Tulevaisuuden teknologiat tulevat monialaisista yliopistoista

Tapio Salakoski

Ei mitään uutta länsirannikolta – tekniikan yliopistokoulutusta on haviteltu tänne jo vuosikymmeniä. Mutta hetkinen, alue on julistettu positiivisen rakennemuutoksen alueeksi – mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Turun, Rauman, Uudenkaupungin ja Porin alueen perinteinen valmistava teollisuus – telakat, autotehdas ja metalliteollisuus – on ennennäkemättömässä nousukiidossa. Tilauskirjat ovat täynnä hamaan tulevaisuuteen ja tehtailla tehdään massarekrytointeja. Insinööripula alueen yrityksissä on kouriintuntuva, pitkään jatkunut pula korkean teknologian asiantuntijoista vakavampi kuin koskaan. Ja vielä digitalisaatio painaa päälle, yritysten on uudistuttava. Osaamisesta on huutava pula, eikä nyt ole kyse pelkästään laadusta, vaan myös ihan rehellisesti määrästä.

Ei siis ihme, että mainitut kaupungit alueen muiden julkisten toimijoiden sekä yritysten kanssa ovat lähestyneet valtiovaltaa tekniikan koulutuksen laajentamiseksi Turun yliopistossa, ja aivan vakavissaan. Yliopistotasoisen tekniikan koulutuksen suppeus ja siihen vahvasti kytkeytyvä tutkimus- ja kehityspanosten vähäisyys alueella on tosiasia. Ehdotukset asian korjaamiseksi sen sijaan vaihtelevat sen mukaan, keneltä kysyy.

Kilpailevat yliopistot vetoavat – sinänsä perustellusti – profilaatioon. Ei kai Turussa kannata aloittaa samanlaista koulutusta mitä naapurikaupungeissa jo tarjotaan? Kysymystä voi tarkastella kahdella tapaa, määrällisesti ja laadullisesti.

Suomalaisilla työmarkkinoilla on monenlaisia ongelmia, mutta tässä kohden relevantti empiirinen tosiasia on se, että työvoima liikkuu hyvin heikosti työpaikkojen mukaan. Pääkaupunkiseudulta ei monikaan korkeakoulutettu muuta työn perässä Turkuun, eikä varsinais-suomalainen tekniikasta kiinnostunut nuori Espooseen tai Tampereelle opiskelemaan muutettuaan yleensä palaa synnyinsijoilleen. Työvoiman kysyntä pääkaupunkiseudulla ja Tampereellakin on riittävä tarjoamaan koulutetuille ihmisille ansion oman yliopistonsa ympärillä.

Koti on luontevaa perustaa sinne, mistä on useinkin löytänyt myös puolisonsa ja kerännyt opiskeluaikaisen kaveripiirin, diplomityöpaikan yrityskontakteista puhumattakaan. Ja kun insinöörit kerääntyvät yliopistonsa ympärille, sinne kerääntyvät myös korkean teknologian yritykset. Tutkimustenkin mukaan insinöörityö luo uutta insinöörityötä. Noidankehä on valmis.

Vaikka Turun yliopiston tekniikan koulutuksen laajennus vaatiikin investointeja, Turun telakan siirtäminen Tampereelle maksaisi vielä paljon enemmän.

Kilpailevat yliopistot ovat tarjonneet ratkaisuksi nykyaikaisia verkko-opiskelumuotoja. Länsi-suomalainen teekkari voisi suorittaa tutkinnon etänä Espoossa, Tampereella tai Lappeenrannassa, ja diplomityön voisi tehdä oman alueen yrityksissä. Ihan kiva, mutta kuka tosissaan uskoo, että diplomi-insinööriksi voi opiskella kirjekursseilla? Tai että yliopiston professorien ja opettajien kanssa voi kasvaa asiantuntijaksi puhelimitse kommunikoimalla? Ei yritysten t&k-hankkeitakaan voi vakavissaan ajatella perustettavan pelkästään teekkarien ja etätutkijoiden varaan. Vai minkä tähden sitten yritykset hakeutuvat teknillisten yliopistojen ympärille? Verkkokurssit eivät ole ratkaisu, kyllä tekniikan tutkimusta tarvitaan siellä, missä on teknologiateollisuuttakin.

Entä sitten se asian laadullinen puoli? Kirjoitukseni otsikko kertoo, mitä ajan takaa. Miksi Yhdysvaltain teknologiateollisuus on pärjännyt niin hyvin verrattuna Eurooppaan? Provosoiva vastaus voisi olla: koska täällä mentiin keksimään diplomi-insinöörikoulutus!

Väite vaatii selitystä. Tarkoitan sitä, että Euroopassa syntynyt sivistysyliopiston ihanne on pitkään sulkenut teknillisen koulutuksen ulkopuolelleen. Erilliset teknilliset korkeakoulut erillisine diplomi-insinöörin tutkintoineen ovat varsin tehokkaasti estäneet tekniikan alan hedelmällisen vuorovaikutuksen muiden tieteiden kanssa.

Teknillinen koulutus aloitettiin Suomessa jo vuonna 1849, kun Helsinkiin, Turkuun ja Vaasaan perustettiin erilliset teknilliset reaalikoulut. Kun Ouluun perustettiin Suomen ensimmäinen suomenkielinen teknillinen tiedekunta monialaisen yliopiston yhteyteen vuonna 1959, meni monelta ”oikean tieteen” edustajalta kahvi väärään kurkkuun. Åbolaiset veljemme olivat tässäkin asiassa viisaampia jo vuonna 1920, mutta heidän esimerkkinsä ei riittänyt muuttamaan koko valtakunnan kurssia.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa tekniikan alaa on kehitetty aidosti monialaisissa yliopistoissa, joista nimekkäimpiä ovat vuonna 1861 perustettu Massachusetts Institute of Technology (MIT) ja vuonna 1891 perustettu Leland Stanford Junior University (Stanford).

Nyttemmin on laajalti ymmärretty monialaisuuden perustavanlaatuinen merkitys kaikelle tieteelle, eikä vähiten tekniikan alalle. Kansainvälinen tekniikan koulutuksen tutkimuksen yhteisö tunnustaa tänään tieteidenvälisen vuoropuhelun keskeisen roolin innovaatioiden synnylle. Olemmepa mekin Turun yliopiston Tulevaisuuden teknologioiden laitoksella asiaa tutkineet yhdessä stanfordilaisten kollegojemme kanssa (ks. esim. Taajamaa, Eskandari, Karanian, Airola, Pahikkala, Salakoski. O-CDIO: Emphasizing Design Thinking in CDIO Engineering Cycle. International Journal of Engineering Education. 32(3):1530—1539, 2016).

Mielestämme on oleellista, että uudistuvaa tekniikan yliopistokoulutusta annetaan ja kehitetään nimenomaan monialaisessa yliopistossa, missä insinööriprofession työelämävalmiuksia voidaan harjoitella yritysyhteistyöprojekteissa tieteidenvälisissä opiskelijaryhmissä. Väitämme, että Turun yliopisto aidosti monialaisena, henkilökunta- ja opiskelijamäärältään Suomen suurimpana ja kansainvälisten vertailujen mukaan parhaana tekniikan koulutusta antavana yliopistona on erinomainen paikka tekniikan koulutuksen uudistamiseen. Siksi se on myös erinomainen t&k-yhteistyökumppani perinteisen valmistavan teollisuuden uudistamiseen digitalisaation aikakaudelle.

Siksi Turun yliopistoon on yliopiston hallituksenkin mukaan saatava teknillinen tiedekunta. Vallankin ja nimenomaan kun myös alueen elinkeinoelämä sitä haluaa. MOT.

Tapio Salakoski
Kirjoittaja on Tulevaisuuden teknologioiden laitoksen johtaja.

Kuva: Anssi Koskinen



FacebooktwitterFacebooktwitter

1 Comment

  1. Kiitos mielenkiintoisesta blogista – monta asiaa allekirjoitan myös itse tekniikan ihmisenä.
    Entäpä jos kuitenkin antaisi ajatusten laukata vieläkin pidemmälle. Heitetään tiedekunnat romukoppaan jolloin jäljelle jäävät koulutusohjelmat “koulut” joissa koulutus annetaan. Tutkimus olisi rakentunut tutkimusohjelmiin – jotka voisivat elää ajan ja tarpeiden mukaan. Koko rakenne olisi joustavampi reagoimaan ajan tarpeisiin ja pääsisimme eroon nollasummapelistä jossa kilpaillaan milloin milläkin perusteella. Tekniikan osalta monasti saa kuulla että se ei ole sitä kunnon tutkimusta ja ihan hetki sitten kuulin kommentin soveltavan tutkimuksen merkityksestä jossa todettiin että jos emme tee perustutkimusta niin yliopistosta tulee kakkosluokan yliopisto.
    En omalta osaltani näe tätä kahtiajakoa – ja joustavimmissa rakenteissa tuo jako asettuisi omiin uomiinsa. Perustutkimuskin lähtee liikkeelle ongelman ratkaisusta, vastausten löytämisestä – tässä voisimme yhdessä tehdä paljon enemmän.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *