Det nordiska samarbetet

Elokuun loppupuolella järjestettiin Helsingissä 41. pohjoismainen lakimieskokous (Det 41. Nordiska Juristmötet). Osanottajien joukossa oli muun muassa syyttäjiä, asianajajia, tuomareita, lainvalmistelijoita, liikejuristeja ja tutkijoita. Pohjoismainen lakimieskokous järjestetään joka kolmas vuosi, joten kyse on pitkät historialliset perinteet omaavasta konferenssista. Suomen järjestelyvuoro ajoittui onnistuneesti itsenäisyytemme juhlavuoteen.

Konferenssin teemat kuvastivat hyvin niitä kysymyksiä, jotka ovat yhteiskunnallisesti ja oikeudellisesti relevantteja. Lakimieskokouksessa käsiteltiin muun muassa tuomioistuinten muuttuvaa roolia, ympäristön ja sen tilaan vaikuttavia kysymyksiä, yritystoiminnan sääntelyä, biopankkeja, internetin vihapuhetta ja rikostutkintaa digitaalisessa toimintaympäristössä. Oikeustieteellisen tutkimuksen näkökulmasta osa teemoista on perinteisempiä, oikeusvaltion perustaa ja toimintaedellytyksiä luotaavia teemoja, kun taas tietyt osa-alueet ovat selkeästi modernin teknologian aikaansaamia tutkimusaiheita.

Pohjoismaisella lakimieskunnalla on perinteisesti tiiviit yhteistyöverkostot, ja pohjoismainen lakimieskokous on vain yksi esimerkki näistä yhteistyömuodoista. Oikeustieteen tutkijat ovat pitkään muodostaneet erilaisia verkostoja, ja muun muassa hallinto-oikeuden, yhtiöoikeuden, prosessioikeuden ja rikosoikeuden tutkijat järjestävät säännöllisellä kiertoperiaatteella tutkijatapaamisia. Pohjoismainen lakimiesidentiteetti näyttäisi toisin sanoen vahvistuvan entisestään näissä alaheimotapaamisissa.

Suhtaudun henkilökohtaisesti hyvin myönteisesti pohjoismaiseen yhteistyöhön, mikä johtuu varmasti ystävällisesti vastaanotosta pohjoismaiseen rikosoikeusyhteisöön tutkijaurani alkuvaiheessa. Lisäksi en ole arastellut käyttää ruotsia työkielenä niin kotimaassa kuin pohjoismaissa. Niinpä olen usein huomannut pohtivani, että kansainvälistyminen ei välttämättä edellytä kurkottamista maantieteellisesti ja kulttuurisesti kaukaisempiin maihin, vaan meillä on aivan vieressä myös akateemisen yhteisön näkökulmasta kiinnostavia yhteistyökumppaneita.

Sitä paitsi emme ehkä tunnekaan naapurejamme niin hyvin kuin kuvittelemme. Pohjoismainen lakimiesidentiteetti ­– tai pohjoismainen rikosoikeustutkijayhteisö – ei ole mikään yhtenäinen joukko. Jaamme tiettyjä peruskäsityksiä muun muassa yhteiskunnallisten instituutioiden perustehtävistä ja oikeusvaltion keskeisistä arvoista. Yhteiskunnalliset, taloudelliset ja sosiaaliset muutokset saattavat kuitenkin saada konkreettisen ilmiasun varsin eri tavoin pohjoismaisissa oikeudellisissa käytännöissä. Yhtäläisyyksien ja erojen tunnistaminen ja niiden selittäminen vaativat siten vaivannäköä ja kärsivällisyyttä. Jos tarkastellaan esimerkiksi rikosoikeutta ja rikosoikeudellisen vastuun edellytyksiä, niin ne ymmärretään suhteellisen samalla tavalla Suomessa ja Ruotsissa. Sen sijaan Norjasta ja Tanskasta löytyy jo runsaasti esimerkkejä siitä, miten inhimillisen toiminnan rikosoikeudellinen perusta voidaan hahmottaa hyvin eri tavalla.

Vastavuoroisen ymmärryksen lisääminen vaatii väistämättä myös sosiaalisia ponnisteluita, sillä olen havainnut jotain hellyttävää samankaltaisuutta meissä pohjoismaisissa tutkijoissa. Suomalaiset tuntuvat kokevan usein huonoa omatuntoa siitä, että he kerääntyvät yhteen kansainvälisissä konferensseissa. Kokemukseni mukaan tämä ei ole pelkästään suomalainen tapa; ei ole mitenkään poikkeuksellista, että meidän suomalaisten lisäksi ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset ovat kerääntynyt pieniin ryhmiin – kukin oman maan kollegoiden muodostamaan yhteisöön. Pohjoismaiset konferenssit ­ ­­­– kuten kaikki kansainväliset konferenssit – tarjoavat kuitenkin erinomaisen tilaisuuden rakentaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, jossa keskeistä ei ole se, mistä kollegat ovat kotoisin, vaan se, mistä ovat kiinnostuneita ja miksi.

Jussi Tapani
Kirjoittaja on oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani