Lasten ja nuorten hyvinvointi soten ja perusopetuksen yhteisenä päämääränä

Syntymäkohortti 1987 -aineistosta laskettiin hiljattain nuorten syrjäytymisen hintaa [i]. Kustannukset, jotka vain perusopetuksen varaan jääneillä nuorilla näyttäytyivät muita huomattavasti korkeampina, koostuivat pääasiallisesti sosiaali- ja terveyspalvelujen, esimerkiksi lasten ja nuorten psykiatrisen sairaanhoidon, suuremmasta tarpeesta.

Koulu, joka perinteisesti on mielletty opetuksen ja oppimisen, ei niinkään hyvinvoinnin tukemisen keskipisteenä, nostettiin tulosten pohdinnassa vahvasti esille. Kirjoittajien mukaan arjessa tapahtuvalla hyvinvoinnin ja sosiaalisten suhteiden tukemisella voidaan ennaltaehkäistä tai ainakin vähentää ylisukupolvisesti siirtyneiden riskitekijöiden aiemmin ennalta määrätyksi ajateltua vaikutusta ja siten vähentää korjaavien ja viimesijaisten palveluiden kalliita kustannuksia.

Mutta mitä koulussa sitten voitaisiin tehdä toisin? Monet opettajat kokevat jo nykyään valtavaa kiirettä, stressiä ja riittämättömyyden tunnetta. Vaikka opetussuunnitelma korostaa lasten ja nuorten arkisen hyvinvoinnin tukemisen tärkeyttä, fraasista “opettaja opettaa” on muodostunut mantra, jonka turvin lasten ja nuorten hyvinvointiin liittyvät huolet jäävät liian helposti jonkun toisen tahon hoidettavaksi. Opettaja on kuitenkin ihminen, jonka vaikutus lapsen ja nuoren hyvinvointiin ja jaksamiseen on äärettömän suuri. Opettaja on myös ihminen, jolta lapset ja nuoret toivovat paljon. Erityisesti silloin kun koulunkäynti tuntuu raskaalta.

”Tunti psykologin luona viikossa ei auttanut, kun toivoin viikon jokaisena tuntina kuolemaa. Kilttinä tyttönä oireilu ei näkynyt ulospäin. Olin hiljainen, en viittaillut ja tein minulle annetut hommat. Vaikka saatoin psykologiajan jälkeen tulla itkien tunnille, kukaan opettajista ei tarttunut minua oppituntien jälkeen hihasta ja tarjonnut apuaan. Toivoin sitä enemmän kuin mitään.” [ii]

Ketä kiinnostaa?

Nuorten hyvinvointitutkimuksen mittariston rakentamisessa informantteina toimineiden lukiolaisnuorten mielestä sillä, että opettaja on kiinnostunut, kysyy, mitä kuuluu, tervehtii tai vaikka vain nyökkää vastaan tullessaan, on koulunkäynnin ja opiskelun sujumisen kannalta suunnaton merkitys. Sama kohtaaminen on asia, jota yllä olevan esimerkin tyttö olisi kouluaikanaan toivonut, enemmän kuin mitään.

Huolestuttavaa on, että uusimman Kouluterveyskyselyn tulosten mukaan 44 prosenttia yläkoululaisista ajattelee, ettei opettaja ole kiinnostunut siitä, miten heillä menee. Alaluokkien oppilaista joka kymmenes kokee vähintäänkin joskus olevansa ryhmässään näkymätön eikä usko aikuisten huomaavan, jos hänen on paha olla.

Olen aika lailla varma siitä, että opettajiamme kyllä kiinnostaa se, miten lapsilla ja nuorilla menee, mutta syystä tai toisesta se ei aina välity oppilaille. Voin vain kuvitella, millainen määrä eri hallintosektorien, järjestelmien ja tointen antamia sääntöjä, määräyksiä ja lakipykäliä esimerkin opettajien mielessä on pyörinyt, kun he ovat viikosta toiseen nähneet luokkaansa palaavan murtuneen lapsen. Ehkä päällimmäisenä on ollut ajatus siitä, ettei toisen palvelujärjestelmän varpaille saa astua. Tai pelko siitä, että puuttuu asioihin, joihin ei saisi, sanoo jotakin sellaista, mitä ei pitäisi tai saa kysymykseensä vastauksen, jollaista ei haluaisi kuulla.

Oma peilikuva ei kerro muiden todellisuudesta

Lasten ja nuorten hyvinvointi on monen eri sektorin, erityisesti – mutta ei ainoastaan – sosiaali-, terveys-, sivistys- ja opetustointen asiantuntijoiden yhteinen asia. Pitäytymällä oman hallintokunnan, sektorin tai tieteenalan seinien sisällä on vaikeaa hahmottaa sitä kokonaisuutta, jonka keskellä lapset ja nuoret elävät.

Siksi se, että lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointiin liittyvää tutkimusta, koulutusta ja yhteiskunnallista vuorovaikutusta on Turun yliopistolla ryhdytty kaikkien seitsemän tiedekunnan yhteisellä Sote-akatemialla vahvistamaan, on yhteiskuntamme sosiaalisesti kestävän kehityksen kannalta merkittävä avaus.

Niina Junttila
Kirjoittaja on kasvatuspsykologian apulaisprofessori ja Sote-akatemian ohjausryhmän jäsen.

[i] Hilli, P., Ståhl, T., Merikukka, M. & Ristikari, T. (2017). Syrjäytymisen hinta – case investoinnin kannattavuuslaskelmasta. Yhteiskuntapolitiikka 82/6.

[ii] Sitaatti on Sanoma Mediaan kuuluvan Meidän perhe lehden, Turun yliopiston apulaisprofessori Niina Junttilan sekä Tampereen yliopiston professori Juho Saaren keräämästä Näkymättömyys-aineistosta.

Profiilikuva: Pasi Leino / Sanoma Media