Mitalipöytä koreaksi

Markku Jokisipilä

”Urheilu on urheilua, politiikka politiikkaa, eikä näitä kahta tule sotkea keskenään”, on yksi pönäkimpiä urheilujohtajien suusta kuultuja latteuksia. Kaikki aloittelevatkin urheilua tutkivat yhteiskuntatieteilijät tietävät, että tämä on silkkaa höpöhöpöä. Mitä näkyvämmästä ja tärkeämmästä urheilutapahtumasta on kyse, sitä enemmän pelissä on maalien, pisteiden, senttien ja sekuntien lisäksi myös poliittista pääomaa. Ihanko sattumalta esimerkiksi viime sunnuntaina Super Bowlin kick-offiin valmistautuneen Minneapolisin US Bank Stadiumin ylitse lensi tiukassa muodossa Yhdysvaltain ilmavoimien hävittäjistä koostunut lento-osasto, eikä jokin sekalainen parvi hipahtavien ilmailuharrastajien Cessnoja?

Niinpä ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä, että politiikka on vahvasti läsnä myös tänään Etelä-Koreassa käynnistyvissä Pyeongchangin talviolympialaisissa. Kovasti on pelätty erityisesti sitä, että ilmoittautumisajan jo umpeuduttua yllättäen mukaan ilmoittautunut kansainvälisen politiikan kauhukakara Pohjois-Korea yrittää käyttää kisoja oman propagandansa alustana. Kim Jong-unin rautaisessa komennossa kulkevan maan perusluonteen tuntien olisi itse asiassa suorastaan hämmästyttävää, ellei ainakin pontevaa yritystä tähän suuntaan löytyisi.

Suuressa viisaudessaan Kansan, armeijan ja puolueen kiistaton johtaja on päättänyt sallia maansa osallistua kilpailevan Korean isännöimiin kapitalistien sporttikekkereihin 22 urheilijan voimin. Jotta juche-atleetit eivät tuntisi oloaan oudossa seurassa orvoksi, heidän tuekseen Pjongjangissa junaan lastattiin useamman sadan tukihenkilön saattue, johon kuuluu muun muassa 230 cheerleaderin vahvuinen ”Kaunokaisten armeija” ja 140 musikantin orkesteri.

Mielenkiintoisinta on, että Pyeongchangiin lähtee myös Kim Jong-unin 30-vuotias pikkusisko Kim Yo-jong. Tämä on ensimmäinen kerta kun kukaan Pohjois-Koreaa vuodesta 1948 hallinneen Kim-dynastian sisäpiiriläisistä vierailee etelänaapurissa. Kisaisännille tieto Yo-jongin saapumisesta on epäilemättä tuottanut sekä harmaita hiuksia että kylmiä hikipisaroita niiden lomaan, sillä päivätöinään hänen tiedetään johtavan Pohjois-Korean työväenpuolueen propaganda- ja agitaatio-osastoa.

Pohjois-Korean potentiaalisen olympiapropagandan paheksuminen on kuitenkin tekopyhää ja historiatiedotonta. Urheilun poliittisiin ja ideologisiin tarkoituksiin valjastamisen historiatilastossa eurooppalaisella maailmalla, joihin lasken mukaan myös Yhdysvallat ja Neuvostoliiton, on nimittäin niin veritankkaukset seisauttava etumatka, että sitä ei ihan hetkessä tulla saavuttamaan. Vuosikymmen sitten kauhisteltiin kovasti Kiinan hallituksen pyrkimyksiä poliittisesti hyödyntää Pekingin kesäkisoja. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että vaikkapa Moskovan 1980 tai Los Angelesin 1984 kisojen häpeämättömän räikeään politikointiin verrattuna kiinalaisisäntien otteet olivat varsin hienotunteisia ja salonkikelpoisia.

Emme me suomalaisetkaan tässä asiassa synnittömiä ole. Kollektiivinen muistimme kertoo, että pääsimme maailmankartalle vasta kun Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi olivat meidät sinne kestävyysjuosseet. Helsingin vuoden 1952 kesäolympialaiset olivat vuoden 1975 ETYKin jälkeen merkittävin Suomen itsenäisen historian maabrändäysprojekti, jossa ei aikaa, vaivaa ja markkoja säästelty maan kansainvälistä imagoa kiillotettaessa ja patrioottista ylpeyttä omiin kansalaisiin juurrutettaessa.

Kuvaavaa on, että sekä Helsingin kisojen että ETYKin alla kesäisen ulkoilmaelämän ja vahvasti prosenttipitoisen nestedieetin ahavoimat partaiset herrasmiehet siirrettiin päättäväisin viranomaistoimin pääkaupungin keskustasta ympäröivälle maaseudulle pois maisemaa rumentamasta. Suomalaista solidaarisuutta ja pohjoismaisen hyvinvointi-ideologian tasa-arvoihannetta kaiketi kuvastaa se, että eliitin juhlien päätyttyä mustamaijat kuljettivat marinoituneet alan miehet takaisin omille pelipaikoilleen.

Olen kuullut useammankin professoritasoisen yhteiskuntaelämän asiantuntijan esittävän, että Suomen jääkiekossa vuonna 1995 ottama kautta aikain ensimmäinen maailmanmestaruus oli merkittävä henkinen käännekohta matkalla lamavuosista kohti Nokia-Suomea. Uskoo ken tahtoo. Sitä ei kuitenkaan käy kiistäminen, että patrioottisten ylpeydenaiheidemme kuvaston hierarkiassa Globenissa rakkaista länsinaapureista otettu voitto kuuluu kirkkaimpaan ”nevöfoget”-osastoon niilläkin, joille käsite ”teksti-tv:n sivu 235” ei sano mitään.

On hyvä ymmärtää sekin, ettei urheilun poliittinen hyödyntäminen mitenkään automaattisesti ja väistämättä ole aina huono asia. Vuonna 1971 ”ping pong -diplomatia” eli USA:n pöytätennisjoukkueen vierailu Kiinassa johti presidentti Richard Nixonin valtiovierailuun vuotta myöhemmin ja maiden suhteiden huomattavaan paranemiseen. Neuvostoliiton maa- ja seurajoukkueiden jääkiekko-ottelut kanadalaisia ammattilaisia vastaan 1970-luvulla puolestaan olivat Kylmän sodan kontekstissa suorastaan ainutlaatuisia kohtaamisia kommunistisen ja kapitalistisen maailman välillä.

Suurin oma mielenkiintoni Pyengchangin kisoissa kohdistuu kahteen asiaan, joista vain toisella on poliittisia ulottuvuuksia. Ei-poliittinen näistä on se, voittaako Iivo Niskanen miesten 50 kilometrin hiihdon. Neljä vuotta sitten Niskanen voitti parisprintin, mutta nyt on kyseessä henkilökohtainen kisa ja vieläpä kuninkuusmatka. Niskasen manageri on lapsuusystäväni, sotkamolaistunut ex-paattislainen Hannu Koivusalo, jonka kanssa joskus 1980–1990-lukujen taitteessa tulimme nuorina urheilijoina siihen tulokseen, että ainoastaan 50 kilometrin hiihto ja kahden kilometrin soutu ovat oikeaa urheilua.

Poliittinen mielenkiintoni kohdistuu jääkiekkoon. Venäjä ei ole koskaan voittanut jääkiekon olympiakultaa, eikä voita tälläkään kertaa, koska kansainvälisen olympiakomitean täysin oikean linjauksen vuoksi sen joukkue ei saa käyttää maatunnuksia. Materiaaliltaan venäläisten ”Olympic Athletes from Russia” -statuksella kisaava joukkue on turnauksen paras. Vuonna 1992 venäläiset voittivat olympiakultaa ”Yhdistyneenä joukkueena”, joka tosiasiassa valmennusjohtoa myöten oli vuoden 1991 lopussa historian hämäriin siirtyneen Neuvostoliiton punakone.

On mahdollista, jopa todennäköistä, että venäläiset tälläkin kertaa joutuessaan kisoihin valtiollisista tunnuksistaan riisuttuna pääsevät juhlimaan voittoa. Jos näin käy, presidentti Vladimir Putinin onnittelupuheessa ei tulla viittaamaan sanallakaan siihen, että kyseessä ei ollut Venäjän maajoukkue. Itse asiassa ei-venäläiseksi pakottaminen saattaa siivittää OAR-sikermän vimmaiseen lentoon juuri siksi, että he kokevat venäläistä ylpeyttään verisesti loukatun.

Pyeongchangin kisojen viimeinen kilpailupäivä on sunnuntai 25. helmikuuta. Olen suunnitellut homman niin, että herään aamulla puoli kuudelta tukevassa kohmelossa juhlittuani koko edellisen päivän Iivo Niskasen miesten viidellä kympillä Suomen aikaa jo aamuyhdeksältä ottamaa olympiakultaa. Kenties olen jopa saanut läpi onnittelupuhelun olympiavoittajalle hänen paikan päällä olevan managerinsa kautta, joskaan en varsinaisesti ryhdy pidättämään hengitystäni tätä odottaessani.

Sunnuntain alkajaisiksi todistan, kuinka Suomi voittaa miesten jääkiekon olympiafinaalissa Ruotsin rangaistuslaukauskilpailussa. Ennakkosuosikki Venäjän Suomi pudotti jo välierässä, ja sitä ennen Kanadan puolivälierässä. Jääkiekon ratkaisuhetkillä joutuu tekemään kanavapujottelua nähdäkseen, kuinka Krista Pärmäkoski laittaa vuonojen huulirasvamaan ja kaikkien muidenkin maiden suksineidit ja -rouvat nippuun huipentaen Suomen olympiamenestyksen ottamalla kultaa naisten 30 kilometrillä. Lupaan hymyssä suin ja halausten kera tarjota kaikille sunnuntaina kaupungilla tapaamilleni tästä ennustuksesta muistuttaville jaloviinasnapsin, kun tämä kolmen kullan putki toteutuu.

Siinä voidaan sitten viisastella patriotismin vaaroista ja urheilun epäpoliittisuudesta, kun Hornetit ottavat kisajoukkueen lentokoneen vastaan Suomen ilmatilassa ja Sauli Niinistö kutsuu mitalistit onnittelukäynnille presidentinlinnaan. Suomen lippu heiluu uljaasti tuulessa. Mens sana in corpore sano, miettivät Putin ja Therese Johaug kotivastaanottimiensa ääressä.

Markku Jokisipilä
Kirjoittaja on Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja

1 Comment

  1. Toivottavasti lopun unelmat toteutuvat. Kerro jo etukäteen, missä sinut voisi kohdata!!

Vastaa

Your email address will not be published.

*