Verinen kilpailu tutkimusrahoituksesta hukkaa turhaan inhimillistä pääomaa

Kilpailu tieteessä nostaa tutkimuksen tasoa ja parantaa todennäköisyyttä saavuttaa merkittäviä tieteellisiä läpimurtoja. Näin väitetään. Sitä käytetään perusteluna tutkimusrahoituksen yhä verisemmäksi käyneelle kilpailuttamiselle. Ajatuksen takaa on löydettävissä markkinaliberalistinen ja sosiaalidarwinistinen ”survival of the fittest” -näkemys (”parhaat säilyy elon tiellä”).

Vetenskapsrådetin (VR; Ruotsin versio Suomen Akatemiasta) sivuilla eläinekologian professori Erik Svensson ja evoluutiobiologian professori Mats Grahn tyrmäävät ajatuksen kilpailun autuaaksi tekevästä voimasta niin tieteen edistymisen kuin eläinkunnan evoluutionkin kannalta. Svensson ja Grahn toteavat jonkinasteisen kilpailun olevan vääjäämätöntä tilanteissa, joita luonnehtii niukat resurssit, kuten on laita tieteessä ja luonnon kiertokulussa, mutta he torjuvat tiukasti ajatuksen kilpailusta autuaaksi tekevänä itseisarvona.

Koska luonnossa kilpailuun liittyy paljon negatiivisia seuraamuksia, erityisesti voimavarojen tuhlaamista elämän jatkamisen ja säilyttämisen sijaan, eläinkunnassa on kehittynyt käyttäytymismalleja välttää avointa kilpailua ja edistää keskinäistä yhteistyötä. Väitän, että myös tieteellisessä toiminnassa yhteistyö on parempi laadun tae kuin vapaa, markkinatalouden hengessä tapahtuva kilpailu.

Myös tieteessä tapahtuvaan kilpailuun liittyy valtava resurssien tuhlaus. Kerron esimerkin. Olen mukana VR:n arviointipaneelissa. Kyseessä on melko pieni paneeli, joka käsittelee vain noin 60 hakemusta vuosittain. Paneeli koostuu 8 tieteellisestä asiantuntijasta. Arvioin tämän kevään aikana 20 hakemusta. Varovaisen arvionkin mukaan työhöni meni noin 40 tuntia. Työskentelyn toisessa vaiheessa luin toiset 20 hakemusta eli teen vuosittain heille noin kahden työviikon suuruisen arviointityön. Paneelimme vuosittainen työpanos on siten 320 tuntia.

VR:llä on 87 tieteenalapaneelia; viime vuonna tieteellisinä asiantuntijoina toimi 769 tutkijaa. Jos he kaikki tekisivät saman työmäärän (itse asiassa he tekevät paljon enemmän), yhteistuntimääräksi tulee n. 30 000 tuntia, mikä tarkoittaa 20 ihmisen vuosityöpanosta. Tämä on aliarvio, sillä suurin osa paneeleista käsittelee enemmän hakemuksia kuin omani.

Sitten on itse tutkimusrahoituksen hakijat, joita viime vuoden VR:n haussa oli 6300, joista noin joka kuudetta onnisti. Jos oletamme kunkin hakijan tehneen hakemuksensa eteen noin viikon työn (tämäkin on todennäköisesti aliarvio), saamme lopputulokseksi 250 000 työtuntia eli noin 160 nais- ja miestyövuotta, joista 130 työvuotta meni hukkaan, siis haettua rahaa ei tullut.

Kaiken kaikkiaan VR:n yhden vuoden hakemusruljanssiin kului viime vuonna 180 nais- ja miestyövuotta. Kyseessä on TY:n yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan yhden vuoden opettaja- ja tutkijatyöpanos. Ja tässä on kyse vain yhdestä vuodesta ja yhdestä rahoittajasta. Jokainen voi mielessään kuvitella, mitä tällä määrällä työtunteja voisi saada aikaan, jos se käytettäisiin itse tutkimuksen tekemiseen.

Vaihtoehto voimavarojen ylenpalttiselle tuhlaukselle kilpailuun on suunnata merkittävä osa kilpailtavasta rahoituksesta suoraan yliopistoille ja siten luottaa enemmän tiedeyhteisön kollektiiviseen voimaan. Näin on toimittu joissakin Euroopan maissa. Näin useammat kukat voisivat vapaasti kukkia ja todennäköisyys yllättäville ja merkittäville tieteellisille löydöksille kasvaisi.

Jukka Hyönä
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani.

Kuva: annca