Lisääkö opiskelijavalintojen uudistus nuorten epävarmuutta?

Esikoiseni päätti peruskoulunsa keväällä ja aloitti lukio-opinnot tänä syksynä. Hän elää siis uutta ja jännittävää aikaa. Tähän saakka koulutie on ollut pitkälti etukäteen viitoitettu, mutta nyt pitää tehdä suuria valintoja tulevaisuuden suhteen. Olen kysynyt pojaltani, millaisia ammatillisia haaveita hänellä on. Hän toteaa vain, ettei tiedä vielä yhtään, mitä hän haluaisi opiskella tai tehdä työkseen. Poika itse suhtautuu siis huolettoman luottavaisesti tulevaisuuteen – mikä on ehkä ihan hyvä asia.

Yhtenä kesälomapäivän iltana poika kuitenkin kysyi minulta yllättäen, että mitä kaikkea yliopistossa voikaan opiskella, ja miten sinne haetaan. Nämä kysymykset synnyttivät minussa kahdenlaisia tuntemuksia. Yhtäältä tuntuu hyvältä, että minulla on opiskelupaikan valintaan liittyvää tietoa, josta jälkikasvuni voi hyötyä. Toisaalta koen ristiriitaisia tuntemuksia lasteni valintojen tietoisesta ohjaamisesta. Mitkä ovat minun omat motiivini? Osaanko tukea lapsiani riittävästi mutta kuitenkin ”puolueettomasti” – siten, että he tekevät itsenäisesti päätöksensä opiskelunsa ja tulevan ammattinsa suhteen?

Vaikka pohdin näitä asioita tietoisesti, ymmärrän sen, että vanhemmat siirtävät omia arvojaan, asenteitaan ja käyttäytymismallejaan jälkikasvulleen sekä tietoisesti että tiedostamattaan. Niinpä ”altistuminen” syntymästä saakka tiettyyn arvo- ja kokemusmaailmaan asettaa lapset erilaisiin asemiin eritoten koulutuksen siirtymävaiheissa.

Myös perheen taloudellisella pääomalla on merkitystä peruskoulun jälkeisissä opinnoissa. Monille vanhemmille voi tulla yllätyksenä se, miten suuren loven toisen asteen opinnot voivat kaivertaa lompakkoon. Tämän sain itsekin konkreettisesti kokea, kun ensimmäisen lukiokurssin oppikirjoihin ja tietokoneeseen meni toista tuhatta euroa. Edullisinta on ostaa kirjat suoraan vanhemmilta lukiolaisilta, mutta tämä edellyttää riittävää sosiaalista pääomaa eli ”oikeanlaista” tuttavapiiriä ja sosiaalista verkostoa.

Uhkaavatko uudistukset tasa-arvoa?

Opetus- ja kulttuuriministeriö on linjannut, että vuoteen 2020 mennessä suurin osa yliopisto-opiskelijoista valitaan toisen asteen tutkinnon perusteella, ja pitkää valmentautumista vaativista valintakokeista luovutaan kokonaan. Tämä tuo lisää paineita lukiolaisille, joiden pitää miettiä ainevalintojaan myös siitä näkökulmasta, mistä saa valinnoissa eniten pisteitä. Sanomalehtien mielipidepalstoilla onkin käyty vilkasta keskustelua ylioppilastutkinnon arvosanojen pisteytyksestä; erityisesti on kritisoitu pitkän matematiikan arvosanan muita suurempaa painoarvoa. Asiantuntijat ovat perustelleet tätä sillä, että matematiikan osaamisen on todettu korreloivan vahvasti muun opintomenestyksen kanssa ja sen avulla voidaan siten myös ennustaa jatko-opinnoissa pärjäämistä. Samaan aikaan on kannettu huolta siitä, että kielten ja reaaliaineiden opiskelu lukiossa vähenee, mitä näyttää jo tapahtuneen.

Yhtenä perusteluna todistusvalintaan siirtymiselle on esitetty sen tasa-arvoa lisäävää vaikutusta. Ajatuksena on, että opiskelijavalinnan perustuessa ylioppilastutkinnon arvosanoihin tarve osallistua maksullisille valmennuskursseille poistuu. Osin jo toteutuneena uhkana on kuitenkin, että valmentautuminen aikaistuu lukioon tai jopa yläkouluun. Tämä merkitsisi sitä, että hitaammin kypsyvät nuoret (tämä koskee eritoten poikia) jäisivät niiden nuorten jalkoihin, joilla on riittävästi intoa ja kykyä tehdä kauaskantoisia valintoja oman tulevaisuutensa suhteen – tai riittävän valveutuneet ja kannustavat vanhemmat.

Vuodesta 2016 alkaen korkeakouluissa on ollut käytössä ns. ensikertalaiskiintiöt. Kiintiöiden avulla halutaan helpottaa ensimmäistä kertaa opiskelemaan hakevien asemaa. Tämä johtaa helposti siihen, että nuori ei ota saamaansa opiskelupaikkaa vastaan, ellei hän ole aivan varma siitä, että kyseinen ala on hänelle oikea. Yliopistoihin voi päästä sisään myös muita reittejä pitkin, mutta nämä väylät ovat huomattavasti kapeampia kuin ensikertalaisille varatut kiintiöt. Huolestuttavaa tässä on se, että nuoren tulisi yhä varhemmin tietää, mitä ja mihin hän haluaa lähteä opiskelemaan. Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että korkeasti koulutettujen vanhempien lapset tietävät muita varhaisemmassa vaiheessa, minne he suuntaavat toisen asteen opintojen jälkeen. Näin ensikertalaiskiintiöt hankaloittavat erityisesti niukasti koulutuksellisia resursseja ja tietoa omaavien perheiden jälkikasvua.

Onko enää lupa erehtyä?

Tutkimusten mukaan lukiolaisista miltei puolet kokee stressiä ja lähes viidennes tuntee itsensä uupuneiksi. Uupumus vaivaa erityisesti tyttöjä. Stressaantuneiden ja uupuneiden määrä tulee todennäköisesti lisääntymään opiskelijavalintauudistusten myötä. Toisen asteen opinnot vastikään aloittanut ei tiedä etukäteen, miten ylioppilaskokeet ja korkeakoulujen opiskelijavalinnat tulevat muuttumaan. Ei siis ole ihme, että osa lukiolaisista tuntee itsensä uudistusten koekappaleiksi.

Yläkouluissa ja toisen asteen oppilaitoksissa pitäisi tarjota enemmän tietoa jatkokoulutusmahdollisuuksista. Perinteisen oppilaanohjauksen lisäksi yhteistyötä korkeakoulujen kanssa tulisi vahvistaa. Hyvänä suuntauksena voi pitää sitä, että nykyään yliopisto-opintoja on tarjolla myös lukiolaisille. Näin tietyn alan opinnoista kiinnostuneet pääsevät kurkistamaan, miten opiskelu kyseisellä alalla käytännössä luonnistuu. Tässäkin yhteydessä olisi kuitenkin hyvä kiinnittää huomiota lukiolaisten jaksamiseen, etteivät ”ylimääräiset” yliopistotasoiset opinnot liiaksi lisäisi paineita ja opiskelutaakkaa.

Voisiko Suomessa toimia opiskelijavalinta, jossa yhdistyisivät Euroopassa yleisen pääsykokeettoman mallin ja suomalaisen valintajärjestelmän hyödyt? Perusopintoihin voitaisiin ottaa laajempi joukko hakijoita, ja opintojaan jatkamaan pääsisivät pääsykokeen kautta seulotut motivoituneimmat ja sitoutuneimmat opiskelijat. Samalla hakijat pääsisivät tutustumaan käytännössä heitä kiinnostavaan alaan. Näin ”hutivalintoja” tulisi todennäköisesti nykyistä huomattavasti vähemmän. Tämän tyyppinen valinta soveltuisi erityisesti hakupaineisille aloille. Tosiasia on kuitenkin se, että tämä systeemi vaatisi huomattavia lisäopetusresursseja, eivätkä yliopistot pysty niitä tarjoamaan ilman mittavaa lisäystä rahoituksessa. Opiskelupaikkojen lisäys ei saisi myöskään johtaa opetuksen laadun heikkenemiseen.

Nuoruudessa pitäisi olla myös aikaa erehtymiselle, kokeiluille ja uusille mahdollisuuksille. Itse olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut elämässäni uusia mahdollisuuksia vääriksi osoittautuneiden valintojen jälkeen. Tähän ammattiin ja asemaan olen kulkenut monen mutkan kautta. Olin aivan hukassa lukion jälkeen. Hädissäni päädyin ensin kaverini perässä opiskelemaan, mutta tuo ala ei ollutkaan minulle sopiva. Näistä syistä toivon, että voisin olla omille lapsilleni tukena silloin, kun he tarvitsevat neuvoja ja kannustusta opiskelupaikan valinnan suhteen.

Jos kaikki sujuu hyvin, oma poikani kirjoittaa ylioppilaaksi vuonna 2022. Minä en tiedä – eikä varmaan kukaan muukaan – millaiset ovat ylioppilaskirjoitukset tuona keväänä, enkä sitä, mitä oppiaineita ja asioita opiskelijavalinnoissa painotetaan. Siksi edelleen paras neuvo, mitä vanhempi voi lapselleen antaa, on kehottaa häntä kuuntelemaan itseään ja omia toiveitaan, ei elämään muiden odotusten mukaan.

Hanna Nori
Kirjoittaja toimii yliopistotutkijana Turun yliopiston kasvatustieteiden laitoksella ja yliopistopedagogiikan yksikössä. Tutkimuksissaan Nori on tarkastellut korkeakoulutukseen valikoitumista, yliopistokoulutuksen sosiaalisia jakoja ja lohkoutuneisuutta sekä tohtorikoulutusta ja jatko-opiskelijoiden kokemuksia.