Juhlapuheista aitoon kansainvälisyyteen
Pohjois-Italian Bolognassa on akateemiselle turistille muitakin kiinnostavia paikkoja kuin Euroopan vanhin yliopisto. Kaupungin piazza Maggioren kupeessa seisoo jylhä Palazzo del Podestà, jonka portailla väki istuu lukemassa lehtiä tai syömässä jäätelöä. Vastaavia paikkoja on ympäri Pohjois-Italian vanhoja kaupunkeja, ja samoin Etelä-Ranskassa Provencen kaupungeissa, joista tuli varsin myöhään keskiajalla Ranskan kuningaskunnan osa Avignonin tai Marseillen tapaan.
Kyseessä on tärkeän henkilön palatsi. Podestà oli korkea-arvoinen virkamies, joka 12. vuosisadan jälkeen alkoi hoitaa kaupunkien pääasiallista toimeenpanovaltaa. Kaupunkien edustajien kokous valitsi podestàn joko kuudeksi kuukaudeksi tai vuodeksi. Instituutio otettiin käyttöön rauhoittamaan kaupunkien suurten perheiden välisiä riitoja: podestàn oli pakko olla kotoisin toisesta kaupungista, ettei hänellä olisi omia siteitä kaupungin sisällä. Modernissa kielessä voitaisiin sanoa, että hän oli ulkomaalainen hallinnon ammattilainen, joka tuotiin muualta hoitamaan riitaisen poliittisen yhteisön asioita. Ranskalainen historioitsija Patrick Boucheron muistuttaa, millaiseen historialliseen kontekstiin tämä käytäntö syntyi: omaa valtaa ja aluetta mustasukkaisesti vartioivia itsenäisiä kaupunkeja, jotka samaan aikaan jakoivat samaa yhtenäistä hallinollista kulttuuria[1].
Podestàn instituutio tuli mieleeni lukiessani Turun yliopiston strategian osaa kansainvälisyydestä. Kansainvälisyys on vuonna 2020 hivenen käytössä kulunut sana. Väen liikkuminen ja kulttuurinen globalisaatio ovat aiheuttaneet vastustamista, mutta ne vaikuttavat olennaisesti Suomen kaltaiseen pieneen maahan, jossa yliopistotkin ovat miettineet vuosikymmeniä suhtautumistaan näihin ilmiöihin.
”Kansainvälisyys” tarkoittaa monia asioita monille ihmisille, ja sitä on pohdittu Suomessa pitkään. Pian ilmestyvä Ville Kajanteen väitöskirja[2] pohtii tapoja, joilla Suomen kansallisen identiteetin rakentajat näkivät vuosisadanvaihteessa heidän toimintaa eurooppalaiseen kulttuurisen kontekstin osana. 1930- ja 1960-lukujen välissä koulutuspolitiikkaan erikoistuneet sosiaalidemokraatit kuten Opetusministeri Reino Oittinen korostivat, kuinka tärkeä kansainvälinen yhteistyö (esimerkiksi Unescon Young Workers’ Exchange-ohjelmat) oli työväen koulutustason nostamiseksi. Vuonna 1976, Opetusministeriön kansainvälisten asioiden osaston johtaja Kalervo Siikala pohti kirjassaan Suomen kansainväliset kulttuurisuhteet kansainvälisyyden merkitystä Suomen kannalta. Hän korosti, miten pienen maan kulttuuri- ja koulutustaso ei voi kehittyä ilman tasapainoista dialogia ulkomaisten trendien kanssa. Suomen on pakko olla avoin, ellei se halua näivettyä.
Miten tätä keskustelua käydään nykypäivän yliopistoissa? Juhlapuheet korostavat kansainvälisyyttä, ja tieteellisellä lattiatasolla asia on selvä. Englanninkielen käyttö ja tieteellinen globalisaatio ovat aiheuttaneet valtavan mullistuksen tieteellisessä tutkimuksessa: kaikki tieteenalat ovat David Armitagen sanoja lainatakseni suorittaneet ”kansainvälinen käänteensä”[3]. Tämä käänne on auttanut valtavasti tieteellistä kehitystä, mitä todistaa jo parhaillaan käynnissä oleva kansainvälinen yritys saada covid-19-virukselle tepsivä rokote.
Tärkeä kysymys on, kuinka pitkälle tämä käänne kannattaa ulottaa: jotkut alat tarvitsevat edelleen kansallisia referenssejä ja julkaisevat omalla kielellään. Tämäkin on tärkeää, jos halutaan säilyttää tiede elävänä osana pääasiassa kansallisella tasolla ja muulla kielellä kuin englanniksi tapahtuvassa julkisessa keskustelussa. Kansallisen tiedejulkaisemisen vaaliminen ei kuitenkaan enää tarkoita käpertymistä maan sisälle, vaan dialogia kansallisen ja kansainvälisen tasojen välillä.
Kansainvälisyys tarkoittaa nykyään myös ihmisiä. Vähän karrikoiden voidaan sanoa, että nykypäivässä poliittinen keskustelu tuntuu pyörivän melkein ainoastaan maahanmuuton ympärillä. Suomeen muualta tulleisiin tai täällä suomalaisiksi syntyneisiin ulkomaalaistaustaisiin henkilöihin kohdistuu valtavaa painetta. Heidän pitäisi samaan aikaan työllistyä ja pysyä poissa työmarkkinoilta, integroitua ja olla näkymättömiä.
Yliopistosta käsin asia näyttää vähän erilaiselta. Kansainvälinen tiede tarkoittaa kansainvälisten opiskelijoiden ja tutkijoiden liikkumista, ja suomalaiset yliopistot pyrkivät houkuttelemaan yhä enemmän vaihto-opiskelijoita ja tutkijoita ulkomailta. Tieteellisestä näkökulmasta kansainväliset kontaktit ovat usein hedelmällisiä: vaikka Suomessa koulutettu tutkija lähtisi toiseen maahan, kontaktit Suomeen pysyvät. Maailmassa, jossa tiede ja tieteen rahoitusinstrumentit ovat kansainvälisiä, tieteentekijöiden kontaktit ja verkostotkin ovat kansainvälisiä.
Vaikka pyrkimys on selkeä, asiaan liittyy ongelmiakin. Resurssien riittävyys on yksi noista ongelmista, samoin työllistyminen. Integraatio on monimutkainen prosessi, jossa ihmisen omat ponnistukset ovat tärkeitä mutta eivät aina riitä, jos mahdolliset työnantajat syrjivät tai verkostot puuttuvat[4]. Tässä asiassa suomalaisilla yliopistoilla on miettimisen paikka: Miten ulkomaalaisten tutkijoiden sitoutumista voidaan parantaa? Miten voidaan löytää käytäntöjä, joilla hedelmälliset kontaktit säilyvät Suomessa vietetyn ajan jälkeen? Ulkomaalaiset voivat olla suomalaisissa yliopistoissa podestàn tapaan lyhyen ajan ja silti säilyttää tärkeät kontaktit ja verkostot. Tämä vaati kuitenkin sitä, että heille annetaan mahdollisuus: kaikki ulkomaalaiset eivät ole potentiaalisia Nobelin palkinnon saajia, mutta lähtökohtainen torjuminen on resurssien haaskuuta.
Kansainvälisyyttä on mahdotonta pohtia irrallisena yliopistojen yhteiskunnallisesta roolista. Suomessa asuu nyt ulkomaalaistaustaisia suomalaisia, joilla on elävää kokemusta kansainvälisyydestä, kontakteja ja kielitaitoa. Syistä tai toisista he voivat kuitenkin kokea, että heidän paikkansa ei ole yliopistossa. Suomessa on myös ryhmiä, jotka sosiaalisista syistä voivat kokea, että he eivät kuulu yliopistoon. Tässäkin asiassa koulutus- ja maahanmuuttopolitiikkaa ei voida nähdä ilman sosiaalipolitiikkaa, eriarvoitumiseen ja hyvinvointivaltioon liittyvää laajaa reflektiota. On pyrittävä pois toisaalta juhlapuheista ja toisaalta lähtökohtaisesta torjuvasta asenteesta.
Yhteiskuntatieteellinen näkemys on elintärkeä, kun edistämme kansainvälisyyttä – tosiaan, on erinomainen aika olla yhteiskuntatieteilijä.
Louis Clerc
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani
[1] Patrick Boucheron, « L’espace politique des podestats dans l’Italie communale », Histoire urbaine, 2001/1 (n° 3), p. 181-189. URL : https://www.cairn.info/revue-histoire-urbaine-2001-1-page-181.htm
[2] https://agricolaverkko.fi/event/suomen-puolesta-euroopan-edesta-venajaa-vastaan-kansainvalinen-vuorovaikutus-ja-yhteistyo-vuoden-1899-kulttuuriadressissa/
[3] David Armitage, “The International Turn in Intellectual History”. In Rethinking Modern European Intellectual History, ed. Darrin M. McMahon and Samuel Moyn. New York: Oxford University Press, 2014, pp. 232-252.