Punainen kuu taivaalla. Kuvan etualalla epätarkkana havupuiden oksia.

Kuviteltu normaali

Luin taannoin pitkän tovin jälkeen uudestaan Isaac Asimovin tieteiskirjan Alaston aurinko (The Naked Sun, 1957, suom. 1975). Siinä siirtolaisten asuttamalle ja robottien kansoittamalle Solaria-planeetalle on lähetetty maasta etsivä Elijah Baley. Etsivän tehtävänä on ratkaista salaperäinen murhatapaus, jota solarialaiset eivät itse pysty selvittämään. Baleyn elinaikaan maapallon ihmiset ovat pitkälti vetäytyneet asumaan pinnan alle ahtaisiin oloihin ja kammoavat paljasta taivasta, ”alastonta aurinkoa”. Baley ei olekaan innostunut, kun hänet komennetaan töihin pitkän avaruusmatkan päähän toiselle taivaankappaleelle. Mutta mentävä on, kun käsketään.

Solariassa ihmiset asuvat jokainen yksin omilla jättimäisillä plantaaseillaan. Heitä palvelevat lukuisat robotit. Solarialaiset eivät pelkää alastonta aurinkoa, mutta heillä on toinen ahdistusta aiheuttava asia, joka avoimen maiseman sijaan liittyy sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Solarialaiset tapaavat eli ”näkevät” toisiaan hyvin harvoin. He vain ”katselevat” toisiaan kommunikoiden lisätyn todellisuuden teknologian, ”trivisionin”, avulla. Teknologian luoman mediailluusion myötä he ikään kuin ovat samassa tilassa, mutta eivät kuitenkaan ole.

Fyysisestä tapaamisesta on useimmille solarialaisille tullut erittäin vastenmielistä. Tutkimustensa edistämiseksi Baley rikkoo tietoisesti paikallista normia ja vaatii saada tavata kasvokkain murhasta epäiltyjä, todistajia ja informantteja. Samalla hän antaa siedätyshoitoa omalle paljaan taivaan kammolleen, kun joutuu matkustamaan plantaasilta toiselle.

Suurimmalle osalle solarialaisista tapaamiskokemus on vaikea, melkein mahdoton. Edes paikallinen sosiologi ei kestä pitkään fyysistä kohtaamista, vaan pakenee etäyhteyden päähän kauemmas oman suuren talonsa toiseen päähän. Etsivä Baleyn tietyt kosketukseen viittaavat sanat laukaisevat pakoreaktion. Sosiologi selittää: ”Sanat nostattivat mieleeni varsin elävän kuvan siitä, miten me kaksi hengitimme – hengitimme toistemme hengitystä.[…] Eikö se tunnu teistä vastenmieliseltä? – Enpä usko että olen koskaan suhtautunut siihen sillä tavalla. – Se tuntuu niin saastaiselta tavalta. Ja kun te sanoitte sananne ja kuva nousi mieleeni, minä huomasin että mehän todella olimme samassa huoneessa, ja vaikka en ollutkaan suoraan edessänne, teidän keuhkoissanne käynyttä ilmaa ajautui varmasti minunkin ulottuvilleni ja omiin keuhkoihini.”

Alaston aurinko nousi mieleeni viime keväänä ja kesänä, kun mietin koronapandemian aikana aiemmin lukemaani tieteiskirjallisuutta ja etsin yhtymäkohtia kuvitteellisen ja nykytodellisuuden välille. Osalle meistä on alkanut rakentua uusi olotila, jossa mediavälitteinen katseleminen on toivotumpaa kuin näkeminen. Hengittäminen on muuttunut tiedostamattomasta toimenpiteestä tiedostetuksi: keuhkojen ja hengitysteiden kunnosta – omiemme ja toisten – on tullut jatkuvasti tarkkailtava asia, ja varsinkin pandemian alkuvaiheessa ajatus toistemme ilman ja näkymättömien partikkelien hengittämisestä alkoi muuttua ahdistavaksi.

Sama mielleyhtymä on aktivoitumassa uudelleen tartuntatapausten lisääntyessä. Ahdistusta pitää torjua ja tilannetta hallita turvavälein, maskein, visiirein, pleksein ja muiden apuvälinein – tai jos mahdollista – bunkkeroitumalla etäläsnäolemisen mahdollistavien laitteiden ääreen. Torjuntaan piittaamattomasti suhtautuvia arvostellaan, paheksutaan ja pelätään. Toisaalta maskin performatiivisesta riisumisesta voi tulla elinvoimaisuuden, vallan ja rohkeuden merkki.

Kaikki tämä tuo mieleen tieteiskirjallisuuden lisäksi antropologi Mary Douglasin klassikkoteoksen Puhtaus ja vaara (Purity and Danger 1966, suom. 2000). Tutkimuksessaan Douglas käsittelee muun muassa likaisen ja puhtaan kulttuurisia määrittelyitä ja puhtaaksi tekemisen käytänteitä sekä järjestyksen luomista. Douglasin teorioita onkin jo alettu soveltaa pandemiaa koskevassa kulttuurintutkimuksessa (ks. esim. Health, Risk and Society -lehti 1/2020).

Useat teknologiakulttuurien tutkijat ovat puolestaan todenneet, miten teknologiset järjestelmät ja verkostot tulevat näkyviksi onnettomuus- ja poikkeustilanteissa. Pandemia osoittaa, että tämä uusi näkyvyys ei tapahdu ainoastaan vaikkapa junaonnettomuuksien yhteydessä tai silloin, kun tietokoneverkot ja sähköverkot pätkivät. Globaali terveysuhka paljastaa paljon syvempiä asioita, kuten sen, että hengitämme samaa ilmaa. Hengitämme samaa ilmaa, jonka liikkeet ovat yhteydessä ilmaston kokonaisuuteen. Ilmastoa puolestaan muuttavat epäsuotuisemmaksi monet ihmistoiminnot, jotka hiovat ilmastokriisiä esiin vähän kerrallaan, eivät äkillisenä yksittäisenä onnettomuutena.

Näitä asioita miettiessäni katselen alastonta aurinkoa. Auringon laskettua katselen verhottua kuuta, jonka oranssisessa hohteessa näen sävyjä Kalifornian savuavista metsistä. Katselen ja hengitän ilmaa, joka liikkuu.

Jaakko Suominen
Jaakko Suominen
Kirjoittaja on humanistisen tiedekunnan dekaani

Kategoriat: TiedeAvainsanat: , , ,

3 responses to “Kuviteltu normaali”

  1. Kiitos! Mahtava kirjoitus, tärkeä, ravisteleva, informatiivinen ja koskettava. On todella hatunnoston arvoista, että joku uskaltaa lukea noin todentuntuista scifiä! Ja jakaa sitä meille pelokkaille.

    • Jälleen kerran… Eipä taida olla uutta ilmiötä, jota ei scifin traditiossa olisi tavalla tai toisella tarkasteltu. Antoisa kolumni. Parhain kiitos Asimovin klassikon nostosta esiin tässä kontekstissa!

  2. Kiitos! Kaunis, inhimillinen ja ajatuksia herättävä lähestymistapa koronaan ja tähän päivään. Me kaikki hengitämme samaa ilmaa. Myös vesi, jota juomme ja käytämme päivittäin – on samaa vettä elämän kiertokulussa, aikojen alusta asti. Kukista ja kasveista dinosauruksiin, sodista ja katastrofeista soliseviin vuoristopuroihin. 👏🏻

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *