Eija Suomela-Salmi

Eija Suomela-Salmi

Onko tieteidenvälisyys tutkimuksessa uutta ja ennenkuulumatonta? Vastaus on kielteinen, sillä tieteidenvälisyydestä on keskusteltu, milloin kuuluvammin, milloin vähä-äänisemmin, jo miltei sata vuotta. Runsaan kymmenen viime vuoden ajan tieteidenvälisyys on kuitenkin noussut hyvin näkyväksi vaatimukseksi tiedeyhteisölle. Jos tarkastelee merkittäviä kansallisia ja kansainvälisiä rahoitushakuja, on tieteidenvälisyys useimmissa niissä keskeinen kriteeri.

Miksi tieteidenvälistä tutkimusta sitten niin kovasti peräänkuulutetaan? Perusteita on monenlaisia riippuen siitä, mistä näkökulmasta asiaa tarkastelee.

Tärkein on materiaalisen ja henkisen ympäristömme radikaali muutos ja sen aiheuttamat seuraukset. Tulevaisuuden ongelmat ovat ns. ilkeitä ongelmia, joihin yksikään yksittäinen tieteenala ei pysty yksinään löytämään kestäviä ratkaisuja. Malliesimerkkinä tästä on ilmaston lämpeneminen ja sen arvaamattomat ja kenties peruuttamattomat seuraukset. Globalisaatio ja digitalisaatio tekevät yhteiskunnallisista muutoksista arvaamattoman nopeita ja osittain ennustamattomia. Uutta tietoa tuotetaan ennennäkemättömällä vauhdilla, jolloin tiedonhallinta käy monimutkaisemmaksi ja tieteenalat pirstaloituvat entisestään..

Tässä tilanteessa korkeakoululaitokseen ja tutkimukseen kohdistuu uudenlaisia vaatimuksia, jotka osittain liittyvät julkisen ja sitä täydentävän rahoituksen muuttuneeseen suhteeseen. Rahoittajat toivovat tieteidenvälisen tutkimuksen tuovan konkreetteja ratkaisuja maailmaa vaivaaviin ongelmiin, mielellään pikaisella tahdilla. Tällaiset vaatimukset istuvat huonosti yhteen perinteisen perustutkimuksen kanssa.

Kun asiaa tarkastellaan yksittäisten tutkijoiden ja tutkijaryhmien kannalta, tieteidenvälisen tutkimuksen hyödyt löytyvät muualta. Tieteidenvälinen tutkimus on parhaimmillaan älyllisesti haastavaa ja stimuloivaa, tieteiden rajapinnoilta löytyy uudenlaisia ongelmia, mutta myös uudenlaista tietoa ja uudenlaisia menetelmiä.

Tieteidenvälinen yhteistyö on kieltämättä ainakin alkuun vaivalloisempaa kuin työskenneltäessä vain ”omien” parissa. Projektin kestäessä on aivan mahdollista, että osapuolet joutuvat ainakin hetkittäin ns. episteemisen epävarmuuden tilaan. Aina ei tavoitteena edes ole täydellinen konsensus, vaan tietynasteinen yhteinen näkemys ratkaistavasta ongelmasta. Se on jo paljon enemmän kuin täydellinen tietämättömyys!

Tieteidenvälinen yhteistyö vaatii aikaa, luottamuksen rakentamista, kaikkien osallistujien ja heidän tieteenalojensa tasapuolista kunnioittamista ja yhteisen kielen omaksumista. Durhamin yliopiston Institute of Advanced Studies laatimassa raportissa Evaluating Interdisciplinary Research: a practical guide näitä viimeiksi kuvattuja edellytyksiä kutsutaan tieteidenväliseksi vieraanvaraisuudeksi ja älylliseksi kosmopolitanismiksi.

Korkeatasoinen kansainvälinen tieteidenvälinen tutkimus kaipaa kuitenkin tuekseen muutakin kuin tutkijoiden tai tutkimusryhmien innostuneisuuden, mm. tukipalveluiden riittävää resursointia ja sopivia tilaratkaisuja. Rekrytointipolitiikassa olisi nostettava esiin myös ansiot tieteidenvälisestä toiminnasta. Muutoin käy niin, että vain jo asemansa saavuttaneet tutkijat uskaltautuvat tieteenvälisille poluille.

Olisi lakattava ajattelemasta tieteidenvälistä tutkimusta ikään kuin se olisi jonkinlainen ylärakenne, joka on luotu tieteenalakohtaisten yksikköjen päälle. Institutionaaliset rajat toimivat usein tehokkaina esteinä tieteenväliselle tutkimukselle. Monet tieteidenvälistä tutkimusta ohjaavat periaatteet ovat kuitenkin sovellettavissa myös tieteenalakohtaiseen tutkimukseen.

Tieteenalasidonnainen tutkimus ja tieteenvälinen tutkimus eivät siis ole toistensa vihollisia, vaikka taloudellisesti niukkojenolosuhteiden vallitessa joutuvatkin osittain kilpailemaan samoista resursseista. Molempia tarvitaan aivan varmasti myös vastaisuudessa. Otsikossa mainittu kärpäsen silmä ja kykloopin katse ovat metaforia. Kärpäsellähän verkkosilmä, joka koostuu useasta kuusikulmaisesta pikkusilmästä, jolla se näkee yhtä aikaa eteen, taakse ja sivuilleen. Kreikkalaisesta mytologiasta tutuilla jättiläismäisillä kykloopeilla taas kerrottiin olevan keskellä otsaa vain yksi suuri silmä, jolla ne porautuivat tehokkaasti kohteeseensa.

 

Eija Suomela-Salmi
Humanistisen tiedekunnan dekaani



FacebooktwitterFacebooktwitter