Hovioikeuksien käytännöistä 1900-luvun alussa Rainer von Fieandtin (Turku) ja Iivar Ahavan (Viipuri) muistelmissa
Rainer von Fieandt (1890–1972),[1] myöhempi Suomen Pankin pääjohtaja ja (pää)ministeri, työskenteli auskultointiaikanaan 1910-luvun puolivälissä myös kotikaupunkinsa Turun hovioikeudessa notaarina. Hänen mukaansa hovioikeuskokemus opetti loogista ajattelua ja kirjoittelua.[2] Mustelmissaan von Fieandt on kuitenkin kuvannut yksityiskohtaisemmin lähinnä hovioikeuden muodollisia ja hierarkkisia käytäntöjä.
Frakkia piti luonnollisesti käyttää virka-asuna hovioikeudessa. Tämä oli aikakaudelle tyypillistä. Monet siviilivirkamiehet käyttivät virkahännystakkeja ja –univormuja, ja näiden mallit sekä värit olivat säänneltyjä. Esimerkiksi Viipurin hovioikeudessa hieman ennen von Fieandtin aikaa työskennellyt Iivar Ahava[3] on muistellut ”kiiltonappista, viheriällä samettikauluksella varustettua virkafrakkiaan”. Hovioikeuden frakkipakko koski myös asianajajia, ja tätä kutyymiä uhmaavaa epäkunnioittavaa juristia uhkasivat sakot tuomioistuimen halventamisesta.[4]
Toiminta istuntosalissa oli tarkkaa ja seremoniallista. Kuten von Fieandt kuvasi, istuntosalissa liikuttaessa oli muistettava, että hovioikeudenneuvosten ja esittelijäasessorien pitkä pöytä piti kiertää oikein. Presidentin selän taakse oli kiellettyä mennä, olipa hän paikalla tai ei. Tämä tarkoitti, että pöydän päässä olevan presidentin tyhjänkään tuolin taakse ei saanut mennä, vaan pöytä piti kiertää toista kautta. Kun von Fieandt poistui salista istunnon aikana, oli hänen muistettava peruuttaa ulos, koska tuomareille ei saanut kääntää selkäänsä.[5]
Hovioikeudessa myös esiinhuuto, jutun esille ottaminen, oli juhlallinen ja tiukasti säännelty koreografia. Tuomioistuimen jäsenet, sihteerit ja pöytäkirjanpitäjät olivat omilla paikoillaan oikeuden näyttämöllä, istuntosalissa, kun vahtimestari avasi isot pariovet. Sisään pitkin punaista mattoa astelivat yleensä herrat advokaatit hännystakeissaan peräkanaa ottaen määrätyn määrän askelia ja tehden käännöksen. Ensimmäinen kunnioittava kumarrus presidentille. Vastaajan edustaja ojensi sihteerille kirjelmänsä. Toinen kunnioittava kumarrus. Käännös ja ulos.[6]
Syvään kumartaminen oli hovioikeuksissa yleistä, kuten esimerkki osoittaa. Ahavan mukaan kunnioittava kumarrus jokaiseen hovioikeuden istuntosaliin astuttaessa oli ensimmäinen neuvo, jonka hän sai kollegoiltaan aloittaessaan vihreänä ylimääräisenä virkamiehenä Viipurissa.[7]
Rainer von Fieandtia ei tuntunut peruuttaminen ja pokkurointi korpeavan eniten, vaan hänen suurin harmituksensa liittyi siihen työtehtävään, jossa hän vertasi tuomioita ja päätöksiä tuomiotaltioihin, eli arkistoitaviin alkuperäisiin tuomioihin. Tuomioistuimen presidentti – Rainer von Fieandtin aikana tämä oli suhteellisen nuori Aleksi Käpy (1871-1933)[8] – luki ja allekirjoitti itse kunkin päätöksen. Ja auta armias, jos niistä löytyi yksikään virhe. Presidentti palautti koko dokumentin ilman selityksiä, ja virkamiesten – kuten von Fieandtin – oli luettava pitkiäkin asiakirjoja rinnakkain vertaillen niitä koko ajan löytääkseen presidentin haukankatseen havaitseman virheellisyyden.[9]
Iivar Ahava väittikin, että maamme silloisista hovioikeuksista leukailtiin, että jutut ”Turussa kirjoitettiin hyvin, mutta ratkaistiin välistä niin ja näin, Wiipurissa ratkaistiin paremmin kuin kirjoitettiin, mutta Vaasassa ratkaistiin ja kirjoitettiin yhtä huonosti.”[10]
Onneksi nykypäivän hovioikeuksissa satsataan enemmän juridiikkaan ja vähemmän protokollaan.
Teksti: Mia Korpiola
[1] https://fi.wikipedia.org/wiki/Rainer_von_Fieandt (viitattu 23.3.2021).
[2] Rainer von Fieandt, Omaa tietään kulki vain. Kirjayhtymä, Helsinki, 1970, 15.
[3] https://fi.wikipedia.org/wiki/Iivar_Ahava (viitattu 23.3.2021).
[4] Nimetön [Iivar Ahava], Hovioikeudenherrasta kamaripalvelijaksi – virkamiehen muistelmia. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, 1918, 24-26.
[5] Von Fieandt (1970), 14.
[6] Ahava (1918), 25-26.
[7] Ahava (1918), 24.
[8] https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksi_K%C3%A4py (viitattu 23.3.2021).
[9] Von Fieandt (1970), 15.
[10] Ahava (1918), 29.