Leo Nyqvist

Suomalaisen perhepalvelureformin momentum oli 1980-luvun alussa. Silloin valmisteltiin mittavaa lakireformia, jossa sosiaalihuoltolaki, lapsenhuoltolaki, lastensuojelulaki sekä valtionosuuslaki olivat kaikki agendalla. Vuonna 1977 asetetun sosiaali- ja terveysministeriön toimikunnan kaavailuissa oli esillä Ruotsin mallia muistuttava integroitu laki, joka olisi kattanut perheen palvelutarpeet ilman erillistä lastensuojelulakia. Toimikunnan ajatuksena oli järjestelmä, jossa olisivat yhdistyneet yleinen sosiaalihuolto, lastensuojelu, kasvatusneuvolapalvelut sekä päivähoito. Toimikunta halusi myös luopua lastensuojelun käsitteestä. Ajatukset eivät toteutuneet, vaan päädyttiin erilliseen lastensuojelulakiin vuonna 1983.

Viimeiset kymmenen vuotta olemme eläneet kolmannen lastensuojelulain aikaa. Lamavuosista 1990-alussa lasten huostaanotot lisääntyivät tasaisesti viime vuosiin. Erikoistuneet ja eriytyneet palvelut korvasivat peruspalveluja. Lamaa edeltävän ajan kotipalvelutarjonta vajosi viidesosaan kahdessa vuosikymmenessä. Lastensuojelusta muodostui vähitellen väylä järjestää lapsiperheille palveluja, joiden saaminen oli muualta vaikeaa. Vuosina 2006–2010 laitos- ja perhehoidon käyttökustannukset nousivat 43 prosentilla, kun vastaavasti muut kulut laskivat kymmenellä prosentilla.

Emeritusprofessori Matti Rimpelän luomat käsitteet ”häiriöpalvelut” ja ”kamreeritalous” ovat osuvia kuvaamaan aikakauden lastensuojelun kehityspiirteitä. Tilanne johti myös lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työmäärän kohtuuttomaan kasvuun, mikä näkyy edelleenkin työntekijöiden uupumisena ja siirtymisenä muihin tehtäviin. Ennen maaliskuun alussa 2016 voimaan tullutta ammatinharjoittamislakia alalla oli huomattavan suuri määrä epäpätevää työvoimaa. Työvoimapula on osoittautunut krooniseksi.

Terminä lastensuojelua käytetään perhepalvelun synonyyminä. Koomisin lainsäännös tähän liittyen on lastensuojelulain 3 a §, jonka ensimmäisen momentin mukaan ”Lastensuojelun lisäksi kunta järjestää lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi ehkäisevää lastensuojelua silloin, kun lapsi tai perhe ei ole lastensuojelun asiakkaana.” Termistä ehkäisevä lastensuojelu tulisi mielestäni luopua. Normipurku voitaisiin ulottaa myös lastensuojelun avopalveluihin. Nämä palvelut löytyvät eri säädöksistä, kuten sosiaalihuoltolaista, tavanomaisina lasten ja perheiden palveluina.

Puhumme leimaavasti lastensuojelun avohuollosta, kun kyse on tosiasiallisesti perheen normaalipalveluista tai kohdennetuista, selektiivisistä palveluista. Niissä lastensuojelutoimenpiteissä, jotka on mahdollista toteuttaa myös lapsen ja perheen tahdon vastaisesti, on kyse tosiasiallisesti lapsen suojelemisesta itseltään tai perheeltään. Lapsi itse ja/tai perheolosuhteet muodostavat vakavan vaaran lapsen terveydelle ja kehitykselle, sanoo laki. Tällöin on kyse selkeästi lasten suojelusta.  Ero avohuollon tukitoimiin on dramaattisen suuri, vaikka ollaan samaisen lastensuojelulain piirissä.

Lastensuojelulakiin on tehty jo lähes sata muutosta. Huonosti harkittu laki on epäilemättä vahvistanut entisestään lastensuojelupainotteista ja hallinnollis-juridista palvelurakennetta.  Palvelujärjestelmän normalisoiminen olisi edellyttänyt lastensuojelulain sijaan kattavan sosiaalipalvelulain säätämistä. Nykyinen sosiaalihuoltolaki tuli voimaan vasta vuonna 2015, ja sillä pyrittiin korjaamaan tehtyjä virheitä siirtämällä palveluiden painoa varhaiseen lasten ja perheiden tukeen. Lopputuloksena on sekava säädöskokonaisuus, jossa on päällekkäisyyttä. Lakeja sovelletaan vaihtelevasti eri puolilla maata.

Suojeluperusteinen ajattelutapa lasten ja perheiden tukemisessa on jatkoa repressiiviselle ja kontrollipainotteiselle perinteelle, joka juontaa köyhäinhoidon aikakaudelta. Tämä tulee esiin tänäkin päivänä esimerkiksi sijaishuoltolasten toistuvina oikeusturvan loukkauksina ja ammatillisen työotteen ohuutena. Traumatisoituneet lapset ja nuoret määrittyvät käytöshäiriöisiksi, ja heidän katsotaan tarvitsevan ”aikuisjohtoista kasvatusta”, kuten asiakasasiakirjojen termi kuuluu.

Kiireellisissä sijoituksissa ja huostaanotoissa nuorten suhteellinen osuus on kasvanut ja monesti ongelmat ovat neuropsykiatrisia tai erilaisia traumaoireita, joiden juuret ovat lapsuuden väkivaltakokemuksissa ja muutoin epävakaissa kasvuoloissa. Monissa sijaishuoltopaikoissa ammatillinen osaaminen on lasten ja nuorten tarpeiden näkökulmasta vakavasti puutteellista.

Kun lapsi ja hänen perheensä tulevat lastensuojelun asiakkaiksi lain edellyttämän selvityksen jälkeen, tarjolla on erilaisia tukitoimenpiteitä. Ongelmana on, ettei niiden vaikutusta arvioida systemaattisesti matkan varrella. Yhä uusia tukimuotoja tarjotaan jopa vuosien ajan, vaikka mitään näyttöä niiden vaikutuksista ei olisi. Tämä tulee esiin huostaanottojen tuomioistuinkäsittelyissä.

Moniammatillisia perhe- ja vanhempainarviointeja tehdään tavallisesti huostaanottotarpeen arvioimiseksi. Ne palvelevat siten viranomaisen päätöksentekoa. Mielestäni järkevämpää olisi tehdä perhe- ja vanhempainarviot asiakkuuden alkaessa tarpeenmukaisten palveluiden järjestämiseksi. Tällöin voitaisiin arvioida myös mahdolliset uhkatekijät lapsen terveydelle ja kehitykselle hyvissä ajoin. Lastensuojelukeskeisestä palvelujärjestelmästä huolimatta vakavat tilanteet jäävät toisinaan havaitsematta, kun systemaattinen arviointi viivästyy tai järjestelmä puuttuu tilanteeseen vasta kun jotain vakavampaa tapahtuu. Lastensuojelukeskeisessä järjestelmässä kaikenlainen tuki saatetaan myös lopettaa, mikäli uusia lastensuojeluilmoituksia ei tule. Seuraavassa kriisitilanteessa voidaankin hakea jo lapsen huostaanottoa.

Lastensuojelukeskeinen palveluajattelu käytettyä terminologiaa myöten on omiaan nakertamaan palvelujärjestelmän ja asiakkaiden keskinäistä luottamusta. ”Lastensuojeluilmoitus” on monelle asiakasperheelle sama kuin ”huostaanottovaroitus”. Tarjottu apu koetaan uhkana ja niistä kieltäydytään.

Hallituksen Lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelmassa (LAPE) sosiaalityötä lapsiperheiden kanssa ollaan kehittämässä monitoimijaiseksi ja ammattilaisten kompetenssia pyritään vahvistamaan siten, että tavoitteena on systeemisen toimintakulttuurin omaksuminen, perheterapeuttinen ymmärrys, lapsilähtöisyys, asiakkaiden osallisuus ja kohtaaminen. Lähtökohta edellyttää luonnollisesti toimivia rakenteita, erityisesti käytännön joustavaa moniammatillisuutta ja asiantuntevia johtamiskäytäntöjä. Jo ammattilaisten peruskoulutusvaiheessa tulee valmentautua kohtaamaan asiakastapauksia, jotka edellyttävät eri ammattiryhmien samanaikaista läsnäoloa (interprofessional education, IPE).

Turun yliopistossa sosiaalityön oppiaine on yhdessä lääketieteellisen ja kasvatustieteiden tiedekuntien, psykologian, logopedian sekä ammattikorkeakoulujen oppiaineiden ja Åbo Akademin kanssa kehittänyt moniammatillisia opetuskäytäntöjä asiakkaiden ja potilaiden ammatillisessa kohtaamisessa. Useamman vuoden ajalta saadut kokemukset ovat olleet voittopuolisesti myönteisiä. Toivon muissakin korkeakouluissa sovellettavan jatkossa vastaavia opetusmetodeja. Kiinnostus niihin on ilahduttavasti herännyt.

Edellä olen nostanut esiin lastensuojelukeskeisen palvelurakenteen ongelmia. LAPEn myötä on noussut esiin monia hyviä ajatuksia perhepalveluiden kehittämiseksi.

Yhtenä tärkeimmistä on asiakkaan äänen kuuleminen ja asiakkaiden osallisuus. Kyse on luottamuksesta ja auttamistyön perusedellytyksistä. Hyvien ajatusten toteutuminen edellyttää oikeanlaista palvelurakennetta säädöksineen. Sote-uudistuksen myötä perhepalvelujärjestelmän tulisi mielestäni lähteä siitä, että peruspalvelujen ohella meillä on kohdennetut tai selektiiviset palvelut, joiden perusta on moniammatillisuudessa. Niihin kuuluvat perhearvioinnit sekä palvelun suunnittelu ja toteutus. Muun muassa asiakkaiden kotiin tehtävä perhetyö tulisi olla moniammatillista. Nykymuotoinen standardoitu perhetyö saa asiakkailta monesti kielteistä palautetta, kun palvelu koetaan ensisijaisesti kontrollina. Kolmantena palvelujärjestelmän osana tulisi mielestäni olla lapsiperheiden kriisipalvelut, joiden piiriin kuuluisi välitöntä tukea ja lastensuojelua edellyttävät asiakastapaukset. Sosiaalipäivystys ja kiireelliset sijoitukset kuuluvat tähän palveluosioon.

Esittämäni malli olisi askel kohti monimuotoista perhepalvelujärjestelmää, jossa yhdistyvät ammatillinen osaaminen ja asiakkaiden osallisuus. Lapsen huostaanotto on toisinaan olosuhteiden pakosta välttämätön toimenpide, mutta silloinkin vanhemmille suunnattu tuki palvelee myös sijoitettua lasta sekä sijoituksen aikana että huostassapitoa lopetettaessa.

Leo Nyqvist
Kirjoittaja on Turun yliopiston sosiaalityön professori



FacebooktwitterFacebooktwitter