Kohti monen nopeuden Euroopan unionia

Kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä aika, kokonainen neljännesvuosisata. Sellaisen ajallisen kaaren aikana ehtii tapahtua paljon niin yksilön elämässä, yhteiskunnassa tai maailmanpolitiikassa. Tuollaisen aikajänteen aikana tapahtuu monia asioita, jotka tapahtumahetkellään vaikuttavat mullistavilta murroksilta, mutta jotka ajan kuluessa asettuvat osaksi pidempää kaarta, limittyvät muihin tapahtumiin ja tasoittuvat hetken vuorista tai laaksoista aikajanan pieniksi töyssyiksi tai kuopiksi. Monesti tämä tasoittuminen tapahtuu, kun jokin vielä suurempi muutos muuttaa niitä asteikkoja, joilla mittaamme tapahtumien merkitystä.

Kaksikymmentäviisi vuotta tulee tänä vuonna kuluneeksi siitä, kun Suomi yhdessä Ruotsin ja Itävallan kanssa liittyi Euroopan unioniin. Vuosi oli 1995, kylmän sodan symbolin, Berliinin muurin murtumisesta oli kulunut kuusi vuotta, Neuvostoliiton hajoamista muutama vuosi vähemmän. Lyhyessä ajassa Euroopan poliittiset mannerlaatat olivat liikkuneen paljon, jälkijäristykset tuntuivat ja vaikuttivat edelleen kun Suomi mietti ulko- ja turvallisuuspoliittisia ratkaisujaan 1990-luvun alussa. Aikalaislähteiden kertomana historian aikajana näyttäytyi tuolloin monille Linnanmäen vuoristoratana, kun mullistukset ja murrokset seurasivat toisiaan. Onnen kukkuloilta laskettiin hetken päästä kovaa vauhtia alas, kun murroksen negatiiviset vaikutukset loivat epävarmuutta, pelkoakin.

Suomen integraatioratkaisua, päätöstä hakea jäsenyyttä Euroopan unionissa, on jälkikäteen kuvattu maamme merkittävimmäksi ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi, mutta myös talouspoliittiseksi päätökseksi toisen maailmansodan jälkeen. Tätä arviota ei ole mielestäni syytä mitenkään kyseenalaistaa, muuttihan päätös merkittävästi Suomen poliittisia ja taloudellisia koordinaatteja ja ankkuroi maamme entistä tiiviimmin osaksi niin kutsuttua läntistä yhteisöä. Toki pitää muistaa, että liittymistä edelsi pitkä, viimeistään 1960-luvulla alkanut integraatiokehitys, joka loi eräänlaisen poliittis-taloudellisen kuminauhan Suomen ja läntisen Euroopan välille, mahdollistaen maamme pysymisen integraation kehityksessä mukana kylmän sodan aikaisesta geopoliittisesta asetelmasta huolimatta.

EU jatkuvan kriisinhallinnan kierteessä

Kulunut neljännesvuosisata on kuitenkin armotta hionut aikanaan suurena mullistuksena – mutta myös merkittävänä turvallisuusratkaisuna – nähdyn EU-jäsenyyden osaksi maamme poliittisen historian pitkää kaarta. Tällä en tarkoita vain sitä, että parhaillaan päällä oleva korona-kriisi näyttää jättäneen maamme 25 vuotta EU:ssa varjoonsa ainakin medianäkyvyydellä mitattuna. Kyse on siitä, että kuluneen neljännesvuosisadan aikana olemme joutuneet kohtaamaan uusia, viheliäisiäkin kriisejä ja ongelmia, joiden sekä hetkelliset että – ja etenkin – pidemmän aikavälin vaikutukset ovat ylittäneet oman integraatioratkaisumme vaikutukset. Esimerkkeinä mainittakoon vuoden 2001 terrori-iskut, euroalueen velkakriisi, Venäjän ja Ukrainan välinen konflikti – sekä tietysti nyt päällä oleva korona-kriisi.

Integraatiohistorian ja integraatiopolitiikan tutkijalle hokema EU:sta kriisien kautta uudistuvana yhteisönä on luonnollisesti tuttu, löytyyhän se muodossa tai toisessa lähes jokaisesta integraatiohistoriaa käsittelevästä tutkimuksesta. On myös totta, että ennen 1990-lukua Euroopan yhteisö myös onnistui ”luomaan nahkansa” kriisien kautta, siis löytämään integraatiolle uuden suunnan ja sellaisen konseptin, joka todella muutti integraation logiikkaa, rakenteita ja käytänteitä.

Tämä ei kuitenkaan näyttäisi enää pätevän 1990-luvulla alkaneeseen kehitykseen, ja etenkin 21. vuosisadalla näyttää vahvistuneen kehitys, jossa EU on jonkinlaisessa pysyvässä kriisinhallintamoodissa ilman, että missään vaiheessa olisi kyetty siirtymään sellaiseen integraatiokonseptiin tai -logiikkaan, joka olisi tuottanut kestäviä ratkaisuja toimintaympäristön muutoksiin ja siten auttanut poistumaan kriisinhallintamoodista ja palauttamaan demokraattiset rakenteet ja päätöksentekomekanismit. Korona-kriisi on tässä vain yksi, joskin merkittävä, jatkumo, jonka varjolla EU:ssa halutaan paikoin luoda poikkeusoloista jonkinlainen uusi, legitiimi normaali. Tätä kehitystä tulee syystäkin pitää huolestuttavana.

Eriytyvä integraatio lisää jäsenmaiden välisiä jännitteitä

Suomessa julkinen keskustelu maamme EU-politiikasta, mutta erityisesti EU:n tulevaisuuteen liittyen on ollut melko laimeaa. Toki meilläkin on, muun Euroopan tavoin, nähty etenkin pakolaiskriisin katalysoimaa EU-kriittistä argumentaatiota, mutta älylliset pohdiskelut integraation tulevaisuudesta näyttävät valitettavan usein jäävän harvalukuisten asiantuntijoiden pieneen piiriin. Pidän tätä vähintäänkin harmillisena, koska myös EU:n tulevaisuus on viimeistään koronan jälkeen valinkauhassa. Ehkä meilläkin olisi hyvä varautua siihen ajatukseen, ettei viheliäisten ongelmien – siis vaikkapa pandemioiden tai ilmastonmuutoksen – ratkaiseminen onnistu yksinomaan tai ensisijaisesti talousintegraation logiikalla. Toki toimintaympäristön muutoksella on myös taloudellisia vaikutuksia, mutta niissä on monesti kyse seurauksista, syiden ollessa aivan muualla.

Paavo Lipposen pääministerikautta on kuvattu Suomen integraatiohistorian EU-myönteisimmäksi ajaksi. Tuolloin vakiintui ajatus Suomen pyrkimisestä ”kaikkiin ytimiin”, jolla haluttiin korostaa pienen maan vaikutusvallan olevan osaltaan kiinni myös halustamme olla mukana integraation päätöksenteon pöydissä. Kysymys ”kaikista ytimistä” saattaa, näin tutkijana katson, palata integraatiopolitiikan agendalle korona-kriisin myötä. Mutta se palannee muodossa, johon vastaamiseen Suomen nykyinen EU-politiikka tarjoaa vain heikot valmiudet.

Kyse on yksinkertaisesta logiikasta, jolla on kauaskantoiset vaikutukset. Olisi naivia luottaa siihen, että EU voisi nykyisellä, talousintegraatioon perustuvalla konseptilla selvitä tulevista kriiseistä – sillä seuraava kriisi tulee väistämättä. Suomen ulkopuolella keskustellaan yhä aktiivisemmin niin kutsutusta eriytyvästä integraatiosta, monen nopeuden EU:sta. Tämä konsepti sisältyi myös vuonna 2017 EU:n komission julkaisemaan valkoiseen kirjaan EU:n tulevaisuudesta.

Tutkimuskirjallisuudessa eriytyvän integraation on arveltu tarjoavan dynaamisempia ratkaisuja EU:n päätöksenteon keskeisiin haasteisiin. Kun tulevaisuudessa integraatiopoliittisen kamppailun kohteena tulee olemaan yhä enemmän se valta, joka perinteisesti on kuulunut suvereenien valtioiden poliittiseen ytimeen, yksimielisyyden saavuttaminen jäsenmaiden kesken tulee olemaan entistä hankalampaa. Tämä on vahva argumentti sen puolesta, että integraatio voi edetä eritahtisesti tilanteissa, jossa osa jäsenmaista haluaa ”enemmän Eurooppaa”. Samalla pitää muistaa, että eriytyvä integraatio väistämättä lisää eroja – ja siten myös jännitteitä – jäsenmaiden välillä. Tarvitaan siis myös keskustelua siitä, millä tavoin eritahtisuuden negatiiviset vaikutukset pystytään minimoimaan.

Jos integraation tulevaisuus rakentuu eriytyvän integraation logiikalle, lopputuloksena syntyvät ytimet lienevät toisenlaisia kuin 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa hahmotellut. Mutta kaikkiin ytimeen -tavoitteen taustalla ollut ajatus olla siellä, missä Suomen kannalta tärkeimmät päätökset tehdään, ei ole menettänyt merkitystään.

Koronan jälkeen, ennen seuraavaa kriisiä, EU joutuu joka tapauksessa pohtimaan, haluaako se nilkuttaa kohti seuraavaa kriisiä nykyisellä tavalla vai tarttuuko se haasteeseen uudistaa unionia siten, että integraation kautta siihen osallistuvat maat löytävät ratkaisuja uudessa, muuttuneessa toimintaympäristössä. Rohkenen väittää, että tämä on myös Suomen EU-politiikan keskeinen kysymys tulevina vuosina.

Kimmo Elo
Kirjoittaja on Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen Eurooppa-tutkimuksen erikoistutkija.