Yksinäisestä digiloikasta välittämisen ja yhteistyön pedagogiikkaan

Pian päättyvä vuosi 2020 on ollut kaikille poikkeuksellinen. Time-lehden uusimman numeron kansi julistaa kuluneen vuoden olleen ”kaikista pahin” (2020 – the worst year ever). Lehti saattaa liioitella, mutta kyllä me Turun yliopistossakin olemme siitä osamme saaneet. Maaliskuussa koronaepidemia keskeytti lähes kaiken opetuksen ja opiskelun yliopiston tiloissa ja samalla myös hallinto siirtyi zoomaamaan omat työnsä. Kaikki ottivat digiloikkansa paikaltaan hypäten ja tuloksiin ollaan oltu, olosuhteet huomioiden, suhteellisen tyytyväisiä.

Päättyvällä syyslukukaudella yliopisto on toiminut samoin suuntaviivoin ja tuleva kevätkin näyttää menevän tällä nuotituksella. Valitettavasti, toteavat monet. Onneksi, sanovat jotkut. Kokemukset ovat hyvinkin vaihtelevia. Tästä kertoo myös Tampereen yliopiston organisoima kyselytutkimus, johon Turun yliopistokin osallistuu. Kyselyssä selvitetään henkilökunnan ja opiskelijoiden hyvinvointia, kun etäopetusta ja -opiskelua on jatkunut viime keväästä lähtien.

Kasvatustieteiden tiedekunnassa tulokset ovat kiinnostavia sekä opetus- ja tutkimushenkilökunnan että opiskelijoiden osalta. On muistutettava, että vastauksissa ilmenee paljon vaihtelua ja tuloksia voidaan pitää ainoastaan suuntaa-antavina. Esiin nousee kuitenkin kaksi huomiota: huomattava osa vastaajista kokee hyvinvointinsa huonoksi tai melko huonoksi, ja he kokevat yksinäisyyden tunteita, kun heiltä puuttuu kiinteä yhteys arkiseen työ- tai opiskeluyhteisöön. Yliopistolaiset, sekä opettajat että opiskelijat, kokevat tärkeänä vertaisiltaan ja toisiltaan saamansa tuen.

Akateeminen hyvinvointi – mahdollisesti myös tuloksellisuus – näyttää edellyttävän kokemusta siitä, että kaikista pidetään huolta myös yksilöinä ja henkilökohtaisesti. Välittävä ja huolta pitävä tapa toimia (caring in higher education) haastaa meidät miettimään, mistä kaikesta hyvä opetus, ohjaus ja tuki (pedagogy of nuances and care) koostuvat (Waghid, 2019). Opiskelijoilla ja opettajilla näyttää nyt olevan suuri tarve vapaalle kohtaamiselle ja jutustelulle, jonka saattelemana on sitten helpompi edetä niihin varsinaisiin aiheisiin. Kuten ystäväni minua kerran opasti: syvällisimmilläkin asioilla on pintansa!

Kiinnostavaa on myös se, että 72 prosenttia kasvatustieteiden tiedekunnan opetus- ja tutkimushenkilökunnasta ja 73 prosenttia opiskelijoista haluaisi jatkossa työskennellä etänä vähintään 1-2 päivää viikossa. Lähes kolmannes (29 %) opettajista ja opiskelijoista näyttää haluavan vielä suurempaa muutosta ja työskennellä 3-4 työpäivää viikossa uusien digitaalisten sovellusten tukemana.

Tällaiset ajatukset ja pyrkimykset haastavat käsityksiämme – aivan lähitulevaisuuden – oppimis- ja työympäristöistä. Tämän syksyn professoriluennossaan Marjaana Veermans haastoi meitä kaikkia tähän tulevaisuustyöhön. Siihen, ettei teknologia itsessään, pelkkänä välineenä, sitouta meitä oppimiseen sen paremmin kuin muukaan opetuksen apuna käytettävä väline. Päinvastoin, epätarkoituksenmukaisesti käytettynä se saattaa jopa heikentää opettajien ja opiskelijoiden sitoutumista, jos käyttöliittymäksi tulee ’vanhat opetusmateriaalit digitaaliseen muotoon’.

Ensi vuonna aloittava Turun yliopiston yliopistopedagogiikan keskus UTUPEDA tulee tälle uuden normaalin näyttämölle juuri oikeaan aikaan. Yhteistyössä eri oppiaineiden kanssa professori Mari Murtonen kollegoineen pyrkii tukemaan opettajien ja opiskelijoiden kehittymistä oman opetuksensa ja opiskelunsa asiantuntijoiksi.

Jukka Husu
Kirjoittaja on kasvatustieteiden tiedekunnan dekaani ja opettajankoulutuksen professori