Pseudohistoria haastaa keskiajantutkimusta
”Miksi suomen varhaisesta historiasta vaietaan?
Koska ruotsalaiset ovat omineet osan Suomen historiaa.”
Näin vastasi nimetön kommentoija Tiede-lehden keskustelupalstalla 4.3.2009 keskusteluketjuun, joka alkoi viestillä Suomen viikinkiajan ”vaietuista” historian käänteistä. Vauva.fi:ssä alkoi 25.6.2017 ketju ”Suomen salattu historia”, jonka ensimmäinen anonyymi viesti lainasi erästä 2014 ilmestynyttä blogikirjoitusta todistellessaan, että viikinkien kulta-aikaa edeltänyt Suomi oli ”vahva ja itsenäinen kansakunta.” Kaiken lisäksi ”suomalaiset asuttivat noin neljä kertaa nykyisen kokoista aluetta, todellista Suur-Suomea”.
Helsingin Sanomat puolestaan haastatteli 25.11.2015 aarreharrastaja Reijo Hyvöstä, joka kertoi kuinka ”Suomessa on varsinkin rautakautta tutkittu ihan liian vähän. Senaikaisen historian ovat kirjoittaneet ruotsalaiset. On annettu ymmärtää, että täällä ei ole ollut oikein minkäänlaista kulttuuria ja asukkaitakin vähän.”
Nämä ovat esimerkkejä siitä, kuinka viimeisen kymmenen vuoden aikana verkossa on levinnyt akateemista tutkimusta kyseenalaistavia historiatulkintoja Suomen viikinki- ja keskiajasta. Näkemyksiä jaetaan blogeissa ja keskustelupalstoilla, ja aina ajoittain ne putkahtavat asiaan vihkiytyneiden foorumeilta yleisemmille palstoille tai valtavirtamedian uutisiin.
Pseudohistoria on historiantutkimuksen haaste siinä missä pseudotieteellinen rokotevastaisuus lääketieteen ja ilmastonmuutoksen kieltäjät ilmastotieteen taakka. Kyse ei ole mistä tahansa virheellisestä tai vanhentuneesta tiedosta, vaan pseudohistoria tarkoittaa kirjoituksia, jotka käsittelevät samoja asioita ja teemoja kuin historiatiede, jäljittelevät tieteellistä esittämistapaa mutta ovat epäluotettavia eivätkä noudata tieteen sääntöjä.
Kansainvälisesti tunnetuin pseudohistorian muoto on todennäköisesti holokaustin kieltäminen. Pseudohistorian kirjoittajat antavat usein ymmärtää, että heillä on salattua, todellista tietoa, jota akateemiset tutkijat joko eivät halua ymmärtää tai tietoisesti piilottelevat suurelta yleisöltä.
Suomalaisissa viikinki- ja keskiaikaa koskevissa pseudohistorioissa toistuu muutama yleinen teema. Ne maalaavat kuvaa suomalaisten muinaisista kuningaskunnista tai muuten loistokkaasta, unohdetusta historiasta. Suomalaiset kuninkaat yhdistetään Euroopan todellisiin kuningashuoneisiin tai esitetään jopa niiden kantaisinä. Väitteitä perustellaan esimerkiksi hyväksymällä suoraan 1600–1700-lukujen historiateosten kuten Johannes Messeniuksen Suomen Riimikronikan kertomuksia, joita ei historiantutkimuksessa ole pitkään aikaan pidetty luotettavina, tarkkoina tai aina edes totuuteen pyrkivinä.
Suomen kunniakkaan menneisyyden unohtamisesta tai peittelystä syytetään joko ruotsalaisia, suomenruotsalaisia säätiöitä, akateemisia tutkijoita tai näitä kaikkia yhdessä.
Tutkimus tai tietokirjat eivät juuri vaikuta pseudohistorialliseen kirjoitteluun. Suomen rautakautta ja varhaiskeskiaikaa ei ole nimittäin unohdettu kuten useissa verkkokeskusteluissa väitetään, vaan niistä on aivan viime vuosina ilmestynyt useita eri aiheita käsitteleviä tutkimuksia niin suomeksi kuin englanniksi, kuten Joonas Aholan, Frogin ja Clive Tolleyn toimittama Fibula, fabula, fact: the Viking Age in Finland, Turun yliopiston arkeologian ja historian tutkijoiden tuore kirja Koroinen. Suomen ensimmäinen kirkollinen keskus, ja Mikko Moilasen arkeologian väitöskirja Suomen viikinkiajan miekoista.
Kyse ei olekaan tutkimuksen puutteesta, vaan siitä etteivät tutkimusaiheet ja -tulokset vastaa kaikkien tästä aikakaudesta kiinnostuneiden henkilöiden historiakuvaa ja odotuksia. Tällaisiin odotuksiin vastaaminen ei tietenkään ole varhaiskeskiajan arkeologian, historian tai kielitieteen tehtävä: tutkimusta ohjaavat tieteenalojen sisäiset vaatimukset ja tieteen pelisäännöt. Suomen esihistorian ja historiallisen ajan taitekohtaa tutkittaessa tutkimus suuntautuu niihin aiheisiin, mistä ylipäätään on säilynyt lähteitä.
Tutkijoiden ei tarvitse lähteä keskustelupalstoille väittelemään salaliittoteoreetikkojen kanssa tai kerta toisensa jälkeen kumota jo moneen kertaan kumottuja väitteitä, mutta pseudohistorian haaste pitää ottaa vakavasti. On kysyttävä, mikä pseudohistoriallisissa kuvitelmissa Suomen muinaisista kuningaskunnista vetoaa niin moneen. Miksi 2000-luvun internetkeskusteluissa perustellaan muinaisten suomalaisten etevyyttä, valtaa ja sotilaallista voimaa samalla raivolla kuin 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä?
Nationalismi, välillä äärimmäisissä muodoissaan, on selvästi yksi, joskaan ei ainoa kirjoitusten takana näkyvä aate. Pseudohistorian suhde oikeistopopulismiin tarvitsee kuitenkin vielä tarkempaa tutkimusta.
Tieteenvastaisuus asettaa haasteita monelle eri tieteenalalle, myös Suomen varhaisia vaiheita tutkiville tieteille. Pseudotieteen haasteen edessä ei kuitenkaan saa lannistua. Verkkokeskusteluissa näkyy paljon vilpitöntä kiinnostusta arkeologiaan, historiaan, kielitieteeseen ja muinaisia populaatioita tutkivaan genetiikkaan. Tutkijoiden pitää muistaa julkaista tutkimuksiaan avoimilla, ilmaisilla julkaisualustoilla, jotta niillä on edes mahdollisuus levitä yliopistojen ulkopuolelle.
Kun menneisyys kiinnostaa, joku siitä tekee tulkintoja. Jos me tutkijat väistymme syrjään, tilan ottaa joku muu.
Reima Välimäki
Kirjoittaja työskentelee kulttuurihistorian yliopisto-opettajana ja johtaa Emil Aaltosen säätiön rahoittamaa kolmivuotista hanketta Muinaiset kuningaskunnat ja Venäjän perustajat: pseudohistoria ja historiapolitiikka 2000-luvun Suomessa