Väärinymmärryksen karikot

Turun yliopiston blogissa on käsitelty tämän syksyn aikana useita kertoja niin työntekijöiden ja opiskelijoiden muodostaman yhteisön hyvinvointia. Teemaa ovat valottaneet ansiokkaasti muun muassa dekaani Markus Granlund, dekaani Marja Vauras, vararehtori Riitta Pyykkö ja rehtori Kalervo Väänänen. Näille kirjoituksille on ollut yhteistä vuorovaikutuksen merkitys hyvinvoinnin edellytyksenä. Kuten vararehtori Pyykkö toteaa osuvasti, ongelmat kumpuavat usein vuorovaikutuksen epäonnistumisesta. Jos olisi maltettu alun perin kuunnella ja pyrkiä ymmärtämään, valtaosa tilanteista olisi saattanut ratketa alkuunsa.

Keskustelu näyttäisi olevan erityisesti altis väärinymmärryksille siinä tilanteessa, kun keskustelijat eivät ole käytännössä vuorovaikutuksessa keskenään. Otan esimerkin omalta alaltani, jossa rangaistusten ankaruus on oiva esimerkki väärinkäsitysten mahdollisuudesta. Kansalaisilla on tyypillisesti vankkoja näkemyksiä eri rikoksista tuomittujen rangaistuksen oikeudenmukaisuudesta, ja sosiaalinen media on täynnä hämmästystä, kummastusta ja kiukkua rangaistuskäytännön lievyydestä. Näissä keskusteluissa on tyypillisesti kyse siitä, että yleinen oikeustaju ei tunnu vastaavan rangaistuskäytäntöä. Ongelmana on kuitenkin yleisen oikeustajun käsitteellinen hämäryys ja siihen liittyvät tutkimukselliset vaikeudet.

Mitä tiedämme kansalaisten rangaistuskäsityksistä tällä hetkellä? Suomessa on ilmestynyt kesällä tuore tutkimus, joka koskee kansalaisten rangaistuskäsityksiä. Tutkimus toteutettiin siten, että väestöhaastattelussa runsaalle 1250 vastaajalle kuvattiin seitsemän erilaista rikostapausta ja pyydettiin sen jälkeen määräämään rangaistusvaihtoehdoista sopiva rangaistus. Vertailuryhmänä toimi vajaan 200 käräjätuomarin ryhmä, jolle esitettiin samat tapaukset ja heitä pyydettiin määräämään rangaistuskäytännön mukainen rangaistus. Tutkimuksessa oli kyse seuraavista tapauksista: a) väkivalta julkisella paikalla (törkeä pahoinpitely), b) sukupuoliyhteys lapsen kanssa (lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö), c) sukupuoliyhteys nukkuvan kanssa ja pakottamalla (raiskaus), d) väkivalta lähisuhteessa (pahoinpitely), e) huumausaineen maahantuonti ja viljely (törkeä huumausainerikos), f) verojen vilpillinen välttäminen (törkeä veropetos) ja g) auton kuljettaminen päihtyneenä (törkeä rattijuopumus).

Tutkimustulokset ovat erittäin mielenkiintoiset. Niistä voidaan ensinnäkin todeta, että viidessä tapauksessa seitsemästä kansalaiset tuomitsevat ankarammin kuin tuomarit. Poikkeuksen muodostavat törkeää veropetosta ja törkeää huumausainerikosta koskevat tapaukset, joissa rangaistuskäytäntö näyttää olevan keskimäärin ankarampi kuin kansalaiset olettavat. Tilanne muuttuu päinvastaiseksi, kun tarkastellaan ehdottomien vankeusrangaistusten pituuksia. Tällöin tuomarit antavat keskimäärin pidempiä tuomioita viidessä tapauksessa seitsemästä.

Tutkimuksen tekijät toteavat, että väestön keskuudessa ei ole yhtenäistä käsitystä yhdessäkään tutkimuksessa kuvatuista tapauksista. Näin ollen voidaan väittää, että oletus kansalaisten yleisestä oikeustajusta on harhaa. Tutkijoiden mukaan olisi hedelmällisempää tutkia kansalaisten käsityksiä rangaistusten ankaruudesta siten, että tutkimuksessa otettaisiin huomioon kansalaisten asenteet. Tällöin selvitettäisiin muun muassa sitä, miten vastaajat suhtautuvat tiettyihin yhteiskunnallisesti merkittäviin kysymyksiin, kuten sukupuolten tasa-arvoon, maahanmuuttoon ja päihteiden käyttöön. Rikosoikeudessa joudutaan monta kertaa ottamaan kantaa tämänkaltaisiin yhteiskunnallisiin kiistakysymyksiin, ja kansalaiset voivat perustellusti odottaa ratkaisujen täyttävän oikeusvaltiolliset laatuvaatimukset.

Kaikkia väärinkäsitysten karikoita ei ole mahdollista välttää rangaistusten ankaruutta koskevassa keskustelussa, mutta tämäkin vuorovaikutuslaji edellyttää toisen kunnioittamista, rehellisyyttä sekä kykyä antaa ja ottaa vastaan rakentavaa kritiikkiä. Lisäksi keskustelijoiden on hyvä olla tietoisia tiettyihin rooleihin liittyvistä rajoitteista. Esimerkiksi tuomioistuimet eivät voi osallistua antamistaan tuomioista käytävään julkiseen keskusteluun, vaan tuomion perustelut ovat tuomioistuimen yksinomainen viestintäkanava.

Jussi Tapani
Kirjoittaja on oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani