Turku ja reformaation verkkaus
Turkuun Keski-Euroopassa alkunsa saaneen luterilaisen reformaation vaikutteet saapuivat 1520-luvun alkupuolella varsin konkreettisesti Petrus Särkilahden mukana, joka oli opiskellut ainakin Leuvainin ja Rostockin yliopistoissa. Petrus toi näet opinnoista palatessaan mukanaan Margareta Corneliuksentyttären, joka oli hänen vihitty vaimonsa ja varsin selvä merkki Petruksen suuntautumisesta uuteen uskoon.
Ajan tavan mukaan Petrus sai paikan katedraalikoulun opettajana päästen levittämään Lutherin sanomaa myös nuorille opiskelijoille. Todennäköisesti reformaatiosta oli tihkunut tietoa Turkuun Pohjanlahden toiselta puolelta jo ennen Petruksen paluuta. Esimerkiksi Olavus Petri, joka nousi Ruotsin reformaation johtohahmoksi 1520-luvun puolivälissä, oli opiskellut Lutherin yliopistossa Wittenbergissä jo vuosina 1516–1518 ja siten todistanut reformaation ensiaskelia.
Tieto reformaatiosta tavoitti ainakin turkulaisen papiston yhtäältä ruotsalaisen papiston välityksellä ja toisaalta suorina kontakteina Keski-Eurooppaan, vaikka uusia opiskelijoita sinne Suomen puolelta lähti vasta 1530-luvun alkupuolella. Pappeja viehätti todennäköisesti Lutherin opetuksessa esimerkiksi mahdollisuus kansankielten laajempaan käyttöön ja tietynlainen itsenäisyys suhteessa paaviin.
Västeråsin valtiopäivien (1527) päätös teki evankelisen opin harjoittamisesta sallittua Ruotsin valtakunnassa ja muutti ratkaisevasti valtion ja kirkon suhteita ja esimerkiksi kirkon taloudellista asemaa. Uusi usko tuli konkreettisesti osaksi tavallisten turkulaisten elämää todennäköisesti kuitenkin vasta 1530-luvun toisella puoliskolla. Vuodesta 1537 alkaen tuli näet ainakin tuomiokirkoissa ja mahdollisuuksien mukaan myös muissa seurakunnissa ryhtyä pitämään jumalanpalveluksia kansankielellä.
Ero aiempaan ei kuitenkaan ollut niin dramaattinen kuin voisi helposti luulla. Jo keskiajalla esimerkiksi saarnat olivat olleet kansankielisiä ja reformaation jälkeenkin, vielä esimerkiksi Agricolan messukirjassa vuodelta 1549, kehotettiin osa messusta laulamaan latinan tai vaihtoehtoisesti ruotsin kielellä.
Ehtoollisen jakaminen sen sijaan muuttui konkreettisesti, sillä vastoin katolista tapaa evankelisen opin kannattajat lausuivat ehtoollisen sanat kansankielellä ja jakoivat niin leivän kuin myös viinin maallikoille. Sen sijaan monet vanhat katoliset käytännöt, kuten ehtoollisaineiden kohottaminen niiden siunaamisen jälkeen, jatkuivat aina 1600-luvun puolelle asti ainakin osassa seurakuntia.
Myös kirkko tilana ja sen koristukset pysyivät Turussakin suhteellisen pitkään keskiaikaisen kaltaisina. Toisin kuin Keski-Euroopassa, Ruotsin valtakunnassa ei kohdattu ainakaan laajamittaista kuvainraastoa, ja vanhat patsaat ja maalaukset jäivät paikalleen.
Vaikka esimerkiksi pyhimysten palvonta, yhdessä sielunmessujen ja suitsukkeiden käytön kanssa kiellettiin vuoden 1544 valtiopäivillä, oli pyhimysalttareita ja -kuvia kirkoissa vielä runsaasti 1500-luvun lopulla ja esimerkiksi Pyhää Henrikiä esittävä veistos oli esillä Turun tuomiokirkossa vielä 1700-luvun lopussa.
Suomen alueella, kuten Ruotsissa laajemminkin, reformaatio eteni hitaasti ja usein sallivasti – vanhoista tavoista luovuttiin pikku hiljaa. Niin kirkkojen koristuksia kuin vaikka kaupunkikuvaakin muuttivat toisinaan enemmän esimerkiksi tulipalot tai arkkitehtuurin ja taiteen uudet virtaukset kuin uskonnolliset muutokset.
Meri Heinonen, FT
Kirjoittaja on Pohjoinen reformaatio -tietokirjan toinen toimittaja ja historioitsija. Pohjoinen reformaatio -teos on myynnissä UTUshopissa.
Kuvateksti: Ehtoollisen jakaminen “molemmilla tavoilla” eli niin leivän kuin viinin muodossa myös maallikoille oli yksi reformaation aiheuttamista hyvin konkreettisista muutoksista. Martin Luther myös luopui katolisen kirkon transsubstantiaatio-opista, jonka mukaan ehtoollisaineet muuttuivat todella Jeesuksen ruumiiksi ja vereksi. Lutherin opetusta ehtoollisesta on kutsuttu konsubstantiaatioksi, sillä hänen mukaansa ehtoollisessa olivat yhtä aikaa läsnä niin Kristus kuin leipä ja viini. Kuva Mikael Agricolan teoksesta Messu eli Herran echtolinen, 1549. Kansalliskirjasto.