikaaneilla oli siis uusi pyhimys, mutta konkreettinen yhteys pyhimykseen, hänen maanpäällinen ruumiinsa, oli sisterssiläisten hallussa. Tässä tilanteessa Tuomaan muistopäivän liturgia kehittyi sellaiseksi, että lauluissa kuvataan Tuomaan ruumiin läsnäoloa hyvin konkreettisesti, jotta dominikaanit saattoivat tuntea Tuomaan lohduttavan ja valoisan läsnäolon.

Tuomaan tarina ei päättynyt tähän. Lähes sata vuotta Tuomaan kuoleman jälkeen paavi määräsi Tuomaan ruumiin siirrettäväksi Fossanovan sisterssiläisluostarista Toulousen

dominikaaniluostariin. Siirto huipentui vuonna 1369, kun ruumis saapui Toulousen dominikaanikirkkoon suuressa juhlassa. Tämän niin sanotun translaation kunniaksi dominikaanit kehittivät toisen juhlan Tuomaan kunniaksi. Tässä uudessa translaatiojuhlassa juhlittiin Tuomaan ”kotiinpaluuta”, siirtymistä dominikaanien haltuun. Konsertissa kuultiin joitakin lauluja kummankin juhlapäivän liturgioista.

Vox Silentii -lauluyhtye, eli Johanna Korhonen ja Hilkka-Liisa Vuori, lauloi konsertissa. Laulu kaikui kirkon paksuissa kiviseinissä. Oli uskomatonta kuulla, kuinka vain kaksi laulajaa saattoivat saada koko suuren salin resonoimaan niin uskomattoman kauniisti. Kirkkosalista tuli ikään kuin trion kolmas ”laulaja”, kuten Vox Silentii kotisivuillaan asian ilmaisee. Laulua kuunnellessa saattoi hyvin aavistaa, kuinka dominikaanit ovat sitä laulaessaan hyvin voineet kokea läsnäoloa ja lohdutusta, jonka on ajateltu olevan Tuomaan läsnäoloa. Joka tapauksessa musiikki vaikutti ainakin allekirjoittaneeseen rauhoittavasti. Konsertin jälkeen laulut tuntuivat kaikuvan vielä pitkään jossakin sisälläni.

 

Miika Norro

TUCEMEMS sai vieraakseen 5.12. Elisa Pallottinin. Hän esitteli omaa post-doc -tutkimusprojektiaan Inscribing sanctity, joka on osa Janneke Raaijmaakersin johtamaa hanketta Mind over Matter. Debates about relics as sacred objects c.350-c.1150. Hankkeessa tutkitaan reliikkejä ja ihmisten suhtautumista niihin varhaiskeskiajalla.

Pallottinin alahanke keskittyy kaiverruksiin ja muihin kirjoituksiin, joita reliikkien yhteydessä on. Kirjoitus ja laajemminkin reliikin ympärillä olevat esineet, kuten reliikkilippaat tai jopa itse kirkko, muodostavat reliikin merkityksen. Ilman niitä reliikkiä olisi vaikea tai mahdoton erottaa tavallisesta materiaalista, luun, tekstiilien tai puun palasista. Reliikkien yhteydessä oli paljon kirjoitusta, esimerkiksi pieniä pergamenttilappuja, jotka

todistivat kyseessä olevan oikean reliikin, kaiverruksia tai kirjailuja, jotka kertoivat mistä reliikistä on kyse tai kirkon seinille maalattuja tai kaiverrettuja luetteloita tai tietoja kirkossa olevista reliikeistä.

Nämä kirjoitukset eivät kuitenkaan välttämättä aina olleet tarkoitettu julkiseksi kommunikaatioksi. Esimerkiksi reliikin yhteydessä ollut todistus sen oikeellisuudesta ei välttämättä juuri koskaan ollut kenenkään näkyvissä. Myöskään kirjailut tai kaiverrukset eivät välttämättä olleet näkyvissä, vaan piilossa suuren osan vuotta. Pallottinin mukaan onkin mahdollista, että näiden kirjoitusten kohdeyleisö ei välttämättä ollutkaan kukaan kuolevainen, vaan itse pyhimys ja Jumala.

Kirjoituksella itsessään saattoi myös olla pyhyyttä välittävä merkitys. Kristinusko oli kirjoituksen uskonto, jonka keskiössä oli kirjoitettu ilmoitus, Raamattu. Myös aakkoset nähtiin joskus Jeesuksen symbolina, sillä Raamatussa Jeesus sanoo olevansa alfa ja omega, mikä viittaa kreikkalaisiin aakkosiin, joiden ensimmäinen kirjain oli alfa α ja viimeinen omega ω. Aakkosia saatettiin käyttää myös esimerkiksi kirkkojen pyhityksessä, mikä viittaa siihen, että aakkosissa ja kirjaimissa itsessään ajateltiin olevan jonkinlaista pyhyyttä.

Pallottini kävi esitelmässään läpi muutamia esimerkkejä inskriptioista, joita hänen aineistostaan löytyy ja esitteli projektiaan.

 

Miika Norro

TUCEMEMSin yleisöluentosarjan Kieli, kirjoitus ja pitkä reformaatio viimeinen luento pidettiin 28.11.2017 Turun tuomiokirkossa. Puhumassa oli FT Mikko Kauko, ja aiheena oli Jöns Budde ja hänen kääntämänsä kirjallisuus. Kauko on väitellyt Jöns Buddesta ja hänen käännöksistään Turun yliopiston Pohjoismaisten kielten oppiaineeseen.

Jöns Buddesta tiedetään vain vähän mitään varmaa, mutta joitakin tietoja on säilynyt. Budde oli Naantalin birgittalaisluostarissa toiminut munkki, joka oli aktiivinen 1400-luvun loppupuolella. Hänen tarkkaa synnyin- tai kuolinvuottaan ei tiedetä, mutta muutamien mainintojen perusteella voidaan olettaa hänen syntyneen ennen vuotta 1437, ja viimeinen varma merkintä hänestä on vuodelta 1491, joten hän kuollut vasta tuon vuoden jälkeen.

Budden on arveltu olleen kotoisin esimerkiksi ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, mutta varmaa tietoa ei ole, ja hän on voinut olla myös Varsinais-Suomesta tai jopa Ruotsin puolelta. Joka tapauksessa hän on todennäköisesti ollut varakkaasta suvusta, sillä hänen tiedetään lahjoittaneen arvokkaan ehtoollismaljan ja pateenin luostarille. Pateeni on säilynyt meidän päiviimme asti, ja siinä on kuva munkkiveljestä, joka voi olla Budde itse.

Budde on myös todennäköisesti opiskellut jossakin eurooppalaisessa yliopistossa, ja yksi vaihtoehto onkin Greifswaldin yliopisto, jonka rekisteristä löytyy tieto, että Johannes Budde niminen henkilö Suomesta on kirjautunut opiskelijaksi yliopistoon. Tähän mainintaan sisältyy tosin joitakin ongelmia, joten varmaa ei ole että hän olisi opiskellut Greifswaldissa. Nimi Budde oli joka tapauksessa yleinen maatilan nimi, joten sitä ei voida pitää varmana todisteena hänen läsnäolostaan Greifswaldissa. Varmaa on kuitenkin se, että hän on saanut koulutusta, sillä hänen latinankielen taitonsa on niin erinomaista. Hän myös edusti luostariaan myöhemmin oikeudellisissa kiistoissa, mikä viittaa vahvaan koulutustaustaan.

Suurin osa Budden kirjoituksista on käännöksiä, hänen omaa tekstiään ei ole säilynyt kuin kaksi esipuhetta ja muutamia asiakirjoja. Käännösten suhteen Budde on kuitenkin ollut erittäin tuottelias, hänen koko tuotantonsa kattaa noin 1350 modernia sivua. Käännetyt tekstit sisältävät muun muassa Raamatun kirjoja, erityisesti Vanhan Testamentin kirjoja ja apokryfikirjoja, kuten Makkabealaiskirjat. Tämän lisäksi muissa hänen teksteissään on paljon siteerauksia muualta Raamatusta. Raamatunkirjojen lisäksi hän käänsi muuta uskonnollista kirjallisuutta, muun muassa Mechtildin, saksalaisen naismystikon, ilmestyksiä ja Suson Jumalallisen viisauden mittaajan. Hänen kääntämissään teksteissä oli myös paljon luostarin elämään liittyviä ohjetekstejä, joissa annetaan konkreettisia ohjeita luostarielämää varten. Muutenkin tekstien valinnassa on ajateltu birgittalaisluostarien tarpeita, esimerkiksi Raamatun kirjoista Budde käänsi monta naisiin keskittyvää kirjaa, kuten Juuditin, Esterin tai Ruutin kirjat.

Budden kieli on suhteellisen hyvää ruotsia, vaikka hän käyttääkin latinaa monessa suhteessa mallinaan. Latina ei ollut hänelle kuitenkaan kahle, vaan ennemminkin resurssi, jota hän käytti luontevasti. Hänen käännösperiaatteensa ovat monessa suhteessa samankaltaiset kuin myöhemmillä, reformaatioaikaisilla kääntäjillä, eikä hänen käännöksissään ole juurikaan varsinaisia käännösvirheitä. Budden käännösperiaatteet eroavat kuitenkin myöhemmistä periaatteista siltä osin, että hänen käännöksensä on tarkoitettu ennemminkin apuvälineiksi virallisen, latinankielisen tekstin lukemiseen. Käännöksissä on esimerkiksi paljon latinankielisiä sitaatteja, joita selitetään jälkeenpäin ruotsiksi. Tämä voi kertoa siitä, että tekstejä on tarkoitettu käytettäväksi sisällön opetuksen lisäksi myös latinankielen opetukseen. Joka tapauksessa käännökset on selkeästi suunnattu henkilöille, joiden latinankielen taito ei ollut riittävä vaikeiden tekstien lukemiseen.

 

 

TUCEMEMS järjestää taas ensi keväänä uuden luentosarjan, jonka aiheena on Kirkko keskellä muutosta. Reformaation vaikutus kulttuuriin ja kirkkoon. Luentosarjan pidetään Turun tuomiokirkossa, kerran kuussa maanantaisin klo 17.00 alkaen. Lämpimästi tervetuloa seuraamaan luentoja!

Ohjelma:

23.1. Professori Mia Korpiola: ‘Sovintoon Jumalan ja seurakunnan kanssa’: kirkkokuri reformaatioajan Ruotsissa
20.2. Apulaisprofessori Kirsi Salonen: Reformaation myytit
20.3. Dosentti Riitta Laitinen: Turun 1600-luvun piispat kirkkotilan uudistajina
24.4. Dosentti Liisa Seppänen: Kirkollisten kiinteistöjen ja kaupunkikuvan muutokset uuden ajan alussa
15.5. Filosofian maisteri Tanja Toropainen: Monipuolistuvat tekstilajit, yhdenmukaistuvat tekstit – kirkollisen kielen muutoksia reformaatioaikana

Miika Norro

TUCEMEMS järjesti perjantaina 11. marraskuuta seminaarin suomalaisen reformaation kansainvälisistä kytköksistä. Tarkoituksena oli nostaa myös muiden suomalaisten paikkakuntien merkitys esiin osana reformaatiota, unohtamatta tietenkään myös Turkua, Suomen tuolloista pääkaupunkia ja kirkollisen elämän keskusta.

Päivän aloitti arkeologi Liisa Seppäsen esitelmä Turun kaupunkikuvan muutoksista reformaation aikana. Hän kertoi, että kirkollisten kiinteistöjen määrä väheni merkittävästi reformaation aikana, mutta toisaalta kaksi uutta kirkkoa otettiin käyttöön, joskin vain lyhyeksi aikaa. Seppäsen mukaan kirkollisten kiinteistöjen siirtyminen maallisen vallan

käsiin, samoin kuin Kuusiston piispanlinnan purkaminen, osoittivat symbolisesti kirkon vallan vähenemisen ja siirtymisen kruunun alle.

Ilkka Leskelän esitelmä käsitteli suomalaiskaupunkien yhteyksiä Itämeren piiriin, ja mahdollisia reformaation vaikutuksia, joita Suomeen levisi noiden yhteyksien avulla. Leskelä on tutkinut tulliluetteloita ja kaupunginraatien ja kauppiaiden kirjeenvaihtoa, ja tältä pohjalta hän osoitti, että suomalaisilla on ollut aktiiviset kontaktit Tallinnaan, Gdanskiin ja muihin hansakaupunkeihin. Hänen mukaansa kauppiaiden lisäksi myös talonpojat purjehtivat esimerkiksi Viipurista Tallinnaan. Myös pienestä Rauman kaupungista ulkomaille purjehti vuosittain useampikin laiva miehistöineen. Suomalaisia on siis käynyt vuosittain kaupungeissa, joissa reformaatio oli ehtinyt jo pitkälle ennen kuin reformaatio tuli virallisesti Suomeen. Uudet ajatukset ovat siis voineet olla jollakin tapaa tuttuja suomalaisille kauppiaille ja talonpojille siinä kohtaa, kun reformaatio käynnistettiin valtiovallan toimesta.

Reima Välimäki puhui Tübingenin yliopiston kreikan kielen professorin Martin Crusiuksen päiväkirjamerkinnöistä vuodelta 1585. Tuolloin yliopistossa vieraili Thomas Laurentii, kirkkoherra ”Suomen metropolista Turusta”. Päiväkirjamerkintä kertoo Suomesta ja siitä miten koko Pohjola miellettiin tuon ajan Saksassa.

Mikko Hiljasen esitelmä puolestaan käsitteli kirkkoherrojen taloudellista asemaa 1500-Ruotsin valtakunta oli velkaantunut sodassa Tanskaa vastaan, ja kuningas Kustaa Vaasa alkoi parantaa taloutta reformaation avulla peruuttamalla kirkon omaisuutta kruunun käyttöön. Hiljasen mukaan tämä vaikutti paitsi piispojen ja muiden kirkon suurmiesten asemaan, mutta myös tavallisten paikallisseurakuntien kirkkoherrojen talouteen. Heidän palkkansa pienenivät, mutta vaikutukset olivat joka puolella valtakuntaa samankaltaiset, joten reformaatio ei synnyttänyt eriarvoisuutta papiston keskuudessa. Tämä osoittaa myös, että reformaatio on hyvin voinut tapahtua eri puolilla Suomea kohtalaisen samanaikaisesti, tai ainakin palkkojen pienennykset ovat tuntuneet joka puolella samoihin aikoihin.

Janika Ahon esitelmä Isonkyrön kirkon seinämaalauksista esitteli yhden reformaatioajan kirkkoherran, Jakob Geetin, joka oli hyvinkin varakas ja vaikutusvaltainen henkilö. Hän tilasi ja kustansi kirkkoon seinämaalaukset, jotka ovat reformaation oppien mukaisia. Seinämaalaukset tuolta ajalta ovat harvinainen poikkeus Suomessa, mutta Ruotsissa vastaavia kirkkoja löytyy muutamia.

Kaisa Häkkinen puhui Mikael Agricolan teosten sanaston itäisistä lainoista. Mikael Agricola oli kotoisin Pernajasta, mutta muutti jo noin kymmenvuotiaana Viipuriin kouluun, missä kasvoi aikuiseksi. Viipuri oli monikielinen kaupunki, ja Häkkisen mukaan Agricolan teoksissa voikin olla joitakin sanoja esimerkiksi venäjän kielestä ja suomen itämurteista,

joita Viipurissa puhuttiin, vaikka kirjakielensä pohjana Agricola tarkoituksellisesti käytti länsimurteita.

Tanja Toropaisen esitelmä jatkoi samasta aihepiiristä kuin edellinen esitelmä. Toropaisen aiheena olivat itäiset vaikutteet reformaatioajan varhaisissa teksteissä, joita kirjoittivat myös muut kuin Agricola. Näissä käsikirjoituksissa esiintyy itäisiä piirteitä, kuten monikon persoonamuotoja myö, työ ja hyö. Nämä esiintymät vahvistavat ajatusta siitä, että Viipuri olisi ollut reformaation tärkeä keskus uuden opin varhaisina vuosina Suomessa.

Jyrki Knuutila puhui Tukholmasta ja kaupungin suomalaisesta seurakunnasta, sekä sen vaikutuksesta reformaation kehitykseen Suomessa. Tukholmassa oli suuri suomenkielinen vähemmistö, joka eli kaupungissa pysyvästi. Lisäksi kaupungissa vieraili jatkuvasti suomalaisia kauppiaita, talonpoikia ja aatelisia, joten kaupunki on ollut hyvin merkittävä uusien ajatusten leviämisen keskus myös Suomen kannalta.

Viimeisenä puhui Marja Hartola siitä, miten reformaatio muokkasi suomalaista ruokakulttuuria. Tärkeimmät näkyvät muutokset olivat pakollisten paastoaikojen loppuminen, mutta lopulta suurta ja yhtäkkistä muutosta ruokailutavoissa ei kuitenkaan tapahtunut.

Miika Norro

Perjantaina 4.11. Variantti-verkosto ja TUCEMEMS järjestivät kollokvion Aineistona käsikirjoitukset. Aihe herätti kiinnostusta, esitelmäehdotuksia tuli runsaasti ja yleisöäkin oli paikalla nelisenkymmentä ihmistä.

Ensimmäisen session teemana oli Tiedettä ja oppineisuutta. Päivän aloitti Reima Välimäen hänen väitöstutkimukseensa perustuva esitelmä Saksalais-böömiläisten

inkvisiittorimanuaalien muutoksesta 1400-luvulla. Välimäen mukaan useimmat Petrus Zwickerin inkvisitiokuulusteluihin perustuvat kirjoitukset ovat käsikirjoitustraditioltaan erilaisia kuin muut inkvisitiomanuaalit, sillä niissä ei ole yhtä paljon juridisia kaavoja ja muita inkivisitioprosessiin kuuluvia osia. Välimäen mukaan nämä kirjoitukset ovatkin olleet tavallisen seurakuntapapiston käytössä heidän valvoessaan harhaoppisten katumusharjoituksia ja opettaessaan seurakuntaa välttämään harhaoppeja.

Harri Uusitalo esitelmöi Aitolahden koodeksista. Tämä 1600-luvulla kirjoitettu tekstikokonaisuus löytyi vasta 1960-luvulla ja laajemmin sitä on alettu tutkia vasta aivan viime vuosina. Koodeksi sisältää suomennoksen kuningas Kristoferrin maanlaista. Uusitalo esitteli koodeksia ja vertaili sen kieltä kahteen muuhun tunnettuun suomennokseen samaisesta maanlaista. Hän myös pohti käsikirjoituksen kirjoittajan henkilöllisyyttä, ja kertoi että yksi mahdollinen ehdokas tekstin kirjoittajaksi on lainlukija Hartvig Speitz.

Maria Lehtonen puolestaan puhui Pehr Kalmin talousopin luentojen luentomuistiinpanoista 1700-luvulta. Pehr Kalm (1716-1779) oli tunnettu kasvitieteilijä ja tutkimusmatkailija, joka piti useita luentokursseja Turun akatemiassa, missä hän toimi ensimmäisenä talousopin professorina. Lehtonen esitteli erilaisia säilyneitä luentomuistiinpanoja Kalmin luennoilta, jotka käsittelivät muun muassa karjankasvatusta ja puutarhanhoitoa.

Matti Peikolan esitelmän aiheena oli turkulainen 1700-luvun kokoomakäsikirjoitus, joka on säilynyt Turun kaupunginkirjaston Vanhassa kokoelmassa. Kokoelma sisältää hyvin monenlaisia tekstejä. Käsikirjoituksen kokoamiseen ovat osallistuneet useat eri ihmiset, ja iso osa teksteistä vaikuttaisi olevan kopioitu vanhemmista käsikirjoituksista. Peikolan mukaan tämä kertoo aikakaudelle tyypillisestä muinaismuistoharrastuksesta.

Toisessa sessiossa aiheena oli Kielikysymyksiä, ja sessio olikin monikielinen, kun esitelmiä kuultiin kolmella eri kielellä. Session ensimmäisen esitelmän piti Juhani Härmä, joka puhui suomalaisten kirjoittamista ranskankielisistä kirjeistä 1700-luvulta. Härmä on tutkinut Kansallisarkiston kokoelmasta löytyviä kirjeitä 1700-luvulta, joissa vallitsevina kielinä on ruotsi ja ranska. Kieli saattaa vaihtua usein kesken kirjeenkin ilman näkyvää syytä. Kirjeet osoittavat selvästi ranskan olleen aateliston keskuudessa tärkeä kieli ruotsin rinnalla 1700- ja 1800-luvuilla.

Patricia Berg puhui otsikolla Arabiska på svenska – arabisk skrift i Georg August Wallins Skrifter. Berg on ollut mukana Svenska Litteratursällskapet i Finlandin hankkeessa, jossa on editoitu ja julkaistu Georg August Wallinin käsikirjoituksia. Wallin oli 1800-luvulla suomalainen tutkija, joka teki pitkän tutkimusmatkan Lähi-itään. Wallin kirjoitti matkaltaan

kirjeitä ja piti päiväkirjaa. Berg kertoi esitelmässään erityisesti siitä, kuinka editioissa on ratkaistu käsikirjoitusten monikielisyyteen ja erilaisiin kirjoitustapoihin liittyviä kysymyksiä, muun muassa kuinka latinalaisin aakkosin kirjoitettua arabialaista tekstiä tai arabialaisin aakkosin kirjoitettua ruotsinkielistä tekstiä on käsitelty editioissa.

Samuli Kaislaniemi kertoi ERRATAS-hankkeesta, jonka tarkoituksena on selvittää useiden englanninkielisten kirjeiden editiokokoelmien ortografista luotettavuutta. Tähän mennessä hankkeessa on luotu kaavake, jonka avulla arviointi on mahdollista suorittaa. Sen lisäksi on käynyt ilmi, etteivät editiot ole kovin usein täydellisen luotettavia ortografisesta näkökulmasta, sillä sanojen kirjoitusasuja ja välimerkitystä on useimmiten muutettu tai yhdenmukaistettu.

Kolmannen session otsikkona oli Käsikirjoitukset edition aineistona. Jens Grandell esitteli hanketta, jossa Zacharias Topeliuksen yliopistoluennoista luodaan moderni tekstikriittinen digitaalinen editio. Topelius toimi Helsingin yliopistossa historian professorina 1854-1875, minä aikana hän piti myös kyseessä olevat luennot. Grandell kertoi editiotyöstä ja niistä periaatteista, jotka ovat työtä ohjanneet.

Ruut Kataisto pohti esitelmässään, mikä määrä käsikirjoituksia on riittävä kriitiseen editioon. Kataisto tutkii kardinaali Domenico Capranican (1400-1458) elämäkertoja ja tekee niistä kriittisen edition. Kataisto pohti esitelmässään edition tekemiseen liittyviä kysymyksiä, kuten mitä tehdä, jos uusia käsikirjoituksia editoitavasta tekstistä löytyisi monta uutta kappaletta?

Sara Norja puhui esitelmässään The Mirror of Alchemy teoksesta. Norja tutkii kyseistä tekstiä ja sen eri käsikirjoitusversioita, joita on säilynyt yhteensä seitsemän kappaletta 1400–1600-luvuilta. Norja luo käsikirjoituksista kaksi editiota, yhden dokumentaraisen TEI-XML -muotoisen tutkimustarkoitusta varten ja yhden lukijaystävällisemmän best text -edition.

Viimeisessä sessiossa aiheena oli tekstin materiaalisuus ja sen tuomat haasteet. Anna Oja piti esitelmän, jossa pohti faksimile-painosten asemaa osana tutkimustyötä. Oja vertaili faksimile-painoksia ja digitaalisia jäljennöksiä käsikirjoituksista ja pohti näköispainoksen hyötyjä tutkimukselle.

Viimeisenä seminaarissa puhui Aino Liira, joka esitteli väitöskirjansa aineistona toimivan Polychronicon-teoksen käsikirjoituksia. Liira kertoi miten hänen tutkimassaan aineistossa ilmenee eroja eri käsikirjoitusversioiden välillä tekstin paratekstielementeissä, eli esimerkiksi otsikoissa, esipuheissa, hakemistoissa tai muissa sellaisissa elementeissä, jotka ohjaavat tai auttavat teoksen lukemista. Nämä elementit voivat kertoa kirjan käytöstä, tilaajista ja käsikirjoitustuotannosta yhdessä käsikirjoitusten fyysisten piirteiden, kuten koon ja koristelun kanssa.

 

Miika Norro

Professori emerita Irmeli Helin puhui TUCEMEMSin Kieli, kirjoitus ja pitkä reformaatio-luentosarjalla maanantaina 24.10. Hänen luentonsa aiheena oli Martin Lutherin virret – osa eurooppalaista kulttuuriperintöä. Helin on tutkinut luterilaisten virsien käännöksiä ja kirjoittanut Lutherin virsien pitkästä historiasta Suomessa myös TUCEMEMSin uudessa Pohjoinen reformaatio -kirjassa.

Helin puhui aluksi siitä, kuinka reformaatio muutti myös kirkon suhtautumista lauluihin. Katollisena aikana tavallinen seurakunta ei päässyt osallistumaan kirkkolauluun kuin korkeintaan suurina juhlapyhinä, jolloin seurakunta saattoi laulaa jonkin latinankielisen laulun säkeistön omalla kielellään. Pääasiassa laulaminen tapahtui kuitenkin latinaksi ja papit sekä kuorot lauloivat koko liturgian. Muutos tapahtui kuitenkin reformaation myötä, kun jumalanpalvelukset alettiin laulaa kokonaan kansankielellä. Liturgisten laulujen ohella alettiin myös varhaisessa vaiheessa laulaa virsiä, joihin seurakunta saattoi osallistua, ja vähitellen virren veisuusta kehittyikin yksi tärkeimmistä ja keskeisimmistä luterilaisen jumalanpalveluksen piirteistä.

Martin Luther oli tunnetusti itsekin musikaalinen henkilö, joka sanoitti ja sävelsi virsiä. Helin kertoi luennolla, että Lutherin mainitaan joskus sanoneen musiikin olevan Jumalan huomenlahja ihmisille. Tämä kuvastaa sitä, kuinka tärkeää musiikki Lutherille oli. Lutherin arvellaan sanoittaneen tai säveltäneen yhteensä noin 45 virttä, joista suurin osa on säilynyt meidän aikaamme ja ovat edelleen käytössä eri kirkkojen virsikirjoissa tai laulukokoelmissa.

Eniten Lutherin virsiä on saksalaisissa virsikirjoissa, joissa niitä on mukana 36 eli melkein kaikki säilyneet Lutherin virret. Nykyisessä suomenkielisessä virsikirjassakin Lutherin omia virsiä on kahdeksantoista kappaletta. Myös muissa pohjoismaissa Lutherin virret ovat säilyttäneet suosiotaan. ”Yhteispohjoismaisia virsiä” on yhteensä kahdeksan, niitä ovat muun muassa virsi 222 ”Jeesus Kristus, elämämme”, virsi 170 ”Jumala ompi linnamme” ja virsi 21 ”Enkeli taivaan”.

Lutherin virsi ”Eine feste Burg ist unser Gott”, eli Jumala ompi linnamme on varmasti Lutherin tunnetuimpia virsiä, ja sitä lauletaan myös muissa kuin luterilaisissa kirkkokunnissa.  Suomalaisille virrellä on aivan erityinen merkitys ”lähes toisena

kansallislauluna”, kuten Helin asian ilmaisi. Edelleen virttä lauletaan esimerkiksi joulurauhan julistamisen yhteydessä, ja sitä on laulettu historian saatossa kansallisen, yhteisen vaaran aikoina.

Toinen yhtä suosittu virsi on Enkeli taivaan, joka on kaikissa pohjoismaissa suosittu jouluvirsi. Luther teki virren alun perin omien lastensa joulukuvaelmaa varten, mutta nopeasti sitä alettiin käyttämään myös seurakunnan jumalanpalveluksissa. Virsi on säilyttänyt suosionsa Suomessakin jouluvirtenä, vaikka nykyään sitä enää harvoin lauletaan täysipitkänä. Virsien merkityksen suomalaiselle kulttuurille voi kuitenkin aistia siinä, kuinka yhä edelleen ihmiset nousevat lähes vaistomaisesti seisomaan virren viimeisen säkeistön kohdalla.

TUCEMEMSin luentosarja jatkuu marraskuussa vielä yhdellä luennolla, kun 28.11. klo 17.00 FT Mikko Kauko pitää luennon otsikolla Jöns Budde ja hänen kääntämänsä kirjallisuus. Ensi keväänä järjestämme taas uuden luentosarjan, jonka päivämäärät ja puhujat löytyvät alta. Luentojen otsikot päivitetään myöhemmin marraskuun aikana TUCEMEMSin nettisivuille.

Kevään 2017 luentosarjan puhujat ja aikataulu (Turun tuomiokirkossa):

23.1. klo 17.00 Mia Korpiola
20.2. klo 17.00 Kirsi Salonen
20.3. klo 17.00 Riitta Laitinen
24.4. klo 17.00 Liisa Seppänen
15.5. klo 17.00 Tanja Toropainen

Miika Norro

Reformaation merkkivuosi 2017 on ollut jo pitkään TUCEMEMSin keskeinen ja tärkein hanke. Olemme jo vuodesta 2014 lähtien suunnitelleet ja valmistelleet erilaista ohjelmaa merkkivuotta varten. Sunnuntaina 30.10.2016, melkein päivälleen 499 vuotta Martin Lutherin 95 teesin julkistamisen jälkeen, merkkivuosi alkoi juhlallisesti ja monipuolisella ohjelmalla. Myös TUCEMEMS oli mukana avajaispäivän ohjelmassa järjestämällä Turun tuomiokirkossa avajaisseminaarin.

Reformaation merkkivuoden valtakunnallista avajaispäivää vietettiin asianmukaisesti Turussa, Suomen kirkollisessa pääkaupungissa ja reformaation keskeisessä tapahtumapaikassa. Päivän ohjelma alkoi klo 10 avajaismessulla Tuomiokirkossa. Piispa Kaarlo Kalliala piti saarnan ja messussa kuultiin myös musiikkia muun muassa Chorus Iucundusin ja Turku Cathedral Youth Choirin ja vaskikvintetin tulkitsemana.
Messun jälkeen ohjelma jatkui vapaamuotoisemmin koko perheen Missä Mikael? -kaupunkiseikkailun merkeissä. Seikkailussa lapset pääsivät tekemään tehtäviä ja tutustumaan Mikael Agricolaan, Pehr Kalmiin ja muihin kiinnostaviin hahmoihin. Tarjolla oli myös keittolounas osallistujille.

Iltapäivällä ohjelma jatkui Turun tuomiokirkossa, missä syvennyttiin reformaation historiaan ja merkitykseen tarkemmin TUCEMEMSin järjestämässä seminaarissa. Seminaarin avasi TUCEMEMSin johtaja professori Marjo Kaartinen. Tilaisuudessa kuultiin lauluyhtye Vox Silentiin (Hilkka-Liisa Vuori ja Johanna Korhonen) ja MuT Jorma Hannikaisen tulkitsemana reformaation aikaisia lauluja.

Ensimmäisen esitelmän piti professori Matti Peikola, joka puhui kirjakulttuurin murroksesta. Hän kertoi kirjanpainotaidon kehityksestä, ja korosti, että painettujen kirjojen rinnalla käytettiin vielä pitkään käsinkirjoitettuja kirjoja. Muutos ei siis ollut yhtäkkinen,

vaan vähittäinen, joskin painettujen kirjojen määrä kasvoikin nopeaa tahtia. Painotaito mahdollisti ajatusten nopean ja edullisen levittämisen, mikä edesauttoi myös Lutherin teesien leviämisen. Peikolan mukaan Luther ei ollut osannut itse edes varautua siihen, että teesit leviäisivät niin nopeasti niin suurelle yleisölle. Luther kuitenkin piti kirjapainotaitoa hyvänä asiana, Jumalan lahjana kristikunnalle, jolla voitiin opettaa suuria joukkoja ymmärtämään kirjoituksia ja kristinoppia.

Professori Kaisa Häkkinen puhui Suomen kirjakielen synnystä. Hänen mukaansa Suomen kielen historiassa ei ole yhtään toista niin suurta ja merkittävää tapahtumaa kuin reformaatio, sillä tuolloin sai alkunsa Suomen kirjakielen kehitys. Suomea oli toki kirjoitettu jo aiemmin, esimerkiksi papit ovat todennäköisesti jo keskiajalla kirjoittaneet itselleen muistiin Isä Meidän -rukouksen ja muiden keskeisten rukousten suomenkielisiä sanamuotoja, sillä katolisen kirkon mielestä jokaisen kristityn tuli osata nämä rukoukset omalla kielellään ulkoa. Sanamuodon piti säilyä samana, minkä vuoksi rukouksia kirjoitettiin muistiin, mutta valitettavasti yhtään tällaista ”muistilappua” ei ole säilynyt keskiajalta. Reformaation ajatus kansankielen erityisasemasta oli kuitenkin tärkeä muutos, sillä nyt suomen kieli sai saman aseman kuin muut kielet, se oli kelpoinen pyhien toimitusten kieleksi ja sillä alettiin kirjoittaa myös pyhiä tekstejä. Häkkinen korosti myös sitä, että vaikka Mikael Agricolan rooli kirjakielen kehittäjänä onkin tärkeä, ei hän kuitenkaan ollut ainut tai edes ensimmäinen, joka kirjoitti suomeksi tai piti messun suomeksi. Hän oli vain ainut, joka onnistui saamaan tekstinsä painettua, jolloin hänen kirjoituksensa levisivät samanlaisina kappaleina laajalle ja saivat näin suuren painoarvon kirjakielen pohjana.

Musiikkiesityksen jälkeen puhui apulaisprofessori Kirsi Salonen, joka kertoi oikeuslaitoksen hallinnon reformaatiosta. Suuri muutos tapahtui hänen mukaansa hallinnon ylätasolla, kun kirkon keskushallinto ei ollutkaan enää Roomassa Paavin kuuriassa, vaan Tukholmassa kuninkaan hovissa. Kuningas Kustaa Vaasa otti itselleen kirkon hallinnon, mikä aluksi tarkoitti etenkin verotukseen ja taloudellisiin asioihin puuttumista. Kirkon verovarat ohjattiin kruunun käyttöön, ja kirkolle jäi aiempaa vähemmän tuloja. Toinen suuri muutos oli tietenkin se, että papisto saattoi mennä luvan kanssa naimisiin. Oikeuslaitos uudistui samaten. Ennen monia asioita oli käsitelty Roomassa asti, mutta reformaation uudistusten myötä kirkollisen oikeuslaitoksen painopiste siirtyi hiippakuntatasolle, ja yksittäisille piispoille tuli näin ollen enemmän oikeuskäsittelyjä hoidettavaksi. Suuri muutos oli myös se, että reformaation aikana Suomen hiippakunta jaettiin läntiseen, Turun hiippakuntaan, jonka piispana toimi Mikael Agricola ja itäiseen Viipurin hiippakuntaan, jonka johdossa oli Paavali Juusten.

Dosentti Riitta Laitinen puhui seuraavaksi kirkkotilan reformaatiosta. Laitinen korosti, että kirkkotila ei muuttunut yhtäkkisellä ja nopealla tavalla, vaan että muutokseen meni pitkä aika. Muutos kesti pitkään, sillä kirkko oli köyhtynyt reformaation aikana, eikä varoja ollut kirkkotilan uudistamiseen. Suurin yksittäinen muutos kirkkotilassa lieneekin ollut aluksi juuri kalliiden ehtoollisastioiden ja muiden arvoesineiden puuttuminen, kun kruunu otti ne haltuunsa. Piispa Isaacus Rothovius tuli Turkuun piispaksi vuonna 1627 ja alkoi uudistaa hiippakuntaansa ja tuomiokirkkoa. Kirkkoon hankittiin uudet penkit, jotta ihmiset istuisivat

järjestyksessä jumalanpalveluksen aikana ja keskittyisivät saarnaan. Myös uusi saarnatuoli hankittiin kirkkoon ja polvistumispenkit ehtoollista varten. Alttarin paikka siirrettiin kaikissa kirkoissa aivan kirkon itäseinään kiinni, kun ennen alttari oli ollut kuorin keskellä. Kirkkojen maalauskoristeluja ei reformaation aikana juurikaan peitetty, vaan vanhojen maalausten annettiin olla paikallaan. Kirkon sivulaivoissa olleet pyhimysalttarit muutettiin reformaation aikana vähitellen hautakappeleiksi, jollaisina me ne nykyisessä tuomiokirkossa tunnemme.

Viimeisenä puhui arkkipiispa Kari Mäkinen, jonka aiheena oli reformaatio suomalaisessa kulttuurissa. Hän lähestyi aihetta reformaation kahtalaisen ”katseen” kautta. Ensinnäkin reformaation katse oli Suomessa vallan katse, sillä muutos oli kruunun alulle panema ja sen ehdoilla toteutettu. Reformaatio ei meillä ollut kansanliike, vaan tuli ylhäältä päin. Tämän katseen jäljet näkyvät Mäkisen mukaan kulttuurissamme edelleen esimerkiksi siinä, että korostamme vahvan valtion merkitystä. Toisaalta reformaation katse oli myös alas katsova: reformaattorit katsoivat tavalliseen kansaan, tavallisen kansan kieli nostettiin osaksi jumalanpalveluselämää ja luterilaisuudessa korostettiin almujen ja hyväntekeväisyyden sijaan yhteisvastuuta köyhemmistä. Tämän katseen jäljet näkyvät esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunta-ajattelussamme. Tilaisuuden päätti musiikkiesitys.
Merkkivuoden avajaispäivän iltana kuultiin vielä J.S. Bachin urkuteosten kokonaisesityksen avauskonsertti tuomiokirkossa.

Merkkivuosi on nyt siis virallisesti avattu, ja vuoden aikana on tarjolla paljon erilaista ohjelmaa, josta tässä lyhyt yhteenveto ohjelmasta, jossa TUCEMEMS-keskus on tavalla tai toisella mukana:
• Pohjoinen reformaatio -tietokirja, joka julkaistiin syyskuussa 2016. Kirjaa voi ostaa esimerkiksi Tiedekirjan sivuilta tai UTUShop-verkkokaupan kautta.
• Lastennäyttely “Kirkonrotta muistelee” Turun tuomiokirkon Agricolan kappelissa 19.10.2016-5.11.2017.
• 28.11.2016 klo 17.00 Yleisöluento Turun tuomiokirkossa. FT Mikko Kauko puhuu otsikolla Jöns Budde ja hänen kääntämänsä kirjallisuus.
• Studia generalia -luentosarja Turun tuomiokirkossa keväällä 2017 (otsikot tulevat myöhemmin):
23.1.2017 klo 17.00 professori Mia Korpiola
20.2.2017 klo 17.00 professori Kirsi Salonen
20.3.2017 klo 17.00 dosentti Riitta Laitinen
24.4.2017 klo 17.00 dosentti Liisa Seppänen
15.5.2017 klo 17.00 FM Tanja Toropainen
• Luentosarja Turun linnassa helmikuusta huhtikuuhun 2017, sekä Valtapeliä-näyttely linnassa 17.2.2017-4.3.2018.
• Seminaari reformaation merkityksestä suomalaiselle kulttuurille 15.-16.3.2017.
• Seminaari Turun Keskiaikaisilla markkinoilla 29.6.2017.

Ajankohtaista ohjelmaa löytyy muun muassa TUCEMEMSin sivuilta ja Reformaatio 2017 -sivustolta.