Ulkomaalaisten tekemät seksuaalirikokset maahanmuuttopoliittisina perusteluina

Jani Sinokki

Viime aikoina erityisesti ulkomaalaisten tekemät seksuaalirikokset ovat herättäneet huomiota. Oulussa paljastui useita tapauksia, joissa uhreina on kantasuomalaisia nuoria ja lapsia ja tekijänä ulkomaalaistaustainen mies. Vastaavat tapaukset näyttävät saaneen paljon tilaa mediassa esimerkiksi verrattuna kantasuomalaisten tekemiin seksuaalirikoksiin, ja herättävät selvästi erityistä närkästystä.

On esitetty, että koska ulkomaalaiset ja erityisesti muutamien maiden kansalaiset ovat merkittävästi yliedustettuina seksuaalirikostilastoissa, pitäisi nimenomaan ulkomaalaisten tekemiin seksuaalirikoksiin pyrkiä vaikuttamaan maahanmuuttopolitiikalla. Koska monet poliittiset toimintavaihtoehdot (toisin kuin rikosseuraamukset) kohdistuisivat kaikkiin ulkomaalaisiin, tai johonkin tiettyyn yleisempään riskiryhmään, eikä vain rikoksia tehneisiin yksilöihin, vaikuttavat tällaiset esitykset toisten silmissä syrjiviltä, jopa rasistisilta.

Kokonaisiin ryhmiin kohdistuvien rajoitteiden tai varotoimenpiteiden hyväksyttävyyden tai niiden mahdollisen rasistisuuden arviointi ei kuitenkaan ole helppoa, ja edellyttää ilmiön tarkempaa tarkastelua. Ihmisryhmien tilastollinen kohtelu ei välttämättä ole syrjivää, mutta sen täytyy perustua tilastollisesti osoitettaville selville hyödyille.

Tarjoan tässä kirjoituksessa suppean katsauksen kahteen seikkaan, jotka täytyy huomioida vedettäessä poliittisia johtopäätöksiä tilastotiedon perusteella. Koska poliittiset päätökset ovat aina myös arvovalintoja, kytken aiheen kahteen keskeisimmistä eurooppalaisista arvoista, tasa-arvoon ja yksilön vastuuseen.

Tilastot päätösten perustana

Mikäli ulkomaalaisten tekemillä seksuaalirikoksilla halutaan perustella koko ulkomaalaisväestöön tai kaikkiin uusiin maahanmuuttajiin kohdistuvia poliittisia toimenpiteitä, täytyisi löytää poikkeuksellisen vahvat perusteet tälle toiminnalle. Kokonaisen ryhmän ottaminen huomionkohteeksi muutamien siihen kuuluvien aiheuttaman riskin vuoksi muistuttaa tilastollista syrjintää.

Eurooppalaiset arvot rakentuvat keskeisesti moraalisen vastuun yksilöllisyydelle: ihmisiä voidaan moittia tai kiittää vain heidän omien tekojensa vuoksi. ”Isien” synnit tai velat eivät periydy ”pojille”, eikä mikään syntipukki voi sovittaa vääriä tekoja todellisen väärintekijän puolesta.

Tilastollinen syrjintä rikkoo tätä perusarvoamme vastaan kohtelemalla yksilöitä näiden tilastollisen viiteryhmän perusteella tavalla, jota ei voida järkevästi perustella. Tiettyyn tilastolliseen ryhmään kuuluminen ei tee kenestäkään rikollista sen enempää kuin sairauden riskiryhmään kuuluminen tekee kenestäkään sinänsä sairasta.

Kuitenkaan se, että kohtelu on tilastollista, ei vielä ole riittävää osoittamaan, että politiikkaehdotus on myös syrjivä. Monet kieltomme ja politiikkamme perustuvat nimenomaan tilastollisille riskeille, ja ohittavat yksilöiden väliset todelliset erot. Kohtelu on tällöin tilastollista, mutta se ei täytä syrjinnän tunnusmerkistöä.

Esimerkiksi rattijuoppouden raja on kaikille sama, vaikka kuljettajat eroavat taidoiltaan ja alkoholin heissä aiheuttamien vaikutusten osalta suuresti. Suurin osa kuljettajista kuitenkin muodostaa merkittävän riskin maistissa ajaessaan, ja näin suuren haitan estäminen oikeuttaa tilastollisen kohtelun, joka aiheuttaa muutamille harvoille päihtyneenäkin turvallisille kuskeille sinänsä perusteettoman ajokiellon.

Maahanmuuton rajoitukset rikosten perusteella eivät kuitenkaan ole samanlaisia rattijuopumusrajan säätämisen kanssa. Maahanmuuttoa koskevat toimenpiteet pitäisi todennäköisesti kohdistaa ryhmään, josta merkittävä enemmistö olisi syyttömiä, tulisi kohdelluksi väärin ja saattaisi kärsiä merkittävää haittaa harvojen väärintekijöiden vuoksi.

Tilastollinen kohtelu onkin erityisen ongelmallista silloin, kun se asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan sellaisten ominaisuuksien perusteella, joihin nämä eivät voi itse mitenkään vaikuttaa. Autonkuljettaminen päihtyneenä on ainakin jossain määrin yksilön oma valinta, mutta esimerkiksi syntyperäänsä yksilöllä ei ole vastaavia vaikutusmahdollisuuksia.

Päihdevalistuksen kohdentaminen tilastojen perusteella vaikkapa tietyn koulutuksen omaaviin miehiin voisi sinänsä vaikuttaa perustellulta, jos kyseisten ammattiryhmien edustajat ovat tilastollisesti yliedustettuina rattijuoppoustilastoissa. Se kuitenkin saattaisi aiheuttaa sen, että tietyt ammatit tahattomasti samalla leimataan rattijuoppojen ammateiksi, mikä vaikuttaisi erityisen epäreilulta.

Samasta syystä pelkkää hyvääkin tarkoittavat ennaltaehkäisevät toimenpiteet kohdistettuina kansallisuuden tai etnisen taustan perusteella saattavat olla syrjintää. Esimerkiksi seksuaalivalistuksen kohdistaminen jollekin tietylle etniselle riskiryhmälle saattaa leimata perusteettomasti koko ryhmää, ja tuottaa perusteettomia yhteiskunnallisia ennakkoluuloja.

Me kaikki olemme riskiryhmässä?

Erilaisia tilastollisia riskiryhmiä tunnistetaan nykyään yhä enemmän koneoppimisen, eli tekoälyn avulla. Tulevaisuudessa suurin osa meistä kuulunee terveys- ja sosiaalitietojensa perusteella moniin tiedossa oleviin riskiryhmiin, joissa jonkin sosiaalisen tai terveydellisen riskin toteutumisen todennäköisyys on kohonnut. Tämän tiedon avulla voidaan epäilemättä ennaltaehkäistä monia yhteiskunnallisia ongelmia. Sen käyttöön liittyy kuitenkin myös suuria riskejä.

Tekoälyn avulla voidaan löytää – ihmistilastotieteilijää luotettavammin – näennäisen merkityksettömästäkin datasta, kuten vaikka hampaiden paikkojen lukumäärästä, parkkisakoista ja verenpaineesta, yhteyksiä rikoksiin syyllistymisen tai sairauksiin sairastumisen riskin kanssa.

On lähes vääjäämätöntä, että tulevaisuudessa suurin osa meistä joutuu – tai pääsee – tekoälyllä luotujen tilastollisten mallien perusteella kohdennettujen yhteiskunnallisten interventioiden kohteeksi, koska kuuluu ryhmään, jossa on tilastollisesti kohonnut riski rikoksiin, sosiaalisiin ongelmiin tai sairauksiin.

Mitä jos tekoälyn luoma tilastollinen malli paljastaa, että itse kuulumme tilastojen perusteella johonkin negatiivisesti leimattuun riskiryhmään? Mitä jos sukupuolesi, koulutuksesi ja terveydentilasi perusteella juuri sinulla on tilastollisen mallin perusteella kohonnut riskiä syyllistyä seksuaalirikoksiin tai perheväkivaltaan?

Mitä jos tilastollinen riski kohdallasi olisi tilastollisesti selvä, mutta silti epätodennäköinen, esimerkiksi puolen tai neljäsosaprosentin luokkaa? Jos esimerkiksi vain yksi kahdestasadasta (tai neljästäsadasta) riskiryhmään kuuluvasta todella tekisi tekoja, joihin syyllistymisen riski on kohdallasi kohonnut?

Olisiko tämän suuruinen riski riittävä peruste sille, että yhteiskunta alkaisi kohdentaa juuri sinuun ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä, myös sellaisia, jotka mahdollisesti sosiaalisesti leimaavat sinut teoilla, joihin et edes todennäköisesti (n. 99,5 % varmuudella edellisen todennäköisyyden perusteella) ikinä tulisi syyllistymään?

Luvut toisinaan johtavat harhaan: ulkomaalaisten seksuaalirikosten yliedustuksesta mediassa esitetyt luvut ovat todennäköisyyksinä ilmaistuna ylläolevaa kokoluokkaa, luultavasti paljon vielä pienemmät. (Saatavilla olevat tilastot koskevat yksittäisiä rikoksia, ja yksi tekijä saattaa tuottaa tilastoon monta samanlaista rikosta, lisäten näin oman kansallisuutensa edustusta, vaikka tekijämäärä ei todellisuudessa lisäännykään.)

Jos vaikkapa huumeseulan oikeaan osumisen todennäköisyys olisi alle prosentin luokkaa, voisimme hyvin perustein todeta, ettei positiivisen näytteen antaminen kyseisessä testissä osoita yhtään mitään. Samasta syystä kansallisuutta tai ulkomaalaisuutta on yhtä mahdotonta käyttää minkäänlaisena seulana pyrkiessämme ehkäisemään seksuaalirikoksia.

Tilastollisilla riskeillä päätösten tekeminen on siis hyvin haastavaa, vaikka mediassa esitetyt luvut vaikuttaisivat suurilta ja suoraviivaisilta. Erityisesti silloin kun päätökset voivat aiheuttaa merkittävää haittaa syyttömästi leimatuille, on selvästi erityisen tärkeää ja hyvin perusteltua – ja eurooppalaisten arvojemme edellyttämää – pitää tiukasti kiinni moraalisen vastuun yksilöllisyydestä, ja unohtaa tilastot.

Syylliset pitää saattaa vastuuseen, mutta ilman kohtuuttoman kärsimyksen tuottamista viattomille.

Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus

Politiikka on usein niukkojen resurssien kohdentamista. Joissain tilanteissa olemme pakotettuja valitsemaan jopa ideaaliemme vastaisen poliittisen vaihtoehdon, kun realiteetit eivät salli parempaa lopputulosta. Usein puutteellisten tietojen varassa täytyy valita pienin paha tai politiikka, joka tuottaa korkeimman tavoitellun hyödyn pienimmällä mahdollisella panostuksella.

Esimerkiksi terveydenhuollon ratkaisut ovat tyypillisesti tällaisia epäoptimaalisia, niukkojen resurssien sanelemia: vaikuttavinta saatavilla olevaa hoitoa ei voida tarjota verovaroin kaikille sitä tarvitseville, vaan on valittava kompromissi, jonka kustannuksiin on varaa, mutta joka silti auttaa apua tarvitsevia.

Ehkä maahanmuuttopolitiikassa siis täytyy tehdä vastaavia kompromisseja, koska emme selvästikään elä ideaalimaailmassa?

Toinen keskeinen länsimainen arvo on tasa-arvo, joka kiteytyy jo Aristoteleen antiikissa muotoilemaan muodollisen oikeudenmukaisuuden periaatteeseen. Periaate sanoo, että oikeudenmukaista on se, että olennaisissa suhteissa samanlaisia tapauksia kohdellaan samalla tavalla, ja olennaisissa suhteissa erilaisia tapauksia eri tavalla.

Periaate on vain muodollinen, eli tapausten yleiseen samankaltaisuuteen tai erilaisuuteen keskittyvä, ja se jättää tapauskohtaisesti arvioitavaksi sen, mitkä piirteet tosiasiassa ovat kulloinkin olennaisia, mitkä eivät.

Muodollisen oikeudenmukaisuuden periaate on myös se periaate, joka löytyy lähes kaikista tasa-arvoa koskevista muotoiluista ihmisoikeussopimuksista, eurooppalaisista perustuslaeista, sekä Suomen kansallisesta lainsäädännöstä aina yhdenvertaisuuslaista asunto-osakkeen omistajien oikeuksia koskevaan pykälään. Se on todistettavasti yksi keskeisimmistä, ja parhaiten koetelluista länsimaisista arvoista.

Periaatteen avulla voidaan esimerkiksi todeta, että terveiden ja sairaiden saamat erilaiset osuudet verovaroista ei loukkaa tasa-arvoa. Sairaiden hoitoon on perusteltua käyttää verovaroja, koska he ovat sairauden aiheuttaman haitan suhteen olennaisesti erilaisessa asemassa kuin ei-sairaat: sairaudet haittaavat hyvinvointia ja työtä perustavanlaatuisella tavalla, josta terveet eivät kärsi.

Periaate tarjoaa myös vastauksen siihen, miksi aina ei ole perusteltua kustantaa tietyn diagnoosin saaneille parasta mahdollista hoitoa, vaikka sitä olisi saatavilla. Jos yhdelle potilasryhmälle tarjotaan hoitoa, pitäisi periaatteen mukaan vastaavaa hoitoa tarjota kaikille olennaisesti samanlaisessa tilanteessa oleville, vaikka näiden diagnoosi sinänsä olisikin erilainen. Vain yhden ryhmän hoitaminen olisi suosimista, ja muiden vastaavassa asemassa olevien syrjimistä, ellei ole löydettävissä sellaista olennaista eroa, jolla erilaisen kohtelun voi oikeuttaa.

Jotta voimme väittää politiikkamme olevan eurooppalaisen oikeudenmukaisuuskäsityksen mukaista, meidän on siis varmistuttava siitä, että politiikkaa tehdessämme perustamme päätökset nimenomaan olennaisille eroille ja samankaltaisuuksille.

Tilastot ja olennaiset ominaisuudet

Tilastokeskuksen tilastojen perusteella voidaan laskea, että karkea tilastollinen todennäköisyys sille, että sattumanvaraisesti valittu suomessa oleskeleva ulkomaalainen mies syyllistyisi raiskaukseen, on samaa suuruusluokkaa (yllä mainituista syistä todennäköisesti paljon matalampi) kuin todennäköisyys sille, että sattumanvaraisesti valittu kantasuomalainen mies kuolisi kyseisenä vuonna verenkiertoelinten sairauteen.

Tätä vertausta on syytä tarkastella lähemmin. Käytännössä kantasuomalaisten terveyttä koskeva todennäköisyys tarkoittaa sitä, että jos valitsemme umpimähkään reilut kaksi ja puolisataa suomalaista miespuolista henkilöä (tarkemmin noin 284 henkilöä), vauvasta vaariin, nuorista urheilijoista vanhoihin ja sairaisiin, niin yksi tuosta joukosta menehtyy vuoden sisällä verenkiertoelinten sairauteen.

Olisi selvästi järjetöntä vetää tästä tilastosta se johtopäätös, että kaikki ryhmän henkilöt ovat kuin ”toinen jalka haudassa”, eli toisin sanoen, että kaikki suomalaiset miehet ovat yhtä suuressa kuolemanvaarassa.

Vaikka menehtymisen riski jakautuu tilastollisesti täysin tasaisesti koko ryhmän sisällä, ei pelkkä ryhmään kuuluminen ole olennaista sen kannalta, onko henkilö todellisessa vaarassa vai ei. Korkea ikä, tupakointi, sukurasitteet, epäsäännölliset elämäntavat ja liiallinen alkoholin kulutus olisivat paljon olennaisempia kriteerejä esimerkiksi silloin, kun haluaisimme estää kuolemantapaukset.

Rikokset ovat siinä suhteessa samanlaisia, että pelkän kansallisuuden ja sukupuolen perusteella osoitettava riski ei kerro mitään yksilön todellisesta alttiudesta tehdä rikoksia. Riippuen rikostyypistä, sukupuolen lisäksi esimerkiksi ikä ja sosioekonominen tausta vaikuttavat riskiin suuresti. Nuoret miehet ovat ylipäänsä alttiimpia syyllistymään rikoksiin kuin muut, mutta esimerkiksi veropetoksissa keski-ikäiset miehet lienevät yliedustettuina.

Monet rikoksiin altistavista tekijöistä eivät riipu mitenkään kansallisuudesta tai etnisyydestä, vaan ovat pikemmin universaaleja, kuten tupakointi tai muut epäterveet elämäntavat ovat suhteessa verenkiertoelinten sairauksiin. Minkä maalaiselle henkilölle tahansa esimerkiksi perheestä erillään kasvaminen, epävakaa, väkivaltainen tai autoritäärinen kasvuympäristö, kouluttamattomuus ja muu osattomuus tai syrjäytyneisyys yhteiskunnasta kasvattavat alttiutta rikoksiin ja muihin ongelmiin.

Niin rikoksilla kuin sairauksillakin on monia erilaisia syitä. Verenkiertoelimistön sairaudet eivät ole yksi sairaus, vaan yleisnimi tiettyjen elinten ei-toivottaville tiloille. Esimerkiksi läppävikaan johtavat syyt taustassa ja elintavoissa ovat todennäköisesti hyvin erilaisia kuin verenpainetautiin vaikuttavat tekijät.

Rikoksissakin käytämme usein yleisiä nimilappuja helpottaaksemme keskustelua – ja tilastointia – jotka kokoavat taakseen saman tyyppisiä, mutta mahdollisesti hyvinkin erilaisia ilmiöitä. Yleiskielessä ilmaisu ”seksuaalirikos” kattaa alaansa niin sopimattoman, ei-toivotun koskettelun kuin väkivaltaiset raiskauksetkin, niin omien lasten seksuaalisen hyväksikäytön kuin alaikäisten some-tuttujen hyväksikäytön.

Ei liene mitenkään uskottavaa, että kaikkien hyvin erityyppisten seksuaalirikosten taustalla vaikuttaisi vain yhdenlaisia syitä ja vaikuttavia tekijöitä. Tämä olisi tärkeää muistaa, kun turvaudumme helppouden nimissä yleisiin, mutta pohjimmiltaan epämääräisiin nimikkeisiin.

Se, että tilastollisesti merkittäviä eroja löytyy esimerkiksi sukupuolen ja kansallisuuden suhteen, ei vielä kerro ovatko nuo tekijät todella olennaisia ilmiön – olipa kyse sairaudesta tai rikoksesta – selittämisessä. Nämä ominaisuudet ovat niin yleisiä, ettei pelkästään niiden avulla ole mahdollista sanoa mitään käyttökelpoista yksilöiden todellisesta riskistä mihinkään.

Näin ollen politiikkamme sen paremmin maahanmuutossa kuin terveydenhoidossakaan ei voi olla perusteltua, jos keskitymme tekemään päätöksiä vain yleisten luokitteluiden varassa. Olisimme selvästi ajautuneet tekemään päätöksiä ominaisuuksien perusteella, jotka eivät ole olennaisia sellaisella tavalla, jolla voisi perustella niihin keskittymisen.

Tämä ei tarkoita, etteikö tieto esimerkiksi kansallisuudesta voi olla tärkeä, tai olennainen joissain täsmällisemmissä kysymyksissä. Mutta tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kansalaisuus ja sukupuoli yksin eivät voi olla ainoita ja ensisijaisia kriteerejä, joilla poliittisia päätöksiä tehdään, tai joiden perusteella poliittista keskustelua käydään.

Muutoin keskitymme todistettavasti epäolennaisiin asioihin, ja rikomme omia eurooppalaisia oikeudenmukaisuus- ja tasa-arvokäsityksiämme. Olisimme päätyneet tekemään politiikkaa, joka olisi omien periaatteidemme perusteella syrjivää, ja jolle ei ole löydettävissä tilastoista järkiperusteita.

Järkiperusteiden seuraaminen tuntemusten tai intuitioiden sijaan on puolestaan ehkä se kaikkein keskeisin ja korkein eurooppalainen arvo, jolle itse asiassa koko elämänmuotomme perusta rakentuu.

Jani Sinokki
Kirjoittaja on filosofian tutkija, ja opettaa mm. argumentaatioteoriaa Turun yliopiston filosofian oppiaineessa. Hän on myös toimittanut Rasismi ja filosofia -teoksen (Eetos ry. 2017).



FacebooktwitterFacebooktwitter

8 Comments

  1. Ihan moniulotteista pohdintaa. Itselleni tulee mieleen muutama seikka:

    1. En ole aina ihan vakuuttunut siitä, onko ”tasa-arvo” siinä merkityksessä missä se tämän ajan poliittisessa diskurssissa esiintyy mikään ikiaikainen eurooppalainen arvo, koska tulkinnat sen sisällöstä ovat usein varsin radikaaleja ja fundamentalistista. Usein jäävätkin käsittelemättä tilanteet, joissa sen on jossain konfliktissa muiden, yhtä hyvin eurooppalaisiksi sanottavissa olevien, arvojen kanssa kuten oikeusvaltion, yksilönvapauksien, ilmaisunvapauden sekä myöskin kansojen, valtioiden tai muiden entiteettien suvereniteetin kanssa. Tätä pidän itse harmillisena ja joskus suorastaan vaarallisena, koska tasa-arvon nimissä esitetään juuri usein toimenpiteitä, joissa yksilöä rangaistaan johonkin ryhmään kuulumisesta.

    2. Maahanmuuttopolitiikassa joudutaan jokseenkin vääjämättä tilanteeseen, jossa yksilön kansalaisuus on määrävässä asemassa. Onhan asiassa yleensä kyse aina myös Suomen ja niiden valtioiden, joiden kansalaisia ihmiset ovat, keskinäisistä suhteista. Tästähän seuraa, että esim. EU-kansalaiset voivat tulla Suomeen ja oleilla täällä eri ehdoilla kuin muut. Ilmeistä on toki myös, että valtion suhde omiin kansalaisiinsa on erilainen kuin ei-kansalaisiin missä hyvänsä toimivassa valtiossa. Muutenkin asiassa pitää tehdä *jotain* päätöksiä, ja on selvää, etteivät poliittiset päätökset voi tapahtua yksilötasolla, vaan tämä toteutuu sitten virkamiesprosesseissa.

    Pragmaattisesti ajattelen kyllä myös, että varmaan missä hyvänsä yhteisössä käytännössä yhteisön jäsenet suhtautuvat yhteisön ulkopuolelta tulleiden rikollisuuteen tms. häiriökäyttäytymiseen nihkeämmin kuin yhteisön jäseniksi miellettyihin. Tämä siksi, että silloin asiassa nähdään helposti olevan kyseessä vielä erityinen luottamuksen rikkominen. Käytännössä olisi erikoista sekin, etteivät yhteisöjen käytöstendenssit näkyisi mitenkään politiikassa, pitää sitä sitten hyvänä tai ei.

    • Hei Petruska, ja kiitos hyvistä huomioista!
      En ole varma minkälaisia tapauksia tarkoitat ensimmäisessä huomiossasi. Uskon kuitenkin, että oikeudenmukaisuuden muodollisen periaatteen avulla voidaan useimmista tapauksista saada paremmin selkoa siitä, mikä oikeasti on tasa-arvoista, mikä ei.
      Jostain syystä periaatetta ei taideta tuntea yleisesti hirveän hyvin, mikä jättää myös varaa ympäripyöreille tulkinnoille ja mutulle koskien tasa-arvon käsitettä.
      Yksilöiden omat tulkinnat tasa-arvon käsitteestä eivät välttämättä paina asiassa sen enempää kuin yksilöiden käsitykset vaikkapa matematiikasta. Onko jokin tasa-arvoa (tai matematiikkaa) vai ei, ei riipu siitä, miten joku sattuu asian käsittämään, vaan siitä, miten (käsitteellisesti määritelty) ilmiö ilmenee maailmassa. Vaikka joku haluaisi käsittää matematiikan omalla tavallaan, hän vain laskisi väärin, jos ei mukautuisi yleiseen normiin.
      Tasa-arvon käsite ei tietysti ole yhtä suoraviivainen. Historiallisen kehityksen ja tämän hetkisen oikeuskäsityksen valossa voidaan kuitenkin aika hyvin perustella ainakin se, että tasa-arvo länsimaissa on tosiasiallisesti määritelty juuri oikeudenmukaisuuden muodollisen periaatteen avulla, joten tämä tasa-arvokäsitys on perustellusti se ”eurooppalainen tasa-arvokäsitys”. Muut käsitykset ovat (enemmän tai vähemmän) erheellisiä.
      Olen pannut merkille, että usein tasa-arvoa käytetään itsessään argumenttina. Sen sijaan, että keskustelussa tyytyisimme perustelemaan näkemyksiämme tyylillä ”koska tasa-arvo” olisi tärkeää erityisesti erimielisyyksien esiintyessä kertoa myös ”tasa-arvo, koska”.
      Mainitsemistasi perusoikeuksista ainakin yksilönvapaudet ja ilmaisunvapaus ovat alisteisia tasa-arvolle siinä mielessä, että niiden perustelut – siis miksi ne ovat toivottavia ja suojeltavia – etenevät siitä oletuksesta, että ne pätevät kaikille yhtäläisesti. Kääntäen, yksilönvapaudet tai ilmaisunvapaus muuttuvat irvikuvikseen, mikäli ne rajoitetaan jonkin rajallisemman joukon – eliitin, puolueen tai ideologian – yksinoikeuksiksi.
      Minun on vaikea kyllä keksiä millainen tasa-arvo voisi olla liian radikaalia tai fundamentalistista, ainakin jos se määritellään oikeudenmukaisuuden muodollisen periaatteen avulla, niin kuin on perustelua tehdä. Ehkä tarkoitat siis jotakin omintakeisia tulkintoja, joita en tunne, enkä siksi osaa ottaa kantaa asiaan.
      Viimeiseen ”pragmaattiseen” huomioosi toteaisin, että on tietysti eri asia suhtautua nihkeästi väärintekijöihin kuin kokonaiseen yhteisöön. Tämä palautuu suoraan moraalisen vastuun yksilöllisyyteen. Jos siis jotain luottamusta jossain tilanteessa onkin rikottu, ei sitä kukaan muu ole voinut rikkoa kuin vain se väärintekijä.

      • Tarkoitukseni oli kiinnittää huomiota juuri ”tasa-arvon” epämääräiseen käyttöön poliittisena lyömäaseena yleisessä diskurssissa ohittamaan analyyttinen tarkastelu. Tällöin lähdetään liikkeelle implisiittisesti siitä, että ”tasa-arvon” maksimoiminen on tavoite, joka menee kaikkien muiden seikkojen ohitse, ja tehdään sen varjolla esitetyn argumentin haastamisesta vaikeaa. On tiedossa, että vaikka radikaalimarxilainen ja klassinen liberaali ymmärtävät toivottavalla tasa-arvolla hyvinkin erilaisia asioita. Pluralistisessa yhteiskunnassa on myös periaatteessa konsensus siitä, että kummankin ajatusmallin kannattaminen on sallittua, muttei pakollista. Silti tasa-arvon käsitteen konkreettinen merkitys kussakin tilanteessa jää usein haastamatta, ja tähän sanojen luonnolliseen epämääräisyyteen nojautuen ajetaan erilaisia poliittisia agendoja. Tämä on minusta huonoa keskustelukulttuuria. Pitäisi, kuten sanot, kysyä myös millaista tasa-arvoa halutaan ja mitä varten. Ylipäätään termi on niin latautunut, että itse pyrin välttelemään sen käyttöä.

        Jaaritukseni varsinainen pointti on siis se, että epämääräisten sanojen tarkka merkitys kussakin kontekstissa pitäisi spesifioida, että mielekäs keskustelu olisi mahdollista. Tässä tarkoitetaan siis ilmeisesti tasa-arvoa sellaisessa oikeusfilosofisessa mielessä, että ”laki on kaikille sama”. Se onkin varmaan aika keskeinen lähtökohta modernissa länsimaisessa perinteessä.

        Tuossa mielessä kuin sanot niin ehkä yksilön- ja ilmaisunvapaus ovat sitten tasa-arvolle alisteisia, mutta itse en ehkä muotoilisi tätäkään asiaa noin, koska siinä piilee väärinymmärryksen vaara. Ajattelisin siis (oleellisesti saman) asian niin, että nämä vapaudet ovat ideaalissa universaaleja, ja siinä mielessä eivät alisteisia ”tasa-arvolle” siinä mielessä, että niitä ei voi ottaa pois sillä perusteella, että tasa-arvo jossain toisessa mielessä lisääntyisi (kuten toisessa maailmassa tehtiin).

        • Kiitos, Petruska, täsmennyksistä!

          Nyt ymmärrän paremmin, mitä tarkoitit. En ole itse kiinnittänyt huomiota ilmiöön juuri tasa-arvon kohdalla. Tämä epäilemättä johtuu juuri siitä, että kaikkihan tasa-arvoa noin nimellisesti puolustavat, marksilaisista kansallissosialisteihin – he vain määrittelevät sen sisällön eri tavalla.

          Sama ilmiöhän on laajasti keskusteltu ja kritisoitu toisen länsimaisen perusarvon, vapauden, tapauksessa. Lyhykäisyydessään on niin, että lähes kaikki äärivallankumoukselliset ja diktaattorit (todistettavasti) natseista stalinisteihin, perustelivat ja puolustivat vallankumoustaan juuri sillä, että heidän ideologiansa tuottaa eniten vapautta. He vain määrittelivät vapauden hyvin eri tavoin.

          Näkemyseromme aiemmissa viesteissä ehkä kiteytyi juuri tähän. Sinä näet saman ilmiön vaivaavan tasa-arvon käyttöä keskusteluissa, ja minä tosiaan käytin tuollaista filosofian laimealta vaikuttavaa muotoilua. Oikeudenmukaisuuden muodollinen periaate on tosiaan muodollinen. Jokaisessa tapauksessa täytyy määritellä täsmällisemmin ja erikseen se, miksi tietyt ominaisuudet ovat olennaisia asian kannalta.

          Nähdäkseni tämä ”laimeus” on juuri periaatteen vahvuus. Olennaisuus täytyy aina osoittaa lisäargumentein, esimerkiksi kertomalla miksi ihonväri ei ole olennainen tekijä tilintarkastajaa palkatessa, mutta elokuvan ”12 years a slave” castingissä ehkä on. Ja miksi erilaiset kohtelut saman ominaisuuden perustella näissä eri tapauksissa ei sittenkään ehkä muodosta uhkaa tasa-arvolle.

          Periaate siis vaikuttaa laimealta, mutta on itseasiassa äärimmäisen herkkä nyansseille. Ja juuri siksi se on myös hyvin tehokas työkalu.

          Oletan, että kritiikkisi tasa-arvon käsitteen väärinkäytössä kohdistui oikeastaan juuri siihen, että joskus keskusteluiden osapuolet fakkiutuvat pitämään tiettyjä ominaisuuksia (esim. ihonväri, lisääntymiselimet) itsessään olennaisina tasa-arvolle kaikissa tilanteissa. Ne voivat sitä monissa tapauksissa olla, ja ehkä hyvin perustein esimerkiksi ihonvärin perusteella tehtävät luokittelut ovat lähtökohtaisesti ongelmallisia.

          Mutta kuten periaate osoittaa, näin ei suinkaan ole (vrt. 12 years a slave -esimerkki, tai vaikka mahdolliset roolit synnytyssalissa elimistön perusteella). Ominaisuudet ja seikat, jotka ovat olennaisia, määräytyvät kulloisenkin tilanteen luonteen perusteella. Oletan, että juuri tämän huomiotta jäämistä tarkoitat, kun kirjoitat ”tasa-arvon käsitteen konkreettinen merkitys kussakin tilanteessa jää usein haastamatta”.

          Jos siis ymmärsin sinut oikein tässä kohdassa, olen ehdottomasti samaa mieltä!

          • Kiitos vastauksesta,

            luultavasti olemme lopulta ainakin enimmäkseen samoilla linjoilla, kiitos hedelmällisestä keskustelusta!

          • Kiitos, Petruska, keskustelusta myös sinulle! (Vastaan tähän omaan viestiini, kun jostain syystä alemmassa ei ole Reply-mahdollisuutta.) Luulen, että löysimme aika hyvin yhtymäkohtia ajatuksissamme, mikä on aina hyvä lopputulos!

  2. Oleellista on että kun henkilö on todistetusti syyllistynyt seksuaalirikokseen niin välitön karkoitus Suomesta ei poikkeuksia.
    Ja hyvin selkeä viesti tästä jo maahantulovaiheessa. Viidakkorummun kautta viesti leviää

    • Hei Lasse,

      kirjoitukseni käsitteli oikeastaan vain sellaisia poliittisia toimintavaihtoehtoja, jotka vaikuttavat erityisesti syyttömiin haitallisesti. Syyllisten kohteluunhan ei kirjoitukseni ota lainkaan kantaa.

      Sikäli huomiosi menee kyllä vähän aiheen vierestä, ja taitaa kuulua johonkin muuhun keskusteluun.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *